1
Jos kävelette leveällä, rauhallisella Cromwell-tiellä puolikymmenen
ja kymmenen välillä aamulla, pannette merkille South Kensington-aseman
ja Prinssin portin välillä ryhmittäin ja parvittani astelevia varsin
nuoria, koko laiha muhkeita miehiä. Heillä on päässänsä pehmeät,
harmaat, mustanauhaiset hatut ja kädessään nahkaiset salkut. Heidän
housunlahkeensa ovat jotensakin epäsäännöllisesti käännetyt. Heidän
asunsa on niin sanoaksemme pikemminkin urheilumiesten kuin keikarien.
Liiallinen huolehtiminen puvusta ei koskaan näy sopivan yhteen
näiden nuorukaisten ammatin kanssa. He ovat melkein aina iloisia, ja
tavallisesti heillä on kiire. Otaksuttavasti oli nuori lophampton siinä
joukossa, jonka sinä aamuna kohtasitte.
Myöhemmin päivällä lienette toistamiseen nähnyt joitakuita näistä
nuorista miehistä, tällä kertaa Hyde-puistossa, jossa he liikkuvat
poljetussa, lyhyessä ruohikossa, harppailevat rautalanka-aitojen
ylitse poluilta nurmikoille, vilahtelevat plataanien huojuvien
varjojen lomissa, kumartuvat sillan kaiteen ylitse luikatakseen
alhaalla vedenrajassa puuhaileville opintokumppaneilleen. Nyt he
ovat paljain päin, ja te näette heidän ominaiset, pörröiset, tiheät
hiuksensa (runsaat kenties sentähden, että heidän sormissaan, joilla
he usein haraavat tukkaansa, on paksu kerros konerasvaa). Nyt heillä
on muassaan ammattinsa työvälineitä, kompasseja, teodoliitteja, pitkiä
mittausketjuja, joiden toisessa jäässä polvistuva nuorukainen kenties
huutaa toista päätä Pitelevälle työtoverilleen: »Hei! _Tup_!»
Silloin tällöin polkevat lapset ketjuja; hoitajattaret juoksevat
torumaan, komppania kaartilaisia marssii ohitse, erottaen ryhmät
toisistaan. Puisto (jossa vallitsee hälinä, sillä pojat kiljuvat,
vesilinnut kirkuvat ja airot loiskivat Serpentinellä) on täynnä
ihmisiä, jotka kiinnittämättä heihin huomiota liikkuvat sinne tänne
näiden nuorten miesten työskentelyalueella; siellä on koiraneitoja
harjoittamassa hoidokkejaan, Rowilta saapuneita ratsastajia,
vetelehtijöitä, rakastuneita pareja — jotka kaikki sivuuttavat nämä
maanmittauspuuhissa olevat nuorukaiset vilkaisemattakaan heihin.
Uutterina ja onnellisina omassa yhdyskunnassaan ja syventyneinä
työhönsä nämä nuoret miehet sekaantuvat puistossa liikkuviin
lontoolaisiin, pysyen kuitenkin heistä erillään. Heidän vartaloihinsa,
heidän avoimiin kasvoihinsa on heidän tuleva uransa jo painanut jonkun
verran leimaansa. Jo alkavat heidän pyrkimyksensä suuntautua omalle
ladulleen, kannustaen heitä mittelemään voimiansa luonnonvoimien
kanssa, heidän ajatuksensa noudattavat jo omia teitänsä — »Jos
fyysilliset olosuhteet ovat sellaiset ja sellaiset, täytyy seurausten
olla sellaiset ja sellaiset, kuten yön täytyy seurata päivää.»
Nuori Tophampton kuului tähän veljeskuntaan.
Myöhemmin — mitä heistä tulisikaan? Edistyksen luojia ja ohjaajia,
tienraivaajia, sillanrakentajia, valtakunnanmuovaajia, Marthan poikia —
lyhyesti sanoen: insinöörejä.
Se tulisi olemaan Topin toimiala.
Oxfordin vuokrakasarmialueella vietetyn tapausrikkaan sunnuntain
jälkeisenä maanantaina hän suoritti päiväntehtävänsä tavalliseen tapaan.
Mitään tavatonta ei sattunut eikä ehkä sattuisikaan.
Palattuaan sinä iltana kotiin hän heti vaistosi, että jotakin oli
tapahtunut.
Rouva Mundy lausui hänet tervetulleeksi huulillaan tavallinen
rauhallinen, herttainen hymynsä.
Topia ei pettänyt se, eikä myöskään Helenin huolettomuus.
Helen, jonka tummien hiusten varjostamat kasvot olivat vain hieman
punehtuneet, ei näyttänyt itkeneeltä (kahdeksantoistavuotiaalta
haihtuvat kyynelten jäljet nopeasti).
Mutta kodikkaassa, valaistussa huoneessa leijaili sellainen mieliala,
jota jotkut nimittävät maanantaiseksi masennukseksi. Vielä enemmänkin.
Herkkävaistoinen Top oli varma, että oli tapahtunut joku todellinen
mullistus.
Hän otti sanomalehden, jonka Helen oli nakannut pöydälle poistuessaan
huoneesta viisi minuuttia Topin tulon jälkeen.
Sanomalehti oli taivutettu merkityn ilmoituksen kohdalta.
»Nuori tyttö (hyvästä kodista) halutaan auttamaan lapsenhoidossa...»
2
Pelkkä korsi, joka ilmaisi Topille, minne päin tuuli oli täällä
puhaltanut.
»Mitä tämä on?»
»Mikä? Ah, niin. Helen silmäili lehteä, katsellen, olisiko
ilmoituksista joku ehkä hänelle sopiva. Hän on aina tullut hyvin
toimeen pienten lapsien parissa. Hänen sopisi koettaa tuota», puheli
rouva Mundy, selvittäen kurkkuansa. »Luultavasti hän on parhaillaan
kirjoittamassa siihen vastausta.»