Katuvaisena Phyllis otti kadonneen liuskan takan ristikolta ja ojensi
sen sisarensa puolelle pöytää.
»Olen pahoillani, sisko-kulta!» supatti hän toisen tuuheaan
tukkaan. »En tarkoittanut sanoa ‘_vain_’. Ja useinhan puhun '_vain_
Bubblesista'.»
»Ei mitään, Phyl. Ikävä, että ärähdin. Rahan puute on kaiken huonon
tuulen juuri! Joka tapauksessa tämä» — hän järjesti paperejansa —
»merkitsee kahtasataakymmentä shillingiä, kun vien sen toimitukseen;
ja ne tulevat eh-dotto-masti kuin Jumalan lähettäminä. Sääli vain,
että tulee vielä kalliimmaksi hankkia minulle juhlaleninki, pari
hopeakudoksisia tanssikenkiä ja liput kullatun paheen näyttämölle, jota
minua on pyydetty kuvaamaan '_luonnollisesti_'. Gertrude syrjäytti koko
asian nauraen.
9
Sekä vähäisellä purkauksella että sitä verhoamaan tarkoitetulla
naurulla oli ollut vaikutuksensa Gertruden poika serkkuun, joka
kopisteli piippuansa tyhjäksi, naputtaen sitä uuninreunukseen, eikä
näyttänyt huomaavan mitään, mutta kätki kaikki sydämeensä.
Koko ajan oli nuori Tophampton tuntenut surua näiden englantilaisten
serkkujensa tähden, jotka olivat hyvin tiukalla ja huolestuneita,
ponnistelivat saadakseen jalansijan tässä liian täydessä kaupungissa,
tarttuen jokaiseen oljenkorteen tässä muuttuvien olosuhteiden
sodanjälkeisessä Pyörteessä, mutta olivat aina valmiit auttamaan niitä,
jotka kykenivät pysymään pinnalla huonommin kuin he.
Top oli tuntenut myötätuntoa heitä kohtaan, mutta ei samalla tavoin
kuin tänä sunnuntaina. Tänään hänen poikamaisen, heidän puolestaan
surevan sydämensä pohjalla heräsi myöskin omituinen vastuunalaisuuden
tunne, siellä ruiski vaivaava ajatus: »Minä saattaisin auttaa heitä!
Voisin — jos —»
Saman sunnuntaipäivän kuluessa se ajatus syöpyi hänen mieleensä.
10
Sunnuntaipuoiiselle istuutui perhe yhdeksänhenkisenä huoneessa, jossa
olisi ollut mukavasti tilaa kolmelle.
Mukana oli myöskin Madge, jonka puoliso oli Cityssä »jokin» (ei
suinkaan »joku»), vanhin serkku, jota kysyi keinoista ja varoista
nähtävästi pahimmin kiusasi. Kaikilla muilla, myöskin Tossien
kaksosilla ja Phyllisin Bublesilla oli aseenaan Mundyjen vankka
rakenne. Vain Madgen pikku poika Rex ei ollut lujatekoinen.
Pojan nuori äiti näytti kalpealta, ja hänen tumman tukan varjostamissa
silmissään oli hajamielinen ilme; mutta hänellä riitti hilpeä sana
jokaiselle, kun huoneeseen tunkeutuva lauma sommittelutehtävän
kappaleiden lailla sovittautui vanhan ristijalkaisen pöydän ympärille,
jolta ensin oli korjattava pois käsikirjoituskasat ja puolivalmiit
liinavaatteet, ennenkuin se voitiin kattaa puolista varten.
Topille Madge sinkautti välttämättömän pilan: »Etkö vieläkään ole
kihloissa?»
Top ravisti vaaleaa päätänsä. »En; en vielä, Madge.» »Jotakin on tässä
asiassa tehtävä. Minkä tähden hän ei ole joutunut kiinni? Etkö edes ole
rakastunut, Top?»
Taaskin Top pudisti päätänsä, samalla kun heikko punerrus alkoi
(hyvin hitaasti) levitä hänen poskiinsa, syventäen hänen kiinteän,
kermankarvaisen ihonsa väriä.
»Älä mene istuttamaan ajatuksia mies-paran päähän!» virnaili John,
Tossien pankinkonttoristi-puoliso. »Topin aika tulee kyllin pian, kuten
hän surukseen saa huomata.»
»Niin totisesti. Kuta kauemmin hän voi pysytellä rakastumatta, sitä
parempi», myönsi Tossie juhlallisesti. »Sitä kauemmin hän säästyy siltä
pulmalta — (Ei; he saavat pullon ensi kerralla, äiti.) — mistä hänen
olisi etsittävä ruokaa perheensä suihin ja kenkiä perheensä jalkoihin.»
»Ja alppeja lastensa rintaa varten», lisäsi Madge. »Koska lääkärit
väittävät, ettei Englannin talvi ole suotuisa Rexille (ikäänkuin
Englannin talvi olisi suotuisa kenellekään muille kuin vesilinnuille),
aion mennä kamarineidoksi johonkin sveitsiläiseen hotelliin, pannen
ehdoksi, että poikaani siellä hoidetaan ja ruokitaan talvisella
urheilukaudella.»
»Se ei ole huono suunnitelma, Madge.»
»On aina huono suunnitelma _tehdä työtä_ rahasta», vastusti
Phyllis suu täynnä.
»Ansaitsemattomat lisät ovat pääasia, tyttöseni!»
»Tai testamenttilahjat!»
»Mikä toive! Testamenttilahjat! Tässä suvussa ei ole yhtään sielua,
joka jättäisi meille ropoakaan! Ainakin on meillä kovin huonot tiedot
isoisänisän elinkorosta.»
»Entäpä avioliitto ansion kannalta? Niin, hankkikoon Helen» (Helen
rypisti koomillisesti otsaansa) »itselleen rikkaan puolison!»
»Tai Top!»
»Niin; miksi ei Top?»
»Nuoret miehet ovat tässä maassa harvinaisia. Tytöt ovat markkinakamaa!»
»Luotetaan siis kaikki Topiin. Top ei olekaan niin kovin vastenmielisen
näköinen, rauhallisessa valaistuksessa! Joidenkuiden mielestä
siirtomaalaisilla on ulkolaisten viehätysvoima —»
»Jossakin kertomuksessani tulee Topista, sitten kun hän on nainut
biljoona vaimonsa, tarukummi, ja hän laskee pohjan meidän onnellemme.»
»Top, rakas — (Ojenna kastiketta, ole hyvä; minä kikkaan hänelle!) —
Top rakas, vähällä vaivalla luulisin sinun pystyvän lumoamaan jonkun
perijättären — vanhanlaisen!»
»Sinun tapaisesi», jupisi australialainen.
Heikko puna, joka oli levinnyt hänen poskiinsa Marjonen kysyttyä, oliko
hän rakastunut, oli vasta nyt ehtinyt haihtua.
Nyt se alkoi uudelleen näkyä.
»Oi, jättäkää poika rauhaan!» kehoitti Tossie. »Älkää häiritkö hänen
kandidaattimahdollisuusmietteitänsä!»
Mutta Top ajatteli kokonaan toista.
11
He laskivat pilaa, nämä nuoret naiset ja heidän nuoret puolisonsa,
ovella vaanivasta sudesta. Mutta leikinlaskusta huolimatta, susi _oli_
ovella.
Heidän äitinsä tiesi sen istuessaan pöydän päässä ja leikatessaan
viipaleita raavaspaistista, jonka paistamiseen hän oli kuluttanut
aamun ja josta tämän perheaterian jälkeen ei jäisi jälelle muuta kuin
paistinpuikko. Myöskin Top tiesi sen.
»Kuuromykkä ja vähä-älyinen» — sellaisen arvostelun oli isoisänisä
lausunut hänen luonteestaan, itse hyvin tietäen, kuinka väärä se
oli. Top, joka istui pöydässä, uurtaen lumiauran tavoin vakoja kelpo
paahtopihvin, vihannesten, pasternakan, piparjuurikastikkeen ja
yorkshireläisen muhennoksen muodostamiin nietoksiin — Top, joka
yksitavuisilla äännähdyksillään lisäsi keskustelun hälinää — Top,
ulkoisesti yhtä tunteeton kuin se ainoa kylmä peruna, joka ehkä jäisi
jälelle tästä juhla-ateriasta, oli yhtä herkkä kuin kuka nainen hyvänsä
tuntemaan, mitä ilmassa liikkui.
Hän tarkkasi Marjorien huolien ja Gertruden ajatusten kaikkia
heilahduksia. Hän oivalsi, että tämä oli ensimmäinen kunnollinen
ateria, jonka ystävällisen rattoisa Tossie ja hänen yhtä ystävällisen
rattoisa Johninsa olivat kokonaiseen viikkoon nauttineet. Hänen
mieltänsä kalvoi, että nuori Phyllis istui ompelemassa liinavaatteita
muutamista shillingeistä eikä saanut mennä reippaalle kävelylle
ulko-ilmaan. Vielä kovempi osa oli Madge-paralla, jolla oli tuo
poika... Entä Helen sitten? Pikku Helen istui toisten joukossa
äänettömänä, hautoen aatoksiaan tuuheiden hiuksien peittämässä
päässänsä. Hän ei ollut suonut Topille ainoatakaan katsetta eikä
sanaa; perin lamassa oli Helen tänään. Surkeata, jos hän koko
sydämestään halusi saavuttaa mainetta näyttämöllä eikä siitä
tulisi mitään. Mitä Helenistä myöhemmin tulisi? Mitä tulisi heistä
kaikista muista? Hänellä, Topilla, ei ollut mitään heikkoa. Hänen
queenslandilaiset omaisensa eivät tosin olleet varakkaita, jollaisiksi
englantilaiset tuntuivat kaikkia »siirtomaalaisia» kuvittele van,
mutta heidän kannatti hyvin lähettää hänen määrärahansa. Jos toiveet
konealalla pettäisivät, sopisi heidän poikansa aina palata hyvään
kotiin ja työhönsä maatilalle; kovaa työtä, mutta paljon hauskaakin,
ulkoilmaelämää, auringonpaistetta...
Mutta hänen serkkunsa? Heillä näytti kaikki olevan sattuman varassa,
epävakaista. Kuinka huonosti olikaan tämä maallinen varallisuus jaettu!
Kaikilla näillä nuorilla, iloluontoisilla, rohkeilla ihmisillä ei
kerrassaan mitään, ei yhdelläkään, ainoastaan taakka kannettavana,
vekselit, vuokrat, korot ja verot, lääkärinpalkkiot, liha-, leipä- ja
kaasulaskut, rautatie- ja omnibuspiletit, kengät...
Seuraavassa kerroksessa kyyhötti vanha, hyvin vanha ukko, jolla oli
neljännesmiljoona ja joka ei tehnyt sillä mitään muuta kuin hautoi
oikullisia suunnitelmiaan ja kohteli omaisiaan hirmuvaltaisesti —
Tuttu merkki kajahti voimakkaasti Topin pään kohdalla.
13
Baabelimainen perhehälinä vaimeni. Ensimmäisen kerran aterian aikana
Helen loi nopean silmäyksen Topiin, kääntäen sitten taas katseensa heti
toisaalle. Päivällispöydän ympärille ahtautuneet henkilöt huudahtivat
toinen toisensa jälkeen:
»Isoisänisä!»
»Saanko mennä ylös?» mutisi Top selvitellessään pitkiä raajojaan
huonekalujen jalkojen seasta.
Rouva Mundy nyökkäsi, ja hän meni.
»Minkälaisen», tiedusti Gertrude, »otaksutte isoisänisän olleen,
ennenkuin hänestä tuli tämä 'Ääni minaretista’? Mitä kuvittelet hänen
puuhanneen nuorena ollessaan, John?»
Punatukkainen John virkkoi: »Olen kuullut hänen olleen teekauppiaan,
niitä vanhojen, hyvien tee-aikojen miehiä, jotka lahjoivat
merikapteeneja kiidättämään teelasteja purjealuksilla valtamerien
ylitse Englantiin vallatakseen markkinat —»
»Nähtävästi hän ei ole pystynyt niitä kovinkaan suuresti valtaamaan,
sillä muutoin hän ei olisi niin huonoissa varoissa kuin hän näyttää
aina olleen. Hän olisi tehnyt 'leikkauksia', keinotellut ja kasannut
tuhansia», tuumi Gertrude viattoman tietämättömänä siitä, kuinka
likipitäen hän arvasi isoisänisänsä yksityisasiain oikean laidan.
»Sitä en kuitenkaan tarkoittanut, vaan sitä, minkä _näköinen_ hän oli.
Onkohan isoisänäiti, minkänäköinen hän lieneekään ollut, saattanut
olla milloinkaan rakastunut tuohon olentoon? Saattoiko hän, äiti? Ei,
ei! Älä väitä: '_Tietysti, rakas, eikö hän mennyt avioliittoon hänen
kanssaan_?’ Tiedän sen. Mutta hän kuoli yhdeksäntoistavuotiaana, joten
ukko _kenties_ vielä oli ihan järjellisen inhimillinen —»
»Gertrude —»
Kyynärpäät pöydän varassa Gertrude liikahti, syrjäyttäen rouva
Mundyn lievät vastalauseet. »Minusta on viehättävän hupaista
arvailla, millaisia omien esi-isien rakkausasiat ovat olleet,
_jonkunlaisia_ rakkausjuttuja heillä on täytynyt olla; muutoinhan
ei olisi olemassa _meitä_. Ja aprikoinevathan Bubblesin lapset
vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäviisi: 'Vanha isoäiti
Gertrude-poloinen, onkohan kukaan noista oudon sievistä,
vanhanaikaisista urheiluhousuisista nuorista miehistä koskaan pitänyt
_hänestä_ vähääkään?»
»Tosiaankin, Gertrude!»
»Niin he _tekevät_, äiti! Haluaisin vain tietää, minkälaisen nuoren
miehen te kaikki arvelette isoisänisän mahdollisesti olleen Ericin
ikäisenä.»
»Älä kysy minulta, tyttö-kulta!» torjui kahdeksankolmatta-ikäinen Eric.
»En kärsi ajatella semmoista. (Lisää vanukasta, äiti, ole hyvä.) Minä
kunnioitan liian paljon Ikää!»
Madge kummasteli: »Entä minkätähden — (Syö se kaikki, Rex, armaani!
Enää vain _hiukkanen_!) — minkätähden isoisänisä kutsui Topia kesken
päivällistä?»
»Hän kai vaatii Topia kertaamaan itselleen joitakuita säihkyviä
pöytäpuheitaan. Mitä tahansa, kunhan se vain häiritsee», äkäili Tossie.
»Niin isoisänisän tapaista!»
Vähemmässä kuin viidessä minuutissa Töppäiäsi hälisevän puolisseurueen
keskuuteen. Hänen ilmeensä oli muuttumaton, jollei oteta lukuun
tuikahtelevaa väikettä — harmin, huvituksen aiheuttamaa? — jonka nyt
saattoi havaita pojan harmaissa silmissä, kun hän siirsi taaksepäin
(keittiö-)tuoliansa ja sulloutui jälleen istumaan, melkein ihan rouva
Mundyn syliin.
Hänen vastassaan istuva Helen katseli värähtämättä poispäin hänestä.
»Miten hänen Kärtyisyytensä jaksaa?» kysyi John. »Miltä kannalta hän
ottaa elämän tänään?»
»Ihan kuin ennenkin.»
»Kas vain! Eikö Top selitä oivallisesti?» ihasteli Gertrude»Top,
rakas, kuinka sulavia ovatkaan sanakuvasi, kuinka mestarillisia
luonnekuvauksesi! Niinpä niin, jos sinä minun sijastani kirjoittaisit —»
»Top on hieman taipuvainen sanahelinään —»
»Niin, mutta jos Top opettelisi _karsimaan_ tyyliään —» Tämän
lörpöttelyn suojassa rouva Mundy tiedusti _sotto voce_: »Eikö hän
tahtonut meitä tai — mitään muuta, Top?»
»Ei», vastasi nuori Tophampton yhtä hiljaa. »Hän vain sanoi: 'Oletko
vielä samaa mieltä kuin eilenillalla, POIKA:'’ Vastasin: 'Olen, sir.'
Hän virkkoi: 'Hyvä. Näkemiin, sitten. Nyt saat mennä.’ Niinpä lähdin.»
13
Rouva Mundy ei enää kysellyt mitään.
Hän, epäitsekäs sielu, olisi mieluummin hakannut poikki oikean kätensä
kuin suonut nuoren serkkunsa alistuvan mokoman vanhuksen nurinkurisiin
suunnitelmiin.
Vielä, yhä vielä, piti hän tiukasti kiinni siitä uskosta — jota
varmasti eivät kaikki hänen aikalaisensa hyväksy — että puolison
valinnassa on noudatettava yhtä ainoata ohjetta.
Olipa hänellä vaikka kuinka paljon huolia naineista tyttäristään, se ei
jaksanut muuttaa hänen uskoaan. Koska hänen tyttärensä olivat saaneet
mieluisensa puolisot, oli kaikki pohjaltaan oikein. Hän olisi kyllä
toivonut rakkaillansa olevan kylliksi rahaa, samoin kuin rakkauttakin.
Mutta ei tullut kysymykseenkään, että hän olisi toivonut heillä ole van
— pelkkää rahaa.
Heidän osansa oli parempi!
14
Vaikka Top olikin vaistomaisesti asettunut vastahankaan, vaikka
hänessä olikin aluksi herännyt lausumatta jäänyt vastalause —
_itsensäkauppaamista!_ eivät hänen tunteensa tässä asiassa kuitenkaan
olleet niin voimakkaat kuin rouva Mundyn.
Tämä yhdenkolmatta-ikäinen atleetti, jonka luonne oli sävyisä ja
terve ja rakenne kuin veistoksen, oli toistaiseksi mieleltäänkin kuin
veistos; hän tunsi lemmen käytännöllisiä juonia vähemmän kuin useat
kaksitoistavuotiset tytöt.
Hänen vaistonsa nukkuivat.
Hän oli, kuten rouva Mundy oli kerran romanttisesti kuvannut
häntä Gertrudelle (joka oli heti sovittanut sen lauseen
kuvalukemistokertomukseen), yhtä puhdas kuin neitseellinen helmi.
Hän ei ollut turhaluuioinen eikä tekokaino. Eikä se hänen puoleltaan
ollut periaatteellinen kysymys.
Vain hänen vaistonsa nukkuivat.
Mutta hänen kiintymyksensä, myötätuntonsa ja sydämenhyvyytensä eivät
nukkuneet.
Rouva Mundy oli sanonut: »Sen pojan huomaavaisuus toisia kohtaan on
suorastaan ihmeellinen.»
15
Niin, koko sen sunnuntain, tuon rauhattomuuden päivän, Top oli
ajatellut muita!
Nurja onni! Nurja onni näillä tytöillä, niin uljaan kiipeillä, mutta
niin varattomilla! Vaikka he naljailivat Topille, kiusoitellen
kehoittamalla häntä perustamaan heidän varallisuutensa, olisivat he
mieluummin purreet poikki kielensä kuin tehneet sen, jos olisivat
aavistaneet oikean asianlaidan.
Topin vallassa olisi auttaa heitä. Hän voisi laskea heidän
varallisuutensa pohjan. Hän saattaisi poistaa huolten taakan rouva
Mundylta, joka oli ollut hänelle niin suuriarvoinen hänen ollessaan
outona vieraassa maassa. Hän voisi hankkia kaikki, mitä Madge pikku
poikineen kaipasi.
»Hyvä Jumala!» mietti Top, tuntien mielessään varoittavan pistoksen.
»Jos tänään sattuu vielä jotakin, niin minusta ehkä tuntuu
mahdottomalta sitä kiertää.»
Päivä oli miltei lopussa.
16
Mundyn perheen naimisissa olevat tyttäret poistuivat sinä iltana
aikaisin kukin omaan asuntoonsa. Heidän naurunsa ja lörpöttelynsä oli
lakannut kaikumasta tuon neljännessä kerroksessa olevan huoneiston
komeroissa, jota he nimittivät kodikseen — sanontatapa, joka olisi
saattanut ärsyttää heidän nuoria aviomiehiään, jolleivät myöskin
kaikki rouva Mundyn vävyt olisi nimittäneet hänen asuntoaan kodiksi.
He olivat menneet — Tossie kaksipuolisina lastenvaunuineen, Gertrude
käsikirjoituksineen, jotka pitäisivät häntä kirjoituskoneen ääressä
keskiyöhön saakka, Madge pienine, peitteisiin käärittyine poikineen,
jolle hänen oli kustannettava autokyyti, Phyllis ompelukoreineen ja
sylilapsineen. Sitten laskettiin viimeinen korsi vastuunalaisuuden
taakkaan, jonka Top oli koko päivän tuntenut rasittavan leveitä
hartioitaan.
Syynä oli lapsi, Helen... Jos hän olikin kahdeksantoistavuotias, näytti
hän paljoa nuoremmalta, hän näytti niin lapselliselta. Top ei osannut
kuvitellakaan häntä minään muuna kuin »lapsena».
Koko päivän Helen oli ollut, kuten hänen äitinsä sanoi, »kuningas
Saulin tuulellaan». Hän ei ollut puhellut mitään, ei edes
sisariileenkaan.
Topille hän ei ollut hiiskunut mitään ennenkuin teeaikana, jolloin hän
oli alkanut moitiskella nuorukaista, alkaen hänen uudesta, sinisestä,
sarssisesta pyhätakistaan (joka Helenin selityksen mukaan olisi
saattanut olla lähtöisin maalaissepän isoista, jäntevistä kourista
eikä räätälin hyppysistä) ja lopettaen siihen, että hän oli lukenut
vuoteessaan kello puolikolmeen asti edellisenä yönä. Eikö Helen ollut
nähnyt valoa hänen ovensa alitse? »Valvottaa kaikkia!» oli tyttö
valittanut.
Oikeastaan ei mikään ollut paikallaan Helenistä...
17
Tähän mielialaan rouva Mundy tiesi yhden parannuskeinon.
»Soitahan, Top!» pyysi hän, kun illallinen oli korjattu pois. Sillä
nuori Tophampton, joka ei ollut oppinut tuntemaan ainoatakaan nuottia,
oli musikaalinen sormenpäitänsä myöten Ja kun hän otti esille
huilunsa ja puhalsi siitä säveliä tai kun hänen pillinsä värähdytti
ilmaa sulavilla, sydäntävihlovilla valituksillaan, oli sillä
kapinalliseen ja alakuloiseen nuoreen tyttöön samanlainen vaikutus
kuin Davidin, harpulla oli äkäiseen kuninkaaseen.
»Laula meille, Top!» kehoitti rouva Mundy. »Se on —» Hän vilkaisi
nuorimpaan lapseensa — Heleniin, joka oli heittäytynyt uuninmatolle
kotinsa rapistuneessa arkihuoneessa, jonka lämmintä tuntua kuitenkin
monen kartanon harkitun mukavat tupakkasalongit ja useat tarkoin
uudistetut Jaakko-kuninkaan aikaiset maatalot kaipaavat.
Kyyröttäen matolla kissa sylissään Helen luki kirjastosta lainattua
_Carnivalia_. Tai näytti sitä lukevan. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa
piilottivat hänen silmänsä; lehteä hän käänsi harvoin.
Ikäänkuin ei olisi huomannut Helenin olevan huoneessa äiti täydensi:
»Laula minulle, Top!»
»Olkoon menneeksi, kyllä minä laulan.»
Muuan omituinen seikka on teidän Top-pojasta tiedettävä. Hän oli
puhellessaan ihan kuolemakseen ujo ja harvasanainen, mutta oli valmis
laulamaan kelle tahansa, joka vain pyysi, vähääkään kainostelematta ja
vaivattomasti. Se oli hänestä kokonaan toista.
»Kyllä laulan, jos sinä haluat; käyn vain noutamassa ukuleleni.»
Hän nouti ukulelensa makuuhuoneesta; se samoin kuin myöskin hänen
pillinsä, kirjansa ja muut kapineensa, jotka tavallisesti olivat
sikinsokin arkihuoneessa, oli viety sinne syrjään, kun arkihuonetta
siistittiin sunnuntaisen rynnistyksen varalle. Hän istuutui
näppäilemään soittimensa neljää kieltä virittäessään niitä. Sen
kädensijasta riippui nippu kultanauhoja, jotka tulenhohteessa välkkyen
valuivat alaspäin kimaltelevina kaarina, korostaen niitä kannattavan
reiden muodonkauneutta.
Helen heilautti hiukset silmiltään ja katseli nauhoja silmissään
selvästi harmistunut ilme.
»Minusta on kummallista», pilkkasi hän, »että Topin kaltainen voimakas,
hiljainen mies kehtaa näyttäytyä käsissään niin naisellinen vehje
kuin nauhakoristeinen ukulele, joka muistuttaa jonkun laulu-ilveilyn
näyttelijättären intialaista taikakalua’» (Niinpä niin; totisesti Helen
oli sinä iltana kuningas Saulin tuulella.) »Mistä olet saanut tuon
käsiisi, Top?» »Ostin sen eräältä opistolaiselta.»
»Niinkö!»
18
Topin sormet koskettelivat kieliä, liikkuen edestakaisin ja loitsien
ilmoille pohjennollista hyrinää.
Topin suppea, vastakoinen puheääni sulautui hänen laulutenorikseen.
Sen kuullessanne olisitte kenties hämmästynyt.
Mutta asianlaita on sellainen, että varovaisinkin, tiukimmin
sovinnaisuutta noudattava, tavallinen englantilainen, joka osaa puhua
vierasta kieltä, ei ole sitä käyttäessään niin pidättyväinen kuin omaa
kieltänsä puhuessaan. Hänen äidinkielensä pysyy sinä välineenä, jolla
hän ilmaisee jokapäiväiset karttelunsa, _»ehkä»-, »en tiedä»-, vaikea
sanoa»_-verukkeensa.
Mutta jos joku ihme on opettanut tämän anglosaksilaisen puhumaan
sujuvasti ranskaa, päästää hän sillä kielellä itsensä jotensakin
Valloilleen. Ranskankielellä hän tuo esiin mielipiteitä ja
lausuu ajatuksia, joita hänen puhuessaan englantia ei millään
voimalla saataisi hänestä puristetuksi. Ranskankielellä tiedetään
tällaisten henkilöiden jopa tunnustaneen rakkautensa romanttisesti,
laveasanaisesti.
Laulu oli sellainen vieras kieli, jota Harry Tophampton paljon
osasi. Hän, joka puhui niin vähän, ei välittänyt siitä, kuinka
paljon hän lauloi. Hän ei tiennyt paljastavansa laulaessaan itsenään,
näyttäytyvänsä kokonaan toisenlaisena luonteena eikä enää ujona,
vaiteliaana, nukkuvavaistoisena nuorukaisena. Kuuluvathan jotkut
laulavan unissaan; kenties kävi Harry Tophamptonille juuri niin. Hänen
laulaessaan purkautui hänen alitajunnastaan äänekkäästi ilmoille sitä
syvää kiihkoa, antaumusta, kauneudenrakkautta, hekumallista intoa,
jota hän olisi saattanut tuntea, jos hän olisi herännyt tietoisesti
tajuamaan intohimon. Kenties se olisi saattanut olla harhaluuloa,
mutta kuullessaan hänen laulavan, vaikkapa vain muodissa olevaa
rakkauslaulua, olisi kuka tahansa saattanut ajatella: »_Kuinka suloinen
ja kiihkeä rakastaja tuon pojan täytyy olla_!»
Vaikea oli (hänen laulaessaan) käsittää, ettei Top ollut vielä
kertaakaan rakastunut ja että, kun otetaan huomioon hänen elintapansa,
harrastuksensa, ajatussuuntansa, hän ei ehkä milloinkaan rakastuisi!
Mutta nyt hän lauloi. Sen seurustelukauden muotilaulun oli Lontooseen
tuonut nainen, mutta se vaati miehenääntä. Kuinka hyvin se sopikaan
Topin vilpittömälle, sydäntä tavoittavalle äänelle!
Vienosti hän murehti;
»Poissa on unelma, toiveikas,
on särkynyt, ijäksi mennyt.
Tieltäsi loittonen kauemmas —»
Top lauloi ja teki laulajan ihmeen, loitsi kuulijat pois siitä
paikasta, jossa he olivat kuuntelemassa.
Viihtyisä huone, kulunut kalusto, verhot, jotka erottivat heidät
Lontoon sumuisesta yöstä, kaikki ne hävisivät kauas hänen kuulijoistaan.
Heidän läheisyydessään oli sireenien kallio.... Huojuvia
smaragdilaineita, fosforihohteisia vaahtopäitä paiskautui kallion
juurta vasten. Sen yläpuolella kaartui keskiyön samettinen, korkea
taivas, tähtien täyttämä, kajahdellen kultaisen, hyväilevän äänen
tenhoa. Se valoi lumousta halpoihin varieteesanoihin. Topin suusta
lähteneinä ne tulkitsivat kaikkien aikojen erossa olevien rakastuneiden
valitusta.
»Mistä lohdun saanen, armahani,
ikävä kun syöntä pakottaa?
Millä lievitän ma murhettani,
toiset sinua kun armastaa?»
»Kaunista», supatti rouva Mundy liikutettuna, »eikö olekin, Helen?»
Helenin silmät ja korvat olivat tukan peitossa. Kenties hän ei ollut
kuullut.
Top lauloi:
»Mistä lohdun saan, kun surujani
kuulemassa kuva yksin on?
Kun yksin oon ja sinä —»
Keskeytys.
Äänekkäänä, äkillisenä se särki viimeiseen säveleeseen liittyvän äänen;
se oli tytön huokaus.
19
»Helen, rakas, Helen!» Äiti siirtyi nuoren tytön luokse, jolla peräytyi
sulavasti ja kiivaasti kuin kissanpoika, joka ei suvaitse hyväilyä.
»Rakas lapsi, mikä sinua vaivaa?»
»Ei mikään, äiti, ei mikään. Minkätähden luulet sellaista?» »Mutta — »
virkkoi Top. Hän oli jälleen palannut tavalliseen puhetapaansa. Poissa
olivat laulajan alttiit tunnetulkinnat. Taaskin hän oli jokapäiväinen,
hillitty Top, mutta levoton maltistaan huolimatta. Hän pudotti
soittokojeen notkoselkäiseen tuoliin, jonka käsinojalla hän istui,
kumartui eteenpäin ja loi kirkkaan, huolekkaan katseen tyttöön, jolta
oli päässyt äskeinen vihlova huokaus.
Tämä oli kauheaa, mietti Top. Hän ei jaksanut nähdä tuota lasta
noin tuskaisena. Vain senvuoksi, ettei Helen voinut pyrkiä
eteenpäin urallaan... Vain sentähden, että hän pelkäsi menettävänsä
mahdollisuutensa... Hänen pitäisi saada tilaisuus jatkaa. Oli julman
kovaa, jos se häneltä riistettäisiin!
»Kuulehan, Helen —»
»Mitä niin? En käsitä, mitä te molemmat höpisette!» Päästäen
päättäväisen, hiljaisen naurahduksen Helen ravisti tukkaansa, kuten
siivoojatar pyörittää märkää riepua. »Kas vain! Te taisitte luulla —
Arvelitteko _todella_, että minä itkin? Kuinka hullunkurista! Ettekö
kuule, milloin ihmistä nikottaa? Minä nipistän pikku sormeani. Se
lopettaa nikotuksen. Kas noin! Nyt on kaikki hyvin. Jätkähän sitä
verrattoman mietoa liverrystäsi, Top —»
20
Mutta Top ei jatkanut.
Kevyesti hän oli noussut isojen jalkojensa varaan. Meluttomasti hän nyt
poistui huoneesta, meni käytävään, sulkien huoneiston oven jälkeensä,
ja nousi seuraavaan kerrokseen.
Hetkisen hän seisoi käytävälampun kohdalla, joka valaisi hänen pientä,
vaaleata päätänsä ja hänen komeita hartioitaan; vain hetkisen hän
seisoi isoisänisän ovella.