Hervenius:
(Tulee eteisovesta hermostuneessa mielentilassa. Itsekseen). Jumalalle
kiitos, että vihdoinkin hänet löysin. (Kovaa). Lurjus! Täällä sinä
istut kaikessa rauhassa haaveilemassa, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut.
Raponen:
Terve kunnon veli. Olet varmaankin saanut taas hyvät rukkaset. Vai mitä
uusia?
Hervenius:
(Matkii). Vai mitä uusia! Olen hypännyt perässäsi aivan koiran tavalla.
Olen nuuskinut jälkiäsi oopperat ja kappelit, kysellyt armailtasi,
käynyt läpi sen seitsemätkin kapakat. Nyt olen näännyksissä kuin märkä
riepu. (Pyyhkii hikeä). Ja tyttö voi matkustaa maalle milloin hyvänsä
ja hyvät humalat menevät hukkaan.
Raponen:
Rauhoitu, rauhoitu, lhanhan läkähdyt. Olin tosiaankin Nanny Kurténin
luona hänen kahvilassaan. Vietin siellä ihania hetkiä. Vannoin hänelle
ikuista rakkautta.
Hervenius:
(Itsekseen). Se peijakkaan Nanny. (Kovaa). Sinä aasi, tyhmyri. Olisit
jättänyt Helsingin tyttöletukat rauhaan edes silmänräpäykseksi. Olisit
laulanut laulusi sille, jolle ne kuuluvat, kuuletko, sille jolla on
rahaa. Niille kerjäläisille sinä vaan veisaat. Ajattelehan tuuman
verran pitemmälle nenääsi. -- Mutta taivaastako sinä tänne putosit?
Raponen:
Niin taivaasta, pikku enkelini Nannyn luota.
Hervenius: Sinä viholainen! Tarkoitan, mistä osuit juuri tänne?
Raponen:
Niin tulin sitten helve... hm hm... tarkoitan sinun, ystäväni
Herveniuksen asuntoon, koska rahani olivat kaikki, (itsekseen) mutta en
tavannut itse pääpaholaista kotosalla. (Kovaa). Aioin taaskin kääntyä
puoleesi, että vippaisit jonkun kympin...
Hervenius:
No, no, kerrohan eteenpäin.
Raponen:
En tavannut miestä, enkä peliä kotosalla. Arvasin silloin, että
olet noilla iankaikkisilla friiaus- ja soittolunneillasi. Käväsin
siis ensiksi Maiju Survosen luona, joka sinua vanhuudestasi, ja hm,
huolimatta rakastaa, mutta jota et tahdo ottaa, koska hänellä ei ole
enempää kuin tuo vähäinen kymmenentuhatta.
Hervenius:
Supenna suutasi -- sinä ikuinen pilkkakirves, ja kerro parilla sanalla.
Raponen:
Juoksin perässäsi paikasta toiseen sievien oppilaittesi luona. -- Tulin
kiertokulullani tännekin. Ja koska sinut nyt vihdoinkin tapasin, niin
uudistan pyyntöni, että lainaisit jonkun kympin.
Hervenius:
Sinä saat heti. (Ojentaa hänelle setelejä, jotka toinen pistää
välinpitämättömästi taskuunsa). Tiedäppäs, meidät on kutsuttu tänne
oikein visiitille. Tyttö kutsui, eritoten sinua. Ja nyt muista se,
kosit tyttöä jolla on 100,000 à 200,000.
Raponen:
Taas tuo vanha virsi. -- Sanonko hänelle, että kosin hänen rahojaan?
Hervenius:
Sinä olet aivan auttamaton! -- Laulat tietysti hänelle rakkauslauluja.
Lausut runojasi, joita olet kirjoittanut, esimerkiksi -- --
Raponen:
(Keskeyttää). Esimerkiksi kenelle?
Hervenius:
Vaikkapa Nanny Kurténille.
Raponen:
En koskaan! -- Sinä loukkaat minua. Ymmärrä toki, että ne ovat hänelle
pyhitettyjä, hänelle yksinoikeutettuja. Ei niitä lauleta kaikille
navettapiijoille.
Hervenius:
Tyhmyri! Et siis aijo kosia häntä laisinkaan?
Raponen:
Kosin taikka en. En tyttöä itseään, vaan hänen rahojaan.
Hervenius:
Mutta ethän kuitenkaan hänelle sano, hänen rahojansa kosivasi?
Raponen:
Hah, hah. Olisinpa tosiaankin tyhmä, oikea helsinkiläinen. -- En ole
ensipäivän lapsia tässä kaupungissa. Kyllä tunnen pääkaupungin tavat.
Hervenius:
(Nousee, puristaa Raposen kättä). Nyt ymmärrän sinua. Sinä olet
sittenkin paras ystäväni. -- Sss -- Sieltä kuuluu joku tulevan.
(Salaperäisesti.) Siis ei mitään tyhmyyksiä. Tyttö sinua varmasti
rakastaa.
Raponen:
Voi minua onnetonta!
Hervenius:
Oi sinua onnellista! 100,000 à 200,000!