Rouva Åhlman ja Raponen. (Tulevat sisään eteisovesta).
Rouva Åhlman:
Tehkää niin hyvin ja istukaa. Olkaa kuin kotonanne!
Raponen:
(Haaveellisen näköinen nuorukainen. Katselee ympärilleen). Kiitos! Onko
tämä neiti Terhon huone?
Rouva Åhlman:
Niin, täällä hän on asustanut tyttörukka ikävässä, kaihoten kuin lintu
häkissään.
Raponen;
Onko hänellä ollut ikävä täällä? -- Kuinka kaunis huone hänellä on! Ja
kuinka kauniita kukkia on hänellä pöydällään. -- Lemmenkukkia, niin
ihana on niiden tuoksu! (Vetää henkeensä).
Rouva Åhlman:
Niin, se tyttöhupakko on käynyt hakemassa niitä ulkopuolelta kaupunkia.
Hän pitää niistä niin -- --.
Raponen:
Minä pidän myöskin paljon lemmikeistä. Mutta missä on kukkien ystävä?
Rouva Åhlman:
Anteeksi, minä luulen, että hän pukeutuu.
Raponen:
Mutta eikö ystäväni Hervenius ole täällä?
Rouva Åhlman:
Herra Hervenius ei ole vielä saapunut. Ehkä hän kohta tulee. (Nousee).
Anteeksi, jos jätän teidät yksin muutamaksi minuutiksi. Menen hiukan
auttamaan Elmaa ja -- --
Raponen:
Rouva Åhlman, älkää menkö aivan vielä. Haluaisin hiukan puhua kanssanne.
Rouva Åhlman:
(Istuutuu jälleen uteliaana odotellen, mitä Raposella on sanomista.
Äänettömyyttä).
Raponen:
Ajattelen vain puhua hiukan -- luulen, että jätämme myöhempään.
Anteeksi rouva Åhlman. Ei minulla ollutkaan mitään tärkeämpää. Aioin
vain -- --
Rouva Åhlman:
(Itsekseen). Oh, kuinka ne lapset ovat itsepintaisia. (Kovaa). Kyllä
ymmärrän, että teillä sittenkin oli jotakin tärkeämpää sydämellä,
herra Raponen. -- Ajattelette varmaankin sievää kotia, jossa teillä on
kainaloinen kananen. -- (Itsekseen). Kyllä ymmärrän nuoren mielen!
Raponen:
(Itsekseen). Mikä tympäisevä vertaus. (Kovaa). Ei, ei rouva! En pidä
edes kananmunista, vielä vähemmin kanoista!
Rouva Åhlman:
Pidätte kait sitten lemmikistä, joka kukkii kauniisti ja tuoksuu vielä
kauniimmin! -- (Ottaa vaasista lemmikin). Kas tällaisesta.
Raponen:
Niin, sellaisesta hienosta, solakasta, sinisilmäisestä lemmenkukasta
minä pidän ja olen aina pitänyt, vieläpä rakastanut!
Rouva Åhlman:
(Nauraen). Arvasinhan! Niin herra Raponen, kyllä ymmärrän nuoren
mielen. (Nousee). Herra Raponen on hyvä ja kuluttaa nyt aikaansa
katselemalla Elman muotokuva-albumia. (Antaa hänelle ottamansa albumin;
menee vasemmanpuolisesta ovesta).
Raponen:
(Avaa albumin. Puhuu itsekseen). Kukahan tuo nuorukainen tässä
ensisivulla? Niin puhtaan ja rehdin näköinen, säännölliset
kasvonpiirteet, vaaleat, aaltoilevat hiukset, -- luultavasti siniset
silmät. Hän on varmaankin hyvä maalaisnuorukainen, -- tietämätön
maailman pahuudesta. (Kääntää lehteä). Siinä sinä tyttö, joka olet
myöskin mielikuvituksessani leijaillut, välistä lemmenkukkana, joskus
-- kaakuvana kanana. Olen sinullekin runojani kirjoitellut, laulujani
laulellut. En tiedä rakastanko sinua. Joskus tuntuu siltä, kun olet
pois luotani. Mutta istuissamme teatterissa katsomassa näytäntöä
tunnuit epämiellyttävältä ja tuoksusit, hm, kuin navetalle. -- Oh, en
ilman hänen rahojaan, en ilman tuon pirullisen nylkyrin pakoitusta
koskaan häntä kosisi -- nylkyrin, jota minun täytyy ystäväkseni kutsua
saadakseni häneltä rahaa. Ja mielissäni olisin, kun rukkaset saisin.
Sitä pahempi: hän vakuuttaa ja vakuuttaa, että tyttö minua rakastaa. --
Mutta he sopisivat yhteen -- avosilmäinen nuorukainen ja hän. Aavistan
sisäistä yhteyttä. He molemmat ovat niin onnellisen näköisiä. Voithan,
laulaja, iskeä harhaan.