Elma, Terho ja Hervenius.
(Soittotunnin lopulla. Elma soittaa jonkun loppusäveleen viululla).
Hervenius:
Olen kovin tyytyväinen teihin neitiseni. Te edistytte kaunein askelin
tässä jalossa taiteessa. Suoraan puhuen olette kohta aivan opettajanne
tasalla.
Elma:
Ohoo, herra Hervenius. Te imartelette aivan liiaksi. Minäkö Teidän
tasallanne, joka olette maamme etevimpiä viulutaiteilijoita. Olette
antaneet konsertteja ulkomaillakin. -- Teettehän minusta vallan
itserakkaan hah, hah.
Hervenius:
(Itsekseen). Hän on uskonut kaikki loruni! (Kovaa). Ah, arvoisa
neiti En tahdo teitä imarrella, enkä tehdä itserakkaaksi. Se ei
ole tarkotukseni. Mutta tulee tuhlattua väkistenkin suuria sanoja,
tuntiessaan sydämensä niin täyteliääksi ja mielensä niin iloiseksi
siitä, että on taasen ollut onni kehittää niin oivallisia taipumuksia
tässä jalossa taiteessa, kuin teidän, neiti Terho.
Elma:
No, no herra Hervenius! Puhutte vieläkin aivan liikoja. Ei minun
lahjoistani voine kai paljon sanoa. Mutta innostuneeksi olette minut
saaneet. (Näpäyttää viulun kieliä). Siitä teille kiitos ja kunnia.
Hervenius:
Puhuitte lähtevänne takaisin sinne maalle. Sanokaa, eihän se ollut
totta, ettehän jätä meitä?
Elma:
Niin kyllä, se on täyttä totta. Mutta siellä minä vasta soittelenkin.
Soitan niin, että vasikatkin ilosta tanssivat. Ja kun iltaisin
auringonlaskun aikaan menen järven rannalle ongelle, on minulla viuluni
mukanani ja soitollani houkuttelen koko ahdin valtakunnan onkeani
nypistelemään.
Hervenius:
Ei, ei neiti Terho. Te laskette vaan leikkiä. Te ette saa mennä enään
maalle, sillä niin monet seikat pidättävät teitä täällä.
Elma:
Mutta nyt en ymmärrä teitä herra Hervenius! -- Monet seikat -- --?
Hervenius:
Niinkuin sanoin, monet seikat pidättävät teitä täällä. Jo teidän
taiteelliset taipumuksenne ovat siihen auttamattomana esteenä. Teidän
pitää niitä kehittää ja vain täällä käy se laatuun.
Elma:
Mutta olenhan jo oppinut niin paljon, kuin kotitarpeiksi vaaditaan. Ja
enhän minä maalaistyttö muuta kaipaakaan. Soittelen vaan aikani kuluksi
ja ikävien hetkien iloksi.
Hervenius:
Ah, älkää puhuko noin. Se koskee niin minuun, joka olen oppinut
kunnioittamaan, rakastamaan teitä. Minä katson parastanne, kuin olisin
oma veljenne. -- Meidän jokaisenhan tulee työskennellä kotimaisen
taiteemme kunniaksi ja kohottamiseksi. Ja soittotaide, tuo jaloin
taiteista! Sen eteen kannattaa uhrata henkensä ja elämänsä! Oi neiti!
Elkää antako suurien lahjojenne hukkua unholaan.
Elma:
(Itsekseen). Nyt hän varmaankin kosasee, sillä noin juhlallinen ei hän
ennen ole ollut. (Kovaa). Mutta herra Hervenius! Taaskin te imartelette
minua. Tulenhan sanojenne johdosta vallan mielettömäksi itserakkaudesta.
Hervenius:
(Itsekseen). Ei hänen päähänsä sovi järkeä. (Kovaa). Anteeksi neiti.
En tahtonut teitä imarrella, enkä tehdä itserakkaaksi. Tahdoin vain
huomauttaa. -- Mutta eikö teillä hyvä neiti ole mitään muuta, joka
pidättäisi teitä täällä kaupungissa? Eikö niin mitään? --
Elma:
No en tiedä juuri sanoa. Olenhan vaan yksinkertainen maalaistyttö,
enkä maalla kasvaneena voi oikein viihtyä tällaisessa suuren kaupungin
humussa.
Hervenius:
(Itsekseen). Vaatimaton tyttö. Mutta, joka itsensä alentaa, hän
ylennetään. (Kovaa). Ettekö neiti Terho todellakaan ole huomannut
-- --? Muutkin seikat kuin ihana soittotaide pidättävät teitä täällä.
Elma:
Mitä ne mahtavatkaan olla?
Hervenius: