Enempää selvää ei hänestä voinut saada. Minä, joka olin ennen
ollut häneen rakastunut, en enää siitä välittänyt, vaan otin hänet
kaikessa ystävyydessä huostaani ja vein vuokratilalleni hänen omalla
suostumuksellaan. Hoidin häntä, koetin viihdytellä — mutta mitä
arvelette — pelkästä itkemisestä hän viimein alkoi yskiä ja minä haetin
lääkärin, joka selitti, että hänen oli oltava hyvin varovainen ja
vältettävä kylmettymistä. Tiedättekö, mitä hän teki? Hän meni ulos ja
piehtaroi lumessa! Niin, henki, henki! Älkää minulle enää siitä puhuko!
Tehän olette kaikki sokeita, pakanoita! Viimein, kolme päivää sitten,
hän sanoi minulle toden totta sen, mitä teille nyt kerron. Se on sulaa
järjettömyyttä, mutta kuitenkin toistan tarkoin hänen omat sanansa. Hän
sanoi minulle: 'Vie minut Bakuun!'
'Mitäs sinä sieltä haluat?' kysyin.
'Kuolla', vastasi hän.
Tuska ahdisti hänen kurkkuaan ja minä vastasin tylysti: 'Täällä on yhtä
hyvä kuolla kuin Bakussa.'
'Ei ole! Tahdon kuolla ratsumestari Morenon kynnykselle.'
Luulin hänen puhuvan sekapäisenä. Koskaan hän ei ollut lausunut
nimeänne, ei koskaan, sanon teille, ei kertaakaan. Hän suuttui ja
vastasi minulle vihaisesti: 'Etkö ymmärrä minua?'
Kun hän suuttui, tuli häneltä verta suusta, ja hänellä oli tuntikausia
tuskia. Annoin siis perään.
'No, hyvä, mennään vain!'
"Tulimme tänne. Hän lähetti minut juuri äsken apua hakemaan sanoen
voivansa huonommin, mikä ikävä kyllä oli liiankin totta. Ja
totellessani häntä... niin, näettehän itse."
Huokaus katkaisi miesparalta äänen.
Moreno tunsi syvää surua. Se ei tosin ollut järkevää. Suurin onni, mikä
voi Umm Djehania kohdata, oli tullut hänen osakseen. Mitä olisikaan
voinut hänestä tulla elämässä? Jos hän olisi pysynyt todellisena
ja uskollisena lesgittärenä, ei Assanoffin ja nuoruudenunelmain
menettäminen olisi murtanut hänen sydäntään. Hän oli paljon kärsinyt,
hän olisi vastedeskin epäilemättä saanut kärsiä, mutta hänen tyydytetty
ylpeytensä ja varmentunut itsetietoisuutensa olisivat pitäneet häntä
pystyssä loppuun saakka, ja joko hän sitten olisi tanssitaitonsa
tenholla lumonnut shemahalaisia asiantuntijoita tai antanut etusijan
vanhan kaimakamin maailmaa vierovalle haaremille, niin hän olisi joka
tapauksessa päässyt korkeaan ikään ja voinut elämäniltana vaipua kuten
vanhan patriarkan vaimot rauhalliseen ja kunniakkaaseen kuolemanuneen.
Mutta hänkin oli lopulta tullut uskottomaksi kotimaansa jumalille. Hän
oli kyllä ponnistellut vastaan, kapinoinut ja urhoollisesti kaatunut
tämän vastarintansa uhrina; mutta siitä huolimatta pitää kuitenkin
paikkansa, että hän oli sydämensä pohjassa käynyt heikoksi: hän oli
rakastunut eurooppalaiseen!
Kun Moreno kertoi Assanoffille koko tarinan, koski se sivistyneeseen
tataariin tavattoman voimakkaasti. Viikkoon hän ei selvinnyt, ja missä
hänet tapasikin, hän lauloi marseljeesia. Myöhemmin hän rauhoittui.