Huomattuaan, että lemmenkohtauksen hetki oli suunnilleen tullut,
Assanoff lähti kiireesti sinne ja asettui tanssijattaren ovelle
antamatta muuten mitään elonmerkkiä, kuten Umm Djehan oli käskenyt.
Katu oli yksinäinen ja äänetön, yö synkkä. Aamuruskoon oli vielä
kolmisen tuntia. Oltiin syyskuun alussa. Koko päivän oli satanut, ja
sentähden ei ollut lämmin. Odotus ei kestänyt kauan. Assanoff, joka oli
pelkkänä korvana, kuuli askeleita talosta. Ovi avautui hiljaa, ja ääni
kysyi kuiskaten:
"Oletteko siellä?"
Assanoff pisti sisään kätensä ovenrakosesta, tarttui käteen, joka
hänelle ojennettiin, ja vastasi:
"Olen. Miksen sitten olisi täällä? Olenko minä mikään aasi?"
Umm Djehan veti upseerin sisään ja sulki oven yhtä meluttomasti kuin
oli sen avannutkin. Sitten hän astui vieraansa edellä nopeasti talon
keskipihan yli ja sieltä hänen kanssaan pääsaliin. Siellä oli sohvia
pitkin seiniä, muutamia tuoleja ja pöytä, jolla paloi lamppu.
Umm Djehan kääntyi upseeriin päin ja katsoi häntä niin julkeasti
silmiin, että mies vaistomaisesti astui askelen taaksepäin, ja katseli
tyttöä hämmästyen. Tämä oli riisunut tanssijatarpukunsa ja oli nyt
ulkoasultaan kuin dagestanilainen aatelisnainen, vyössään pari
pistoolia ja puukko. Oliko sattuma vai tarkoitus, mutta hänen kätensä
tavoitti kerran asetta. Käskevin ilmein hän osoitti Assanoffille
istuimen ja istuutui itse muutamien askelien päässä olevalle
sohvalle. Hän piteli kädessään rukousnauhaa, jolla ensi kertaa häneen
persoonallisesti tarinassamme tutustuessamme oli suorittanut istiharan
menot. Seuraavan kertomuksen aikana hän useasti hypisteli korallihelmiä
ja antoi niiden liukua edestakaisin sormissaan.
"Ole tervetullut, Murad! Jo neljä vuotta olen lakkaamatta kysynyt
rukousnauhaltani, näenkö sinua enää. Tänään se on vastannut
myöntävästi. Sentähden tulin kuvernöörin juhlaan, ja sinä olit siellä!"
"Kun sinä otat minut vastaan tällä tavalla, niin en oikein tiedä mitä
täällä teen."
"Sen tulet pian ymmärtämään, tätini poika."
"Mitä tämä oikeastaan merkitsee?"
"Olin neljän vuoden vanha ja sinä kahdentoista, sen muistan vielä,
vaikka sinä olet unohtanut! Oi, veriveljeni, henkisukulaiseni",
huudahti hän äkkiä intohimoisesti ja ojensi nuorta miestä kohti
värisevät kätensä, "etkö sinä näekään unissasi aul’iamme, kyläämme,
taivaan sineen suoraan kohoavalla vuorenhuipulla ja pilviä syvällä alla
puiden ja kivien peittämissä laaksoissa? Etkö näe sitä pesää, josta
polveudumme, korkealla yläpuolella tasankojen, yläpuolella tavallisten
vuorien, yläpuolella orjamaisten ihmisten, kotkanpesien välissä,
Jumalan vapaassa ilmassa? Sinä et näe niitä enää, suojamuurejamme,
tornejamme rotkojemme äyräillä, linnoituksiamme, jotka penkereittäin
kohoavat toinen toisensa yläpuolelle, kaikkia noita uskollisia
vartijoita, jotka luukuista ahnaasti tähyilevät kaukaista vihollista?
Ja tasaisia kattoja, joilla kesäisin nukuimme, ahtaita katuja, Kassim
Beyn taloa omaamme vastapäätä ja Arslan Beyn majaa sen edessä ja
Selimiä ja Muridia, leikkitovereitasi, jotka ovat veriinsä kuolleet,
ja minun tovereitani Aishaa, Lulua, Periä, pikku Subeidea, jota hänen
äitinsä vielä kantoi käsivarrellaan? Niin, kurja pelkuri! Sotamiehet
syöksivät heidät kaikki liekkeihin, ja aul paloi tuhaksi heidän
päälleen!"
Assanoff alkoi tuntea tilansa erikoisen epämiellyttäväksi. Hänen
otsallaan helmeili hikipisaroita. Koneellisesti hän pani kädet
polvilleen ja piti niitä lujasti puristettuina, mutta ei sanonut
sanaakaan. Umm Djehan jatkoi hillityllä äänellä:
"Et siis koskaan näe siitä yöstä unta? Panet maata ja nukahdat ja lojut
kaiketi kuin laiska lihamöhkäle aamuun asti tai ehkäpä puolipäivään
ajattelematta mitään! Ja lopulta ehkä teetkin siinä oikein! Sinun
koko elämäsihän on vain kuolemaa! Et muistele mitään, et mitään
mennyttä? Enosi, isäni, minun isäni — tiedäthän? Et, sinä et tiedä
mitään! No, minä sanon sinulle: minun isäni siis, Elam Bey, hirtettiin
puuhun karavaanipolun vasemmalle puolelle; sinun isäsi, minun setäni,
naulattiin pistimellä kotioveensa. Sitä et kai enää muista? Tosin olit
vasta kaksitoista-vuotias, mutta minä olin vain neljän vanha enkä ole
siitä mitään unohtanut! Ei, en ole, en, sanon sinulle, en vähintäkään,
en pienintäkään seikkaa. Erään sotilaan kuljettaessa minua ohitse
roikkui enosi puussa niinkuin tuo takki tuolla seinällä takanasi
roikkuu naulassa!"
Kylmät väreet kiitivät läpi Assanoffin luiden ja ytimien. Hän luuli
tuntevansa isänsä ja enonsa sätkyttelevät jalat hartioillaan, mutta ei
sanonut sanaakaan.
"Ja sitten", jatkoi Umm Djehan, "korjattiin sinut ja pari muuta
nuorukaista, jotka sattumalta olivat pelastuneet tulelta ja miekalta.
Sinut lähetettiin kadettikouluun Pietariin kasvatettavaksi, kuten
sanotaan! Sinulta riistettiin muisti, sinulta riistettiin sydän,
sinulta riistettiin usko eikä vaivauduttu sinulle antamaan uutta; mutta
sen sijaan opetettiin sinut perusteellisesti juomaan, ja nyt sinut
jälleen tavatessani sinulla on piirteet, jotka kohtuuttomuus on varhain
kuihduttanut, sinisuoniset posket — mutta oletko mies? Et, vaan rahjus!
Sen tiedät itsekin!"
Tällä tavoin tytön ja ennen kaikkea niiden kuvien, liiankin
uskollisten, koristelemattomain ja todellisten kuvien lannistamana
ja nöyryyttämänä, jotka tyttö oli loihtinut esiin, Assanoff koetti
puolustautua.
"Olen kuitenkin jotakin oppinut", mutisi hän, "osaan sotilasammattini,
eikä kukaan ole voinut syyttää minua pelkuriksi. En häpäise sukuani,
minussa on kunnian synnynnäistä!"
"Kunnia? Sinussa!" huudahti Umm Djehan ihan villin raivon vallassa,
"niin voit lörpötellä kaltaisillesi! Mutta älä luule, että voit
minuun tehota niin korkealentoisilla sanoilla. Eikö minuakin ole
kasvatettu ryssien seassa? Kunnia! Se merkitsee, että vaatii uskomaan,
kun valehtelee, tahtoo käydä kunnon ihmisestä ollessaan lurjus,
rehellisestä pelatessaan petollisesti. Jos sitten joutuu riitaan
kaltaisensa narrin kanssa, niin taistelee hänen kanssaan kunnon miehenä
ja saa siinä mahdollisesti surmansa, jos sattumalta kerran ei olekaan
väärässä. Sitä nimitetään kunniaksi. Jos sinulla tosiaankin sitä on,
tätini poika, niin voit pitää itseäsi täydellisenä eurooppalaisena,
lurjuksena ja kavaltajana, ryövärinä ja murhaajana, jolla ei ole uskoa,
vanhurskautta eikä Jumalaa, — sikana, joka on jokaisesta mahdollisesta
humalasta juopunut ja rypee kaikissa paheiden likalätäköissä."
Tämän hyökkäyksen myrkyllisyys näytti Assanoffista kuohuvan yli
rajojen, ja niin hän jälleen pääsi vähän pitämään puoliaan.
"Joka tahtoo todistaa liian paljon, ei todista mitään", sanoi hän
kylmästi; "jättäkäämme riita, olkoon se oikeutettu tai ei. Joka
tapauksessa on minut tehty sivistyneeksi ihmiseksi minulta sitä
edeltäpäin kysymättä. Siksi olen tullut, ja sinä minun täytyy myös
pysyä. Et voi minulle todistaa, että mitenkään teen huonosti, vaikka
elänkin kuin toverini. Muuten — etten salaisi sinulta mitään — olen
siihen kaikkeen kyllästynyt. En tiedä miksi, sillä minulta ei puutu
mitään, ja kuitenkin minulta puuttuu kaikki. Jos minun varalleni
on kuula valettu — niin tulkoon vain! Jos kuolen viinaan — olkoon
menneeksi. Muuten minulla ei ole mitään toivomuksia... Niin, Umm
Djehan, olen iloinen sinut nähdessäni. Mutta minkätähden et jäänyt
kenraalittaren luo? Hänen kotinsa oli toki tätä parempi!"
"Senkin akka", vastasi tanssijatar vihoissaan ja halveksuen, "senkin
akka, hän on ollut kyllin julkea monet kerrat, vieläpä minun
läsnäollessani selittääkseen, että hän tahtoi korvata äitini! Hän on
monesti ja yhä uudestaan läsnäollessani sanonut, että lesgit ovat vain
villejä, ja kun eräänä päivänä vastasin, että vereni on puhtaampaa
kuin hänen verensä, nauroi hän. Senkin akka, hän otti minua kerran
käsipuolesta ja työnsi huoneesta ulos kuin palvelustytön, koska liian
pienenä olin noussut nojatuoliin ulottuakseni heittämään alas hänen
epäjumalankuvansa. Muuten tiedät varsin hyvin, että juuri hänen
miehensä johti joukkoja vuoristokyläämme vastaan."
Hetken oli Umm Djehan vaiti. Sitten hän äkkiä huudahti:
"Odotin vain sitä aikaa, jolloin olisin kyllin vahva! Kuusi kuukautta
vain lisää — ja minä olisin tappanut hänen molemmat tyttärensä!"
"Ilmeisesti et kaunistele liikaa", sanoi Assanoff nauraen. "Onneksi on
tarkoituksesi havaittu ja ajoissa ajettu sinut tiehesi!"
Hän sanoi nämä sanat kevyesti, mikä oli ilmeisenä vastakohtana
edelläolleeseen. Umm Djehan katseli häntä hetken tavuakaan
kadottamatta, ojensi sitten kätensä sohvalle, otti tar'in,
tataarilaisen mandoliinin, joka oli siellä sattumalta, ja alkoi sitä
viritellä. Vähitellen, aivan kuin tarkoituksetta, hän alkoi soittaa ja
laulaa. Hänen äänensä oli tavattoman suloinen ja erittäin vaikuttava.
Ensin hän lauloi ihan hiljaa, niin että tuskin kuului. Aluksi oli
kuulevinaan vain yksityisiä akordeja, vain säveleitä, joilla ikäänkuin
ei ollut mitään sen enempää tarkoitusta. Mutta huomaamatta sukeutui
näistä häälyvistä soinnuista määrätty sävelmä, niinkuin tiheästä
usvasta muodostuu eteerinen haamu, joka vähitellen käy selvemmäksi ja
lopulta on aivan ilmeinen. Vastustamattoman liikutuksen, jännittyneen
odotuksen ja voimakkaiden muistojen valtaamana Assanoff kohotti päätään
ja kuunteli. Niin, silminnähtävästi hän kuunteli korvillaan, koko
mielellään, koko sydämellään, koko sielullaan.
Pian liittyi lauluun sanoja. Se oli lesgiläinen runo, juuri se laulu,
jota heimon tyttäret useimmin ja mieluimmiten lauloivat Assanoffin
ollessa lapsena. Tavaton vaikutus, valtava lumous, jonka sellainen
laulu yleensä tekee ihmiseen, jos hän on vuoristolaisasukkaana kasvanut
pienen piirin keskuudessa, on kyllin tunnettu; missä huvitukset
ovat harvinaisia, tekee tällaisten muistaminen sitä valtavamman ja
kestävämmän vaikutuksen mielikuvitukseen. Niinpä on sveitsiläisillä
paimenhuhuilunsa ja skotlantilaisilla säkkipillin äänet. Assanoff tunsi
olevansa samanlaisen voiman lumoissa.
Hänen syntymäseutunsa oli jotenkin lähellä Bakua, keskellä mitä
harvinaisinta ja suurenmoisinta harjanneryhmää. Joukko äkkijyrkkiä
vuorenhuippuja, joita eroittavat kauas toisistaan syvät laaksot,
kohoaa kapealta perustalta yli lumirajan. Näiden jättiläishuippujen
pienillä kalliotasoilla, joista etäämmällä ollen voisi vannoa, että
vain kotkat voivat niillä pesiä, on kyliä, jotka ovat niihin asettuneet
ja takertuneet kiinni miten parhaiten ovat voineet: nämä ovat niiden
pelottavien miesten auleja, jotka eivät koskaan ole tunteneet muuta
kuin taistelua, ryöstöä ja hävitystä. Siellä on lesgeillä, aina
valppailla, milloin saaliinhimoisilla, milloin hyökkäystä vainuavilla,
kauas näkevillä ja kaikkea valvovilla lesgeillä olinpaikkansa.
Umm Djehanin laulu loihti Assanoffin järkytettyyn sieluun muiston
esi-isien vuoristokylästä mitä vaikuttavimman eloisaksi. Kaikki hän
näki jälleen, kaikki, mitä oli unohtanut tai luullut unohtaneensa.
Kaikki! Vahvasti varustetun ulkomuurin, rotkot, joiden kolkkoihin
syvyyksiin hänen lapsensilmänsä oli hillittömän uteliaasti
kurkistellut; kadun, auringonpolttamat tai lumenpeittämät pengermät,
talot, kotinsa, kamarinsa, isänsä, äitinsä, sukulaisensa, ystävänsä,
vihollisensa — ei ollut mitään, jota hän ei olisi jälleen nähnyt!
Sanat, joita Umm Djehan lausui, loppusoinnut, joita hän punoi,
iskivät häneen kuin kotkankynnet ja veivät hänet vuorenrotkoihin,
äkkijyrkille poluille, missä hän usein pensaikkoon kätkeytyneenä
vakoili venäläisten joukko-osastojen kulkua isälleen ilmoittaakseen.
Lesgiläiset aatelispojat ovat nimittäin rohkeita ja kekseliäitä
sotureita lapsuudestaan. Mahtava lumous täytti ulkopuolisesi
sivistyneen raakalaisen sielun. Hänen käytöksensä oli eurooppalainen,
hänen paheensa venäläisiä ja ranskalaisia; mutta hänen luonteensa syvä
pohja, hänen vaistonsa, hänen ominaisuutensa, lahjansa ja hyveensä,
kaikki olivat tataarilaisia, niinkuin paras osa hänen vertaan.
Kuinka kävi Muradin, Hassanin pojan, hänen keisarillisen majesteettinsa
palveluksessa olevan insinööriupseerin, kadettikoulun entisen kasvatin,
sen kokeissa palkinnon saaneen, kun hänen naisserkkunsa keskeyttämättä
lauluaan ja tarilla soittamistaan nousi seisaalleen ja alkoi esittää
hidasta, voimakastahtista tanssia yli huoneen lattian? Hän hypähti
tuoliltaan, heittäytyi erääseen loukkoon maahan, painoi pään käsiinsä,
jotka suonenvedontapaisesti upotti tukkaansa, ja seurasi kyynelten
hämärtäessä silmiä tuskallisen intohimoisesti tanssin liikkeitä
niinkuin oli tehnyt Furugh el Hösnetin luona, vain tavattoman paljon
tuskallisemmin ja varmaan tavattoman paljon intohimoisemmin. Varmaa
on myös, että Umm Djehan tanssi ihan toisin kuin opettajattarensa!
Hänen askeleensa olivat ilmeikkäämpää, hänen liikkeensä, vaikka ne
olivatkin pidättyvämpiä, vaikuttivat sitä enemmän. Se oli vuoristokylän
tanssia, se oli sen laulua. Tytön koko persoonallisuudesta lähti kuin
sähkövirta, joka kaikilta puolilta tunkeutui hänen sukulaiseensa.
Yht’äkkiä hän lakkasi, keskeytti laulunsa, heitti soittimen patjoille
ja kyyristyi Assanoffin viereen maahan. Sitten hän kiersi käsivartensa
miehen kaulaan ja sanoi:
"Muistatko sitä?"
Nyyhkytys puistatti Assanoffia kiireestä kantapäähän, tuskanhuutoja
tunkeutui hänen huuliltaan, hän kätki päänsä serkkunsa rintaa vasten
ja polvien väliin. Säälittävä näky oli katsella isoa miestä niin
tuskallisessa liikutuksessa.
"Ajattelet siis sitä?" jatkoi lesgitär. "Näethän millaisena olet
minut jälleen tavannut. Olin eurooppalaisten piikana ja pakenin, olin
muhamettilaisten piikana, ja he löivät minua. Minä juoksin metsään ja
olin kuolla nälkään ja viluun. Nyt olen täällä, mutta tänne en jää...
ymmärrät kai miksi... juuri sinä, sillä miksi olet tullut luokseni?
Niin, sinä ymmärrät varsin hyvin! Minut tahdotaan myydä kaimakamille
jonnekin Turkinmaalle. Peläten pahempaa ja ettei minua enää sillä
kiusattaisi, olen suostunut. Minä olen sinun lihaasi, vertasi, pelasta
minut! Ota minut luoksesi, enoni poika, rakkauteni, onneni, uskollinen
sieluni, pelasta minut!"
Umm Djehan tarttui häntä päähän ja suuteli intohimoisesti.
"Minä pelastan sinut", vastasi Assanoff vilkkaasti, "piru minut
periköön, ellen sinua pelasta! Sinähän olet minun koko sukuni! Kirotut
ryssät, taivas heidät tuhotkoon! Mutta satakertaisesti maksan heille
tuskani, jota ovat minulle tuottaneet ja vielä enemmän sinulle!
Karkaanko sotaväestä?"
"Karkaa!"
"Lähdemmekö yhdessä vuoristoon ja liitymme kapinallisiin heimoihin?"
"Niin juuri!"
"Kunniani kautta, en huoli vähemmästä! Ja sen pitää tapahtua heti,
huomenna tai mieluummin jo tänään, sillä aamu alkaa jo ruskottaa!
Meistä tulee jälleen, mitä oikeastaan olemme, lesgejä ja vapaita! Minä
vien sinut kotiin, enoni tytär, sinut on pelastettava ja minut myös!
Kerta kaikkiaan olen tataari ja pysyn sinä. Mitä yhteistä on Muradin,
Hassanin pojan, ja kaikkien näiden muukalaisten välillä. Tiedänhän
minkä arvoisia he ovat! Oletko lukenut Gogolia? Siinä vasta kirjailija!
Hän antaa heille mitä ansaitsevat, senkin roistot!"
Hypättyään pystyyn hän harppasi pitkin askelin edestakaisin kuin
mielipuoli. Sitten hän jäi seisomaan Umm Djehanin eteen, katsoi häneen
kiinteästi, tarttui häntä molempiin käsiin ja sanoi:
"Olet tosiaan aika kaunis, rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja nain
sinut kunniani kautta! Häissämme on meillä ryssänpäitä pöydällä, eikö
niin?"
"Tietysti, ja joka päästä tuhat suudelmaa!"
"Osaatko ranskaa?"
"Osaan."
"Sen parempi, sittehän voimme silloin tällöin sitä puhella ajankuluksi."
"Murad, Hassan Beyn poika, mikä häpeä! Unohda nuo häpeälliset asiat
ainiaaksi!"
"Olet oikeassa, olen tataari enkä mitään muuta, enkä halua muuta
ollakaan, ja tuhansiin kappaleisiin saa minut lyödä, ellei lapsistamme
tule kelpo muhamettilaisia! Mutta sanoja on jo kylliksi! Nyt ei ole
siis enää muuta tehtävää kuin että jätän sinut, sillä päivä koittaa.
Tule päivällisaikaan tapaamaan minua majatalossa. Siellä puen sinut
käskyläisekseni. Kello yksi lähdemme suurilla tataarilaiskärryillä,
jotka vuokraan. Matka käy nopeasti. Kuuden penikulman päässä täältä
poikkeamme tieltä, ja sitten hyvää yötä! Ryssät eivät saa sinua enää
nähdä täällä, enkä minä tule muuten heidän näkyviinsä kuin sapeli
kädessä!"
Umm Djehan syöksyi hänen syliinsä. He suutelivat toisiansa, ja Assanoff
lähti.
* * * * *
Päästyään kadulle hän oli yhtä ihastunut itseensä kuin
suunnitelmiinsakin ja tavattoman rakastunut naisserkkuunsa, jota piti
jumaloimisen arvoisena. Valitettavasti hän oli unohtanut kokonaan
matkatoverinsa, tottumaton kun oli koskaan samaan aikaan pitämään
enempää kuin yhtä asiaa mielessään: kun hän oli määrännyt Umm
Djehanille majatalon kohtauspaikaksi, ei hän vähintäkään ajatellut,
että Moreno odotti häntä siellä.
Nyt se yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä.
"Hiisi vie", huudahti hän, "sellainen tyhmyys!"
Mutta hän ei murehtinut kauan, siihen hän ei ollut tottunut, enempää
kuin harkitsemaankaan.
"Minäpä kerron kaikki Morenolle. Hän on itsekin ollut osallisena
salaliitossa ja tietää mitä se on. Vähääkään häiritsemättä hän
pikemminkin auttaa minua."
Astuttuaan saliin, jossa espanjalainen nukkui nahkavuoteellaan, hän
herätti ystävänsä ilman muuta.
"Katsos vain!" sanoi hän, "kuka on sinulle myynyt tämän suurenmoisen
makuusijan? Enhän ole vielä koskaan nähnyt sitä."
"Varmasti olet nähnyt sen. Ostin sen Tiflisissä erään maanmieheni
hyvällä avulla. Muistathan, kuinka oppineesti ja suureksi
hämmästyksekseni selitit, että kaikki Kaukaasian juutalaiset ovat
espanjalaista alkuperää. Arvelen kuitenkin, ettet näin varhain herätä
minua eilisen kaltaisen aterian ja juhlan jälkeen vain kuulusteluksesi
minulta Filip II:sen vainoja, joiden vuoksi juutalaiset pakenivat
Salonikiin ulottaen sieltä tänne asti tuntosarvensa."
"En, en millään muotoa, anna anteeksi, että olen vähän sekaisin. Luotan
kokonaan sinun uskollisuuteesi. Umm Djehan on minun serkkuni. Olen
päättänyt naida hänet. Pakenen hänen kanssaan vuoristoon. Lyhyesti,
karkaan joukosta ja julistan ryssille sodan."
Don Juan hypähti vuoteeltaan hämmästyneenä.
"Oletko hullu?" sanoi hän toverilleen.
"Olen ollut hullu koko elämäni ajan ja toivon, että sellaiseksi jäänkin
viimeiseen hengenvetooni. Tänä hetkenä ajattelen kuitenkin tehdä
jaloimman, ritarillisimman ja ylevimmän työn, mitä voi ajatella, ja
luulenpa, ettet ainakaan sinä tahdo minua siitä vieroittaa."
"Miksi niin, jos saan luvan kysyä?"
"Koska itse olet tehnyt juuri samoin ja minä saan juuri sitä seikkaa
kiittää kunniasta, että olen ystäväsi."
"Mene tiehesi! En näe tässä vähintäkään yhtäläisyyttä! Olen
yhtynyt salaliittoon, koska toverini niin tekivät, enkä ole heistä
luopunut; sitäpaitsi oli kysymyksessä ruhtinas, joka oli laillinen
hallitsijani. Se, mitä sinä aiot panna täytäntöön, ei ole muuta kuin
maantierosvoutta. Haluat kadota rosvojen kanssa, jokin sirkustyttö
mukanasi — suo anteeksi, että sanon sen sinulle suoraan. Ylhäisestä
ja rakastettavasta miehestä, joka olet, loistavasta upseerista, joka
näyttää kuin luodulta saamaan salongeissa osakseen erikoista huomiota,
aiot muuttua jonkinlaiseksi kömpelöksi villi-ihmiseksi, jolle voi olla
juuri parahiksi, että hänet ammutaan ensimmäisessä sopivassa metsikössä
kuoliaaksi."
"Unohdat, että isänikin oli tuollainen kömpelö villi-ihminen, ja että
hänetkin ammuttiin, juuri kuten sanot."
"Rakas ystävä raukkani, mitään en halua vähemmän kuin sinua loukata,
mutta jos kerran isäsi on saanut tuollaisen, varmaankin hyvin vähän
kadehdittavan lopun, niin ei sinun tarvitse ehdoin tahdoin syöksyä
samaan. Kuulehan, Assanoff, puhukaamme järkevästi, jos käy laatuun!
Isäsi oli villi-ihminen, eikö niin? Hyvä, mutta sinä puolestasi et ole.
Mitä pahaa siinä on? Ihmiset eivät voi kuitenkaan polvesta polveen olla
ihan samanlaisia. Saanko sanoa, miltä minusta näytät?"
"Puhu suusi puhtaaksi."
"Voisin nauraa sinulle, sillä jos jatkat tähän tapaan, niin olet
yksinkertaisesti naurettava."
Insinööri punastui kovasti. Naurettavuuden pelko sai hänet aivan
hämilleen. Hän piti kuitenkin puoliaan:
"Rakas ystävä, Umm Djehan tulee pian tänne. Ymmärräthän, etten voi
häntä enää lähettää kotiin. Aiotko muuten pettää minut? Jos olen
naurettava, niin olen — viini on kaadettu maljoihin, se on nyt juotava."
Sitten hän istuutui, alkoi vihellellä ja kaatoi itselleen lasillisen
paloviinaa esillä olevasta pullosta.
Moreno huomasi, ettei hän saanut loukata Assanoffia. Hän lakkasi siis
väittelemästä ja puuhaili miltei sanaa sanomatta pukeutumishommissa.
Assanoffkaan puolestaan ei ollut erikoisesti puhetuulella ja keskeytti
unelmoimisensa vain silloin tällöin jollakin merkityksettömällä,
sivumennen lausutulla sanalla. Hän oli tullut hyvin hämilleen. Ystävän
vastaväitteet tekivät neuvottomaksi, ja sitäpaitsi hän huomasi nyt
pään ollessa kylmänä, etteivät hänen suunnitelmansa olleetkaan niin
helposti toimeen pantavia, tai pikemmin ettei toimeenpano ollutkaan
enää niin toivottava kuin näytti haltioitumisen ja liikutuksen hetkenä;
ja sitten: Umm Djehan oli tehnyt häneen mitä voimakkaimman vaikutuksen,
osaksi sukulaisuuden, vielä enemmän kauneuden ja ennen kaikkea
omituisen persoonallisuutensa nojalla, mutta mennä hänen kanssaan
naimisiin! Rehellisesti tunnustaen tyttö oli hänen mielestään hyvin
takapajulla, niin taitava kuin hän lieneekin ollut ranskankielessä.
Oikeastaan olikin asia niin, ettei Assanoff parka ollut venäläinen,
ei villi-ihminen eikä sivistynyt eurooppalainen, vaan hieman näitä
kaikkia. Ne surkuteltavat olennot, joita vaiheaikain ja rajamaiden
elämä tuolla tavoin kehittää harhaan, ovat hyvin epätäydellisiä
ja viheliäisiä ja näyttävät enemmän määrätyiltä paheisiin ja
onnettomuuteen kuin hyveisiin ja onneen. Virkistyäkseen ajatuksiaan ja
keksiäkseen jonkin keinon hän alkoi juoda, ja muutamien lasillisten
jälkeen välähti hänen mieleensä muuan tapa selviytyä hetken suurimmasta
vaikeudesta, Umm Djehanin lähestyvästä tulosta. Keino oli hyvin
yksinkertainen. Siihen ei tarvittu muuta kuin että hän, Morenon
kääntäessä selkänsä, otti lakkinsa ja jätti uskollisen ystävänsä
tehtäväksi selittää parhaan kykynsä mukaan kaikki tuolle serkulle,
josta äsken niin äkkiä oli tullut matkakumppani, toveri ja morsian.