Totta oli, että Shemahan kuvernööri aikoi ryhtyä suuriin kustannuksiin.
Hän antoi kahdelle Bakuun matkustavalle upseerille, nimittäin
luutnantti Assanoffille ja kornetti Morenolle juhla-aterian ja oli
kutsunut tähän tilaisuuteen kaupungissa majailevan jalkaväkirykmentin
upseerit ja parhaan ystävänsä, poliisipäällikön. Joskin vähän myöhemmin
kuin "hengen vihollinen", olivat Assanoff ja Don Juan tulleet perille,
väsyksissä ja kyllästyneinä matkasta, mutta sitä tyytyväisempänä
siitä, että nyt olivat lähellä päämääräänsä, sillä Baku on jokseenkin
lähellä Shemahaa. Tiflisissä he olivat viipyneet tuskin paria tuntia.
Asianomainen päällystö oli velvoittanut heidät, koska huhuiltiin
vakavista rauhattomuuksista Daghestanissa, viipymättä kiirehtimään
joukkoihinsa. Morenolle tämä oli lohdullinen tieto. Mitä enemmän hän
etääntyi Espanjasta ja rakastamastaan naisesta, sitä enemmän muuttui
ensi hetkien alakuloisuus sairaloiseksi alistumiseksi, joka jäyti hänen
elämänsä ydintä. Hän tunsi, että hänen entinen olotilansa oli lopussa,
eikä hänellä ollut vähääkään halua aloittaa uutta.
Herodotos kertoo, että kun muinaisen Egyptin sotajoukko oli tyytymätön
hallitsijansa töihin ja toimiin, kaikki soturisäädyn miehet ottivat
aseet käsiinsä ja liittyivät osastoiksi ja marssivat rajalle. Hyljätyn
yksinvaltiaan palvelijat riensivät hänen käskystään heidän jälkeensä
ja sanoivat: "Mitä aiotte tehdä? Hylkäätte omaisenne? Jätätte kevein
mielin talonne ja omaisuutenne?" He vastasivat ylpeästi: "Omaisuutemme?
Sillä, mitä on kourassamme, aiomme hankkia arvokkaampaa! Talot? Ne voi
rakentaa. Vaimot? Niitä on kaikkialla, ja ne, jotka tapaamme, voivat
lahjoittaa meille uusia lapsia." Näin vastattuaan he marssivat edelleen
antamatta itseään ollenkaan pidättää.
Moreno ei ollut niin karkea sotauros, jollaisia nykyaikana tuskin
tapaakaan enää. Liekö sivistymisen vai mielikuvituksen ja sydämen
suuremman hellyyden ja heikkouden seurausta, mutta nykyjään on vähän
ihmisiä, joiden onni ja elämänvoima ei olisi heidän ulkopuolellaan,
vieraassa olennossa tai vieraassa asiassa. Miltei kaikki muistuttavat
nykyisin sikiötä: he saavat ravintonsa elämänlähteestä, joka ei ole
heidän, ja jos heidät siitä ajattelematta eroittaa, niin on hyvin
epäiltävää, ellei juuri mahdotonta, että he vielä voivat menestyä.
Lisäksi vaikutti Morenoon kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt
uudessa ympäristössään, unelta, erittäin sekavalta unelta, jota järki
ei ollenkaan ymmärtänyt. Assanoff oli kyllä tavallaan selittänyt, mitä
ympärillä tapahtui; mutta paitsi sitä, että insinööri piti kaikkea
tätä aivan luonnollisena ja syrjäytti helposti juuri enimmin selitystä
kaipaavat asiat, oli hän epävakainenpa kykenemätön mitään selitystä tai
ajatuskulkua loppuun viemään.
Tästä huolimatta Moreno liittyi häneen.
Assanoffin tunnettu taipumus juomaan sysäsi luota, mutta hänen
iloisuutensa taas veti takaisin. Assanoff oli sekapäinen, mutta hänellä
oli sentään pää. Hän hupsutteli tavallisesti, mutta silloin tällöin
hän osoitti todellisesti sydäntä. Pitkällä matkalla ja loppumattoman
pitkän, läheisen yhdessäolon aikana hän kertoi Morenolle kaikenlaista,
ja tämä puolestaan johtui myöskin tekemään tunnustuksia.
Assanoff oli hyvin liikutettu maanpakoon tuomitun kärsimyksistä ja
osoitti myötätuntoaan miltei yhtä hellästi kuin tyttö rakastajalleen.
Silloin tällöin itsestään puhuessaan hän tunnusti, ettei hän omasta
mielestään ollut muuta kuin karkeasti kirveellä veistetty ja, kuten hän
lisäsi, erinomaisen vähän kulttuurin hivelemä villi-ihminen; pian hän
kuitenkin peruutti tämän tunnustuksen ja ilmoitti olevansa aatelismies.
Muuten hän piti kunnianaan tunnustaa Morenon älyn ja luonteen
ylemmyyden.
Lukija muistanee, että ristiretkien historiassa esiintyy aina jalo
emiiri, urhoollinen beduini tai ainakin uskollinen orja, joka yhdistää
kohtalonsa kristityn ritarin kohtaloon. Jos vaaditaan, antaa sellainen
uskottu mielellään tappaa itsensä herransa puolesta ja niin uhraa oman
etunsa toiselle. Tämä ajatus ilmenee niin voimakkaana länsimaisessa
mielikuvituksessa, että sen tapaa vielä Cervantesin novelleissa, ja
Walter Scott on sen tavallaan vahvistanut temppeliritari Brian de
Boisguilbertin molemmissa saraseenipalvelijoissa. Ja itse asiassa
tällä ajatustavalla on hyvä perustansa. Sydän ja mielikuvitus, ainoat
voimat, jotka saattavat täysin uhrautumaan, ovat aasialaisissa aivan
erikoisen voimakkaasti kehittyneet, ja koska he ovat pystyneet suureen
rakkauteen, ovat he usein uhranneet itsensä rakastamansa olennon
puolesta. Niinpä antautui Assanoffkin, heti kun oli Morenossa huomannut
itselleen myötätuntoisen luonteen, rehellisesti ja vastustelematta
tämän kiintymyksensä valtaan.
Kuvernöörin ateria muistutti kaikkia tämäntapaisia juhlallisuuksia.
Juotiin kovasti. Assanoff oli luonnollisesti viimeinen antamaan
sellaisen tilaisuuden mennä ohitseen. Hän oli niin innoissaan, että
olisi voittanut itsensä, jolleivät Morenon huomautukset olisi pitäneet
häntä vähän aisoissa. Ja siksi hänessä tulivat esille vain tulipunaiset
kasvot, hieman vaappuva käynti ja puheen yhä suurempi tolkuttomuus,
Jotta ei suoraan loukkaisi Morenoa, ei hän tällä kertaa mennyt
pitemmälle. Pöydästä noustua mentiin saliin ja alettiin polttaa.
Puoli tuntia myöhemmin ilmestyi upseerien keskeen, jotka yleensä
olivat vielä enemmän humalassa kuin Assanoff, kaksi paikallisen
väestön huomattavaa henkilöä. Aga Khan ja Shemseddin Bey tervehtivät
kaikkia läsnäolevia niin arvokkaasti ja herttaisen kunnioittavasti
kuin eivät olisi huomanneet vähintäkään merkillistä. Kieltäydyttyään
tarjotuista piipuista ja selitettyään, etteivät polta, he
istuutuivat. Kohtuullisuus kaikissa asioissa ja raittius oli siihen
aikaan erikoistumishalusta hyvin yleinen ja suosittu Kaukaasian
muhamettilaisten keskuudessa. Muutamien minuuttien kuluttua
ilmoitettiin tanssijattarien tulevan. Kuvernööri käski tuomaan heidät
sisään, ja he ilmestyivät.
Kauneudenloiste astui edellä, sitten tuli Umm Djehan Djemilen ja
Talhemen seuraamana. Nämä olivat kaksi hyvin viehättävää nuorta
tyttöä, jotka olivat yhtä koristetut kuin emäntänsäkin. Kaikki olivat
puetut pitkiin pukuihin, jotka suorin laskoksin ulottuivat maahan
asti. Silkillä ja harsokankaalla välkkyi kultaa ja hopeaa, joka
ylenmäärin upeasti ja tuhlaillen koristi heidän pukujaan. Kaiken
lisäksi heillä oli kaulaketjut, pitkälle riippuvat korvarenkaat, monet
rannerenkaat, kultaa ja helyjä; kaikki välkkyi ja kilisi kauniiden
vartalojen joka liikkeestä. Tästä huolimatta kääntyivät katseet
vaistomaisesti Umm Djehaniin, ehkäpä siksi, ettei hänessä ollut
ihomaalia tai että hänen koristeensa olivat vakavampia, tai ehkä —
ja se oli epäilemättä todellinen syy — hänen persoonallisuutensa
voitokkaan viehätyksen tähden. Ken kerran oli häneen katsahtanut, ei
voinut silmiään enää toisaalle kääntää. Hän loi jokaiseen vuorostaan
kylmän ja välinpitämättömän, miltei röyhkeän ja ärsyttävän katseen,
ja siinä olikin erikoinen viehätys. Sen lisäksi, vaikka hänellä
oli huomattavasti vähemmän kauniit silmät kuin Djemilellä, vaikka
häneltä puuttui Talhemen pyöreys eikä hän missään suhteessa voinut
tarjota sellaista sulojen täyteläisyyttä kuin Kauneudenloiste
todella kuninkaallisessa voitonvarmuudessaan, saattoi hän silti
jokaisen hämilleen, eikä kukaan ilman ponnistusta voinut päästä hänen
lumouksestaan.
Ei kukaan eurooppalainen muotilaulajatar tai näyttelijätär olisi
Euroopassa astunut saliin arvokkaammin, eikä ketään olisi voitu ottaa
vastaan suuremmin kunnianosoituksin kuin näitä tanssijattaria. He
puolestaan eivät tervehtineet muita kuin molempia muhamettilaisia
arvohenkilöitä, joihin kaikki, paitsi Umm Djehan, loivat erittäin
imartelevan, ymmärtävän katseen. Tähän viimemainitut vastasivat
hienolla hymyilyllä samalla pyyhkäisten partaansa sellaisella tavalla,
jota Richelieunkin herttua olisi pitänyt kunnianaan. Sitten naiset
laskeutuivat toisiinsa pusertuen erääseen nurkkaan matolle istumaan ja
ottivat niin täydellisesti huolettoman asennon kuin olisivat täällä
vain koristuksena.
Tällä välin oli heidän jälkeensä ilmestynyt neljä miestä, joihin ei
kukaan kiinnittänyt vähintäkään huomiota. He kyyristyivät heti toiseen
nurkkaan tanssijattaria vastapäätä. He olivat soittajia. Yhdellä oli
kevyt, tar-niminen kitara; toisella oli pitkäkaulainen huilu eli
kemantja, kolmannella rebab, eräänlainen kielisoitin, neljännellä
tamburiini, joka välttämättä kuuluu kaikkeen aasialaiseen musiikkiin,
koska rytmi on saatava mitä selvimmin kuuluville.
Seura pyysi yksimielisesti aloittamaan tanssin. Kuvernööri
ja poliisipäällikkö ottivat erikoistehtäväkseen esittää
Kauneudenloisteelle tämän yleisen toivomuksen, ja kun hän oli antanut
kyllin kauan itseään pyytää, kuten sopii arvostaan tietoiselle
taiteilijalle, ja sitäpaitsi oli ilmaissut vaatimattomuutensa
viehättävällä hämillään ololla, nousi hän, astui hitaasti salin
keskelle ja antoi soittajille tuskin huomattavan merkin päällään,
jolloin kaikki soittokoneet aloittivat yhtaikaa. Kaikki olivat
lykänneet tuolinsa kiinni seinään, niin että avara keskiosa jäi ihan
vapaaksi.
Tavattoman pitkäveteisen ja yksitoikkoisen säveleen mukaan, jota
tamburiinin yksinäiset, kumeat ja terävät lyönnit säestivät, teki
nyt tanssijatar liikkumatta ollenkaan paikaltaan, kädet vyötäisillä,
muutamia liikkeitä päällään ja yläruumiillaan. Hitaasti hän kääntyi
oman akselinsa ympäri. Hän ei katsonut kehenkään, näytti aivan
välinpitämättömältä ja hommaansa syventyneeltä. Siten hän herätti
odotusta nähdä toimintaa, jota ei tullutkaan, ja juuri tämän
pettymyksen tähden kasvoi jännitys joka hetki. Vaikutusta, jonka
sellainen kiihoitin herättää, voi parhaiten verrata siihen tunteeseen,
joka meillä on merenrannalla, kun silmä jokaiselta uudelta aallolta
odottaa, että se voittaisi edelliset, löisi korkeammalle ja kauemmas
kuin ne, jolloin me yhä uudelleen petettyinä uuden aallon kohistessa
odotamme turhaan voimakkaampaa kohinaa ja kuitenkin jäämme rannalle
istumaan; kokonaisia tunteja vierähtää niin, ja kuitenkin meidän on
vaikea lähteä. Aivan samoin on laita sen tenhon, jota aasialaisten
tanssijattarien taiteesta syöpyy aisteihimme. Siitä puuttuu täydelleen
moninaisuus ja eloisuus, vain harvoin tuo odottamaton liike vähän
vaihtelua mukanaan, mutta tahdinmukaisesta kiertoliikkeestä lähtee
sittenkin huumaus, ja sen valtaan henki vihdoin antautuu sallien
tuudittaa itsensä jonkinlaiseen päihtymykseen, joka vähitellen muuttuu
puolihorrokseksi.
Nyt siirtyi vahva tanssijatar hitaasti paikaltaan pyöreitä käsivarsiaan
ojennellen. Hän ei astunut, hän liukui miltei huomaamattomin liikkein.
Hän läheni katsojia ja herätti hitaasti heidän ohitsensa siirtyessään
jokaisessa miltei tuskallisen jännittynyttä odotusta, että antamalla
jonkin merkin ilmaisisi hänet huomanneensa. Mutta mitään tällaista ei
tapahtunut. Ainoastaan ollessaan vastapäätä molempia muhamettilaisia
hän antoi heille hienolla viittauksella uuden, hyvin ymmärretyn merkin
arvonannostaan ja erikoisesta suosiostaan pitentämällä sen ajan,
jolla hän toisia kunnioitti, kaksinkertaiseksi, ja se huomattiin
hyvin ja otettiin vastaan suurella mielihyvällä, sillä niin tarkoin
harkitussa tanssissa ilmenivät hienoimmatkin vivahdukset selvästi. Kun
soitto lakkasi, ilmaisivat katselijat kaikuvalla kättentaputuksella
tyytyväisyyttään. Vain Moreno jäi kylmäksi, sillä sellaisista seikoista
ei ensi näkemällä erikoisesti pidä, pikemmin tarvitaan kaikissa maissa
jonkinlaista tottumusta ja perehtymistä olosuhteisiin, jotta voitaisiin
nauttia sellaisista kansallishuveista. Aivan toisin oli Assanoffin
laita, jonka suuri innostus purkautui ihan odottamattomalla tavalla.
"Herra nähköön", sanoi hän, "olen sivistynyt ihminen ja käynyt Pietarin
kadettikoulua, mutta piru minut vieköön, jos koko Euroopassa on
mitään, jota voisi likimainkaan verrata nyt näkemäämme näytelmään! Ja
nyt on jonkun teistä tanssittava minun kanssani lesgiä. Onko kellään
vielä tippaa verta suonissaan? Vai oletteko kaikki tylstyneitä tai
venäläisiä?"
Tataarilainen upseeri, joka kuului jalkaväkeen, nousi heti ja tarttui
Assanoffin käteen.
"No, hyvä", sanoi soturi ylpeästi, "Murad, Hassan Beyn poika, jos olet
isäsi poika, näytä mihin pystyt!"
Insinööri vastasi hänelle kovalla, kylmällä ja samalla kuitenkin
leimuavalla katseella, jota Moreno ei ollut koskaan ennen nähnyt,
ja pian alkoivat molemmat sotilasviittoihin pukeutuneet tataarit
tanssia lesgiä. Soittokunta oli yhtynyt siihen innokkaasti sillä
barbaarisella sävelmällä, joka tähän tanssiin kuuluu. Siinä ei ollut
mitään laahustavaa tai nukuttavaa. Murad, Hassanin poika, ei ollut enää
päihtynyt: hän näytti ruhtinaan pojalta, niin, miltei itse ruhtinaalta.
Häntä olisi voinut luulla vanhan mongolilaisen Kublaikanin soturiksi.
Tamburiini kilisi ja jymisi, kuin olisi tahtonut tulisessa vimmassa
kiihoittaa sodankauhuihin ja valloituksiin. Läsnäolijat, paitsi
espanjalainen, olivat viinin ja paloviinan lumoissa eivätkä olleet
kuulleet Assanoffin sanoja, vielä vähemmin ymmärtäneet, mikä
intohimo niistä huokui. Ainoastaan sen he ymmärsivät tästä varmaan
hyvin harvinaisesta välikohtauksesta, että insinööri tanssi aivan
erinomaisesti lesgiä, ja niin näyteltiin valloittajien silmäin edessä
taistelua, murhaa ja verta ja myöskin kapinaa, eikä venäläisten
päähän edes pälkähtänyt sitä vähääkään käsittää, puhumattakaan siitä,
että olisivat tämän tanssin merkitystä pelänneet. Vain Morenoa
hämmästyttivät Assanoffin muuttuneet ilmeet, ja kun tanssi oli loppunut
venäläisten upseerien ilosta tömistäessä jalkojaan ja yleinen huomio
lukuisten palvelijain tuodessa uusia piippuja, teetä ja paloviinaa
johtunut muualle, veti hän ystävänsä erääseen huoneen nurkkaan,
sattumalta siihen, jossa tanssijattaret olivat seisaallaan katselleet
lesgiä, ja sanoi puoliääneen:
"Oletko hullu? Mitä merkitsee se ilve, jota äsken esitit? Kuinka voit
sillä tavoin näytellä itseäsi? Etkö voi ilmaista kotiseudunrakkauttasi
muutoin kuin tuollaisilla vinkuroimisilla?"
"Vaikene", vastasi Assanoff jyrkästi, "sinä et tiedä, mitä puhut!
Sellaisia asioita sinä et ymmärrä! Niin kyllä, minä olen pelkuri, kehno
mies, mutta kurjin ihminen koko maailmassa on tuo kunniaton lurjus
Djemiloff, jonka kanssa äsken tanssin, sillä vaikka hän tanssiikin kuin
oikea mies, on hän sittenkin rappiolla! Mutta katsohan, on kuitenkin
hetkiä, jolloin tuntee sydämen paisuvan, niin viheliäinen kuin se
lieneekin, eikä se päivä vielä ole tullut, jolloin tataari näkee
maansa tyttärien tanssivan, ellei samalla verisiä kyyneliä kihoa hänen
silmäluomiinsa."
Ehkäpä kihosikin tosiaan siellä, missä Assanoff tarkoitti, verisiä
kyyneleitä — mutta kuka voi sen tietää? Niin paljon on kuitenkin
varmaa, että hänellä valui suuria karpaloita poskia pitkin. Hän kuivasi
ne kiireesti toisella kädellään, ennenkuin niitä huomattaisiin, ja
tunsi samalla, että toiseen käteen tartuttiin. Hän kääntyi ja huomasi
Umm Djehanin. Tämä kuiskasi hänelle hätäisesti ranskaksi:
"Tänä yönä! Kaksi tuntia ennen destehiä! Minun ovellani! Älkää
koputtako!"
Hän poistui heti. Kun Assanoff sai nämä sanat sellaiselta kauniilta
tytöltä, jota tähän asti oli pidetty aivan tunteettomana ja
kokonaan voittamattomana, — jossa ruumiillistui kaupungin kaikkien
tanssijattarien maine, juuri siksi, että hän oli hyvin vähän
taipuvainen kykyään näyttämään, palauttivat ne hänet taas yhdellä
iskulla sivistyksen piiriin, jonka hän oli joku minuutti sitten
näyttänyt kokonaan unohtaneen, ja pistäen kätensä Morenon kainaloon hän
veti tämän muutamia askeleita syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Hemmetti, minäpä olen onnen poika! Minulla on lemmenkohtaus!"
"Kenen kanssa?"
"Hienoimman kanssa, mitä voit ajatella! Huomenna kerron sinulle kaikki.
Mutta huomaa, nyt en enää ryyppää!"
"Hyvä on, mutta näytät ilman sitäkin tänä iltana jo kyllin olevan
päästäsi pyörällä!"
"Pään, sydämen, tajun ja järjenkin puolesta! Hieno juttu, hieno juttu!
Teenpä siitä tyttösestä palvelijan itselleni! Vien hänet Bakuun ja
siellä annamme taidenäytäntöjä! Mutta hiljaa! Huomisaamuun meidän on
oltava vaiti kuin trubaduurien."
Uusi lukemattomien maljojen juominen liitossa Kauneudenloisteen,
Djemilen ja Talhemen säteileväin silmäin kanssa — Umm Djehan näet pysyi
syrjässä molempain vakavain muhamettilaisten turvassa, joka osoittautui
hyvin tehokkaaksi, vaikka ei siltä näyttänyt — edelleen kauhea
melu, tanssit, jotka alkoivat jälleen ja kestivät muutamia tunteja,
kaikki tämän iltaman nautinnot saivat lopulta aikaan sen, mitä oli
odotettavissa. Kuvernööri kannettiin sänkyyn, poliisipäällikkö pääsi
omaansa neljän miehen hartioilla kannettuna; toinen puoli upseereja
jäi taistelutantereelle makaamaan, toinen peitti ylevillä, joskin
voitetuilla ruumiillaan katuja. Kolme tanssijatarta palasi kotiinsa tai
ehkä ei, sillä ei voi oikein tietää, miten sen asian laita oli. Umm
Djehan pääsi joka tapauksessa yhteiseen kotiin ilman heitä molempien
vasta saamiensa ystäväin turvissa, jotka jätettyään hänelle hyvästi
vielä syvimmästä sydämestään kirosivat kurjia kristittyjä — sikoja,
joita heidän oli järkisyistä pakko säästää. Mitä Assanoffiin tulee,
niin hän vei Morenon heidän yhteiseen asuntoonsa, majataloon.
V