Don Juan Moreno y Rodil oli Segovian jääkärien luutnantti, kun hänen
rykmenttinsä sekaantui sotilas-salaliittoon, jonka toimeenpano
epäonnistui. Kaksi majuria, kolme kapteenia ja joukko kersantteja
vangittiin ja ammuttiin. Sankarimme pääsi sentään pakoon ja hänen
onnistui harhailtuaan pari kuukautta mitä kurjimmassa kunnossa
Ranskassa hankkia itselleen upseerinvaltakirja Venäjän palvelukseen
joidenkin tuttavuussuhteiden perustuksella. Hän sai pian käskyn lähteä
joukkojensa luo Kaukaasiaan, jossa niihin aikoihin reilu ja huoleton
sotiminen oli jokapäiväistä leipää.
Luutnantti Moreno astui Marseillessa laivaan. Hän oli jo
luonteeltaankin harvinaisen vakava, ja hänen karkoituksensa, surkea
tilansa ja ennenkaikkea se syvä murhe, jonka aiheutti hellästi
rakastetun neitosen jättäminen vähintäin vuosiksi, vahvistivat hänen
luonnollista taipumustaan siinä määrin, että tuskin kenessäkään voi
huomata vähemmän halua elämän ilojen tavoitteluun.
Vaivaloisen matkan jälkeen tuli laiva, jossa hän kulki, perille ja
laski ankkuriin Mustanmeren rannalla sijaitsevan Potin kaupungin
edustalle. Poti oli siihen aikaan Kaukaasian Euroopan-puolisen osan
pääsatama.
Osaksi hiekkaisesta, osaksi liejuisesta suokasveja työntävästä
rannikosta alkain ulottui puolittain vedessä kasvava metsä
loppumattomiin sisämaahan päin, pitkin leveän virran rantoja, jonka
mutkikas juoksu oli täynnä kallioita, liejukasoja ja ajelehtivia
puunrunkoja. Se oli Phasis, muinaisajan "kultainen virta", jota
nykyjään nimitetään Rioniksi. Tämän rehevän kasvullisuuden keskessä
menestyy erinomaisesti kuumetauti, jonka vallitessa kaikki
liikuntakykyiset olennot kärsivät, samalla kun kasvikunta rehoittaa
sitä paremmin. Kuumetauti on ottanut Aieteen ja auringonlasten
valtikan ja hallitsee rajoittamattomana herrana. Talot, jotka on
rakennettu keskelle seisovaa vettä, leikattujen puiden suurien
runkojen väliin, ovat tulvain varalta yhdistetyt toisiinsa paaluilla
ja jättiläismäisillä hirsiportailla. Raskaat, paanujen peittämät
katot ulottavat kilpikonnanmuotoisia, tiiviitä tasojaan kauas ulos
ja suojelevat siten, mikäli mahdollista, miltei simpukankuorilta
näyttävien majojen ahtaita ikkunoita tiheiltä sadekuuroilta.
Morenoon näiden outojen olojen näkeminen vaikutti omituisesti.
Laivalla tiedettiin, että hän oli venäläinen upseeri, ja sellaiseksi
hänet ilmoitettiin maihinastuttuaankin. Niin sattui, että hän
eräällä jotenkin leveällä kadulla, jossa hän neuvotonna harhaili,
näki pitkäkasvuisen, oljenkarvaisen, leveänenäisen miehen tulevan
luokseen, jonka toisiaan lähellä olevat silmät tuijottivat ilmaan ja
jonka ylähuulta koristivat harvat ja piikkimäiset kissanviikset. Tämä
nuori mies ei ollut kaunis, mutta reipas ja voimakas ja ulkonäöltään
avomielinen ja ystävällinen. Hänellä oli yllään insinöörijoukkojen
univormu ja sitäpaitsi hopeiset olkapunokset, jotka annetaan vain
silloin, jos on oppiaikanaan kunnostautunut. Paljoakaan välittämättä
Don Juanin muodollisen pidättyvästä tervehdyksestä ryhtyi nuorukainen
puhelemaan seuraavaan tapaan ranskaksi:
"Juuri sain tietää, että eräs Imereti-rakuunain upseeri on saapunut
Potiin ja aikoo joukkojensa luo Bakuun. Te olette se upseeri. Olen
toverina mielelläni käytettävänänne ja matkalla samaan suuntaan
kuin tekin. Jos haluatte, matkustamme yhdessä ja tehdäksemme
lähempää tuttavuutta pyydän saada kunnian tarjota teille tuolla
Grand Hotel de Colchidessa lasin samppanjaa. Ellen muuten erehdy, ei
päivällisaikaankaan ole pitkälti. Olen kutsunut myös muutamia ystäviäni
ja te suonette minulle ilon saada esitellä teidät heille."
Kaiken tämän hän sanoi harvinaisen miellyttävästi sillä ilmeikkäällä
tavalla, josta venäläiset näyttävät perineen osan, senjälkeen kun
ranskalaiset, sen varsinaiset keksijät, ovat sen kadottaneet.
Espanjalainen maanpakolainen tarttui vastaantulijaa käteen ja lausui:
"Nimeni on Juan Moreno."
"Minua sanotaan Assanoffiksi. Oikeastaan on nimeni Murad, Hassan Beyn
poika. Olen venäläinen, oikeastaan tataari Shervanin maakunnasta ja,
jos haluatte, muhamettilainen lisäksi, siihen suuntaan kuin herra
Voltaire voisi olla, tuo suuri mies, jonka teoksia mielelläni luen, jos
ei suorastaan Paul de Kock ole esillä."
Senjälkeen Assanoff pisti kätensä Morenon kainaloon ja vei hänet
joen toiselle puolelle. Siellä huomasi jo pitkän matkan päästä ison
matalan talon tai pitkän huonerivin, jonka etupäädyssä taivaansinisellä
laudalla loisteli valkoisin kirjaimin kirjoitus: "Grand Hotel de
Colchide, hoitaja Jules Marron (vanhempi)", kaikki ranskaksi.
Astuessaan hotellin saliin, jossa pöytä oli katettuna, tapasivat
molemmat upseerit toverinsa jo kokoontuneina juomassa pienin kulauksin
ohrapaloviinaansa ja syömässä kaviaaria ja kuivattua kalaa ruokahalua
kiihoittaakseen. Toveruksista ansaitsevat ainakin muutamat lähemmän
maininnan: kaksi ranskalaista kauppamatkustajaa, joista toinen oli
tullut Kaukaasiaan ostamaan silkkimatojen ruokaa, toinen puunkuorta;
edelleen eräs unkarilainen, hyvin vähäpuheinen matkailija, ja
saksilainen nuoranpunoja, joka aikoi saavuttaa onnensa Persiassa.
Kaikki nämä ovat vain statisteja, joilla ei ole mitään tekemistä
tarinamme kanssa. Enemmän täytyy meidän mainita seuraavista. Ensiksi
ilmestyi madame Marron vanhempi, jonka oli määrä hoitaa juhlassa
emännyyttä.
Tämä lihavahko nainen, joka varmaan oli jo yli neljänkymmenen,
ei ollut tämän rajan sivuutettuaan ollenkaan halukas luopumaan
viehättämistempuista ainakaan päättäen niistä harvinaisen
viekoittelevista silmäniskuista, jotka lakkaamatta sinkoilivat.
Madame Marron vanhemmalla oli vielä loistava väri ja hänen
persoonallisuudellaan kokonaisuudessaan viehätysvoima, joka parhaassa
tapauksessa oli keskitasoa vähän korkeampi ja jota hän perin
anteliaasti koetti saada näkyville. Hänellä oli pitkät mustat kiharat,
jotka suurin kiemuroin valuivat poskille ja erittäin viehättävästi
ulottuivat vyötäisille asti. Hän osasi keskustella eloisasti ja
ymmärsi koristella puhettaan somin sananparsin ja vilkastuttaa
sitä Marseillen-murteellaan. Liike kävi, kuten jo kuulimme, herra
Marron vanhemman nimellä, mutta eivät edes madame Marronin lähimmät
uskotut tienneet puolisosta muuta sanoa, kuin etteivät koskaan olleet
häntä tunteneet eivätkä olleet kenenkään muun kuulleet puhuvan
hänestä kuin hänen rouvansa, joka aika-ajoin ja silloin tällöin oli
toivovinaan, että hän vihdoinkin pian tulisi esiin. Paljon tunnetumpi
oli se tosiasia, että Potissa sijaitsevan Grand Hotel de Colchiden
kaunis emäntä oli Leokadian nimellä kauan aikaa ollut Tiflisissä
puheen aiheena. Hän oli ollut siellä muotiompelijatar, ja koko
Kaukaasian armeija, jalkaväki, ratsuväki, tykistö, insinöörijoukot,
sillanrakentajat (kaikkia niitä oli yllin kyllin!) olivat
vastustuksetta taipuneet hänen viehätysvoimansa edessä.
"Tiedän varsin hyvin", sanoi Assanoff Morenolle lyhyesti kertoessaan
näistä asioista, "tiedän varsin hyvin, Leokadia ei ole nuori eikä
erikoisen kauniskaan. Mutta mitäpä tehdä Potissa? Piru on täällä vielä
ilkeämpi kuin muualla, ja ajatelkaahan — ranskatar. Ranskatar Potissa!
Mitenkä voisi vastustaa?"
Sen jälkeen hän esitteli toverinsa eräälle tavattoman pitkäkasvuiselle,
voimakkaalle, vaalealle miehelle, jolla oli harmahtavat silmät,
paksut huulet ja huomattavan hyväntuulinen kasvojen ilme. Hän oli
venäläinen. Jättiläinen hymyili. Hänellä oli huonohko, mutta mukava
matkapuku, joka heti ilmaisi omistajansa selvän tarkoituksen välttää
kaikkia hankaluuksia. Gregor Ivanitsh Wialg oli rikas tilanomistaja,
jonkunlainen aatelismies ja samalla lahkolainen. Hän kuului erääseen
paljon parjattuja, vaan kristikunnassa yhä uudelleen esiintyviä
veljeskuntia, joita suuremmat seurakunnat toisinaan tulella ja miekalla
hävittävät, mutta jotka kaikesta huolimatta, niinkuin eräät ruoholajit,
huomaamatta levittävät muutamia siemeniä ja niin jälleen työntävät
vesaa. Hän oli sanalla sanoen duhobortsi eli "hengen vihollinen".
Venäjän hallitus ja Venäjän papisto ovat tähän uskonlahkoon nähden,
johon Wialg kuului, vihamielisellä kannalla, ja kun he pääsivät jonkun
sen jäsenen jäljille valtakunnan sisämaakunnissa, niin tuomitsivat
he hänet, jos ei tosin kuolemaan, kuten keskiaikana, niin ainakin
maanpakolaisuuteen Kaukaasiaan.
"Hengen viholliset" uskovat, että ihmisen terve, hyvä, viaton,
rauhallinen osa on liha. Liha itsessään ei tunne mitään huonoa viettiä,
mitään luonnonvastaista pyrkimystä. Ravinnonotto, lisääntyminen,
rauha ovat sen tehtävät. Jumala on ne sille antanut ja johtaa ne
aina viettien avulla jälleen sen mieleen. Niin kauan kun se ei ole
turmeltunut, hakee se aivan puhdasta ja yksinkertaista tilaisuutta
saadakseen tyydytystä, joka on siis samaa kuin vaellus taivaallisen
oikeuden teillä, ja mitä tyydytetympi se on, sitä lähemmä se tulee
jumaluutta. Ihmisen turmelee juuri henki. Henki lähtee paholaisesta. Se
on ihmiskunnan kehitykselle ja säilymiselle kokonaan hyödytön. Se yksin
herättää intohimot, keksii oletetut tarpeet ja oletetut velvollisuudet,
jotka vastoin oikeutta ja järjestystä estävät lihan kutsumusta,
ja tuo loputtomasti pahaa mukanaan. Henki on synnyttänyt maailman
taipumuksen ristiriitaan ja taisteluun, kunnianhimoon ja vihaan.
Hengestä lähtevät myös murhat, sillä liha elää vain säilyäkseen eikä
suinkaan hävittääkseen ja hävitäkseen. Henki on hulluuden, teeskentelyn
ja kaikenlaisten säännöttömyyksien ja siis myöskin väärinkäytösten
ja hurjastelujen isä, jotka tavallisesti pannaan lihan syyksi, tuon
kunnon toverin, joka juuri viattomuutensa tähden on niin helposti
harhaan viekoteltavissa, ja sentähden on todellisesti uskonnollisten
ja todellisesti valistuneiden ihmisten velvollisuus puolustaa
poikaparkaa ja pitää hengen viettelyksiä voimainsa mukaan siitä
kaukana. Tästä kaikesta seuraa, ettei saa enää olla mitään positiivista
uskontoa, jotta ei kukaan kävisi suvaitsemattomaksi ja vainoavaksi,
ei avioliittoa, ettei voisi tapahtua aviorikoksia, ei mitään pakkoa
minkäänlaista taipumusta vastaan, jotta jokainen lihan kapina sillä
tavoin täydellisesti torjuttaisiin, ja viimein, että kaikki järjen
kehittäminen on periaatteellisesti hyljättävä vihattavana pyrkimyksenä,
joka vie vain synnillisyyden voittoon eikä koskaan ole toiminut muuksi
kuin paholaisen hyväksi.
"Hengen viholliset", jotka täten halveksivat kaikkia järjen toiminnan
tuloksia, eivät pidä arvossa edes teollisuutta ja rajoittuvat siis
kaikkein välttämättömimmän valmistamiseen ja yksinkertaisimpiin
tuotantotapoihin. Sitä vastoin he pitävät auraa tavattoman
korkeassa arvossa ja osoittautuvat kokeneiksi maanviljelijöiksi ja
mallikelpoisiksi karjanhoitajiksi. Talonpoikaistalot, joita he ovat
perustaneet Kaukaasiaan, ovat kauniita, hyvin hoidettuja ja tuottavia,
ja joskin olisi klassillista ja runollista verrata siellä vallitsevia
tapoja niihin, jotka muinoin olivat yleiset Syyrian jumalattaren
temppelissä, niin voi kuitenkin huoletta väittää, että duhobortsit
tavoissaan, töissään ja toimissaan ovat paljon yläpuolella Amerikan
mormooneja.
"Ette voi löytää rakastettavampaa ihmistä", sanoi Assanoff ystävälleen
osoittaen terveen ihmisjärjen vastustajaa, "parempaa, hauskempaa,
miellyttävämpää miestä ei yleensä ole olemassa! Olen asunut hänen
naapurinaan lähellä vuoristoa, ja kuinka hyvin olen silloin viihtynyt,
kuinka hyödyllistä se on ollut minulle, sitä ei voi sanoakaan, sitä
te ette voi uskoa. Hei, Gregor Ivanitsh, vanha hupsu, senkin vekkuli!
Annahan kun syleilen sinua! Matkustatkos huomenna kanssamme?"
"Kyllä, herra luutnantti, toivottavasti. En tiedä ainakaan, miksi minun
ei sopisi huomenna matkustaa kanssanne. Mutta Bakuunko asti. E—e, ei
puhettakaan! Minä jään Shemahaan!"
"Se on perin kurja pesä", vastasi Assanoff muiden vieraiden kanssa
istuessaan pöytään ja lautasliinaansa avaten.
"Ette tiedä, mitä puhutte", vastasi lahkolainen antaessaan
jättiläismäisen lusikallisen soppaa kadota suuhunsa, sillä
madame Marron vanhempi kestitsi vieraitaan arvon mukaan ja pieni
abshahilais-tyttö oli juuri asettanut täyden lautasen Gregor Ivanitshin
eteen.
Leokadia, joka tunsi Kaukaasian perinpohjin, arveli olevan tarpeellista
sekaantua keskusteluun.
"Olkaa vaiti", huusi hän luoden Gregor Ivanitshiin katseen, joka
ilmaisi syvää suuttumusta, "tiedän hyvin, minkä hengen lapsia olette
ja mihin viittailette. Mutta minä en siedä kerta kaikkiaan, että minun
pöydässäni ja herra Marron vanhemman kunnioitettavassa talossa puhutaan
sellaista, että kuormarenkikin punastuu."
Leokadia tuli itse tulipunaiseksi osoittaakseen, että hänen
häveliäisyytensä ei suinkaan ollut pienempi kuin kuormarengin, jonka
hyveellisyyden määrää hän juuri oli kuvannut.
"No, no, ei mitään kateutta", vastasi Assanoff tyynnyttävin
kädenliikkein. "Teidän kokemuksenne näyttää keksivän käärmeitä, joita
minun viattomuuteni ei aavistakaan. Olkaa aivan huoletta! Minä pysyn
horjumattoman uskollisesti valoissani. Selitähän Gregor Ivanitsh, mitä
oikeastaan tarkoitat! Olen utelias mies."
"Onhan kyllinkin tunnettua", vastasi uudelleen duhobortsi ja kaatoi
itselleen jättiläismäisen lasin kashetiviiniä, "että Shemahan kaupunki
on kuuluisa, mitä nautintojen valinnan hienouteen tulee. Se oli
muinoin riippumattomien tataariruhtinaiden asuinpaikka ja siellä
pidettiin yllä tanssijatarkoulua, jota ihailtiin kaikkialla ja joka
oli tunnettu Persiassakin. Luonnollisesti virtasi väkeä joukoittain
tälle ilahduttavalle seudulle nauttiakseen niin monien kauniiden
neitosten näkemisestä ja esityksistä. Mutta sallimus ei tahtonut, että
muhamettilaiset iän kaiken yksin omistaisivat sellaisen aarteen. Meidän
keisarilliset joukkomme valtasivat Shemahan niinkuin monta muutakin
alkuasukas-ruhtinaan hallituskaupunkia. Vääräuskoiset puolustautuivat
kaikin voimin, ja kun he olivat häviämäisillään, joutuivat he aivan
raivoihinsa. Jotta venäläisetkään eivät saisi maistaa heidän onneaan,
päättivät he, että tanssijattaret oli kaikki murhattava."
"Tässä on taas yksi niitä julkeuksia, jotka useammin esiintyessään
toden totta voisivat ajaa minut uskontosi helmaan", pisti Assanoff
väliin.
"Mutta verilöylyn täydellisestä toimeenpanosta ei sentään tullut
mitään."
"Ei, hyvä kyllä!"
"Samalla hetkellä, kun teurastus alkoi, valloittivat venäläiset
rykmentit väkirynnäköllä kaupungin. Näky oli kauhistuttava: ammottava
muurinaukko päästi sotilaat virtaamaan sisään, ja heidän oli ensi
töikseen pistettävä kuoliaaksi raivokkaat puolustajat, jotka
eivät väistyneet hiuskarvan vertaa. Suureksi ihmeekseen tapasivat
meidän miehemme siellä ja täällä nuorten tyttöjen ruumiita, jotka
punaisissa ja sinisissä, kulta- ja hopeakuteisissa harsopuvuissaan ja
jalokivissään makasivat kivityksellä verta vuotaen. Tunkeutuessaan
kauemmaksi kaduille he huomasivat suurin joukoin sellaisia uhreja,
jotka vielä elivät, ja joita muhamettilaiset sapeliniskuin tappoivat.
Nyt he syöksyivät kahta rohkeammin kahakkaan, ja sitten ilmeni
vastarinnan murtumisen jälkeen, että noista ihailtavista olennoista,
jotka olivat kohottaneet Shemahan maineen taivaisiin, noin neljännes
oli pelastettu."
"Jos ei tarina olisi päättynyt ainakin puolittain onnellisesti",
huudahti Assanoff, "niin en olisi voinut syödä edelleen. Sen käänteen
vuoksi, jonka olet asialle antanut, voinen sentään kestää jälkiruokaan
asti. Madame, oletteko niin rakastettava, että annatte minulle
samppanjaa?"
Liike, jonka tämä pyyntö sai aikaan, katkaisi keskustelun hetkeksi. Kun
oli juotu malja Kaukaasiaan vasta tulleen upseerin terveydeksi — jonka
ehdotuksen madame Marron vanhempi esitti niin rakastettavasti, että se
olisi syystä kyllä tehnyt rauhattomaksi omituisen insinööri-upseerimme,
jos hän muuten olisi välittänyt sellaisista vähäpätöisyyksistä — pääsi
joku vieraista taas keskustelun alkuun.
"Muutamia viikkoja sitten", sanoi hän, "tulin Shemahaan ja olen saanut
kuulla, että arvossapidetyin sikäläinen tanssijatar on joku Umm Djehan.
Hän panee kaikkien päät pyörälle."
"Umm Djehan", huomautti nyt 'hengen vihollinen', "on aivan viheliäinen
naikkonen, oikukas, tyhmä olento. Hän tanssii huonosti, ja hänestä
puhutaan vain sietämättömän luonteensa ja hillittömän oikullisuutensa
tähden. Muuten hän ei ole edes kaunis, ei vähääkään!"
"Minusta näyttää, ystäväiseni", huusi Assanoff, "ettei meillä ole
mitään syytä olla tyytyväisiä mainittuun nuoreen olentoon".
"Siinä mielessä, kuin näytte käsittävän", jatkoi ensimmäinen puhuja,
"ei Umm Djehan ainakaan suuria merkitse. Olen kuitenkin tavannut erään
eläkkeellä olevan jalkaväenupseerin, joka on tuntenut hänet nuoruudesta
aikain. Se kaunotar kuuluu erääseen nyt hävinneeseen lesgiläiseen
heimoon, ja pian saatte kuulla, etteivät hänen maanmiehensä juuri ole
lempeiden kirjoissa. Kun tyttö oli kolmen tai neljän vanha, ottivat
sotamiehet hänet huomaansa palavan vuoristokylän raunioiden keskeltä
hänen äitinsä vierestä, joka makasi kuolleena tikarilla murhaamansa
upseerin yli ojentuneena. Eräs kenraalinleski otti hänet luokseen
ja aikoi antaa hänelle eurooppalaisen kasvatuksen. Hän sai erittäin
hellää kohtelua ja hyviä vaatteita, aivan niinkuin talon molemmat omat
tyttäret. Hänellä oli sama kasvattajatar, joka opetti neitejä, ja hän
oppi pikemmin ja nopeammin kuin nämä venäjää, saksaa ja ranskaa. Mutta
yksi hänen lempileikkejään oli kastaa kissanpoikia kiehuvaan veteen.
Hän oli kymmenvuotias yrittäessään porrasaskelmalla miltei kuristaa
kotiopettajattarensa, kunnon mademoiselle Martinetin sentähden, että
tämä viikkoa aiemmin oli sanonut häntä pikku tyhmyriksi, ja sai
ainakin sen aikaan, että toisen oivallinen, kastanjanruskea tukkalaite
meni ainaiseksi ihan pilalle. Puolen vuoden kuluttua seurasi vielä
parempaa. Hänen mieleensä juolahti, tai oikeastaan hän ei ollut koskaan
unohtanutkaan, että hänen hyväntekijättärensä nuorempi tytär oli vuosi
takaperin sysännyt häntä leikkiessä. Umm Djehan oli siitä kaatunut
ja kolhaissut kuhmun otsaansa. Hän katsoi velvollisuudekseen pyyhkiä
pois tämän häväisyn ja leikkasi hyvin tähdätyllä ja voimakkaalla
partaveitsen pistolla pientä toveriaan poskeen — onneksi ei kauemma,
sillä hänen tarkoituksensa oli pistää toiselta silmä puhki. Tästä viime
tempusta kenraalitar sai kyllikseen: hän karkoitti pedonalun pois
kodistaan ja sydämestään erään muhamettilaisen rouvan huomaan.
"Neljäntoista vanhana Umm Djehan karkasi Derbentista, kasvatusäitinsä
kotoa. Kahteen vuoteen ei tietty, miten hänen oli käynyt. Ja nyt
hän kuuluu tanssijatarjoukkoon, ja rouva Furugh el Hösnet eli
Kauneudenloiste opettaa, johtaa ja pitää silmällä häntä. Muuten on
Gregor Ivanitsh oikeassa. Monikin on koettanut vietellä Umm Djehania,
mutta kenenkään ei ole onnistunut."
Assanoff piti tätä tarinaa niin ihmeellisenä, että hän halusi Morenolle
ilmaista ihastuksensa. Mutta se oli turhaa lemmenvaivaa. Espanjalainen
ei ottanut vähääkään osaa näihin — kuten hän sanoi — karkurin
kujeisiin. Kun hän sentähden pysyi vaiteliaana, piti insinööri häntä
jörönä toverina ja välitti yhä vähemmän hänestä, mitä enemmän samppanja
sytytti hänen omaa mielikuvitustaan kirkkaaseen liekkiin.
Aterian päätyttyä vetäytyivät ranskalaiset ja unkarilainen
huoneisiinsa, samoin Moreno. Assanoff puolestaan alkoi parin muun
vieraan ja madame Marron vanhemman kanssa pelata korttia "hengen
vihollisen" tuijotellessa heitä epävarmemmiksi muuttuvin katsein ja
juodessa paloviinaa. Nämä erilaiset huvitukset kestivät niin kauan,
kunnes pelaajat hypähtivät läheisestä raskaasta kolahduksesta kovasti
säikähtäen seisomaan: Gregor Ivanitsh oli romahtanut pitkälleen.
Assanoff oli sillä aikaa menettänyt rahansa. Kello oli lyönyt juuri
kaksi. Kaikki menivät maata, ja herra Marron vanhemman pitämä Grand
Hotel de Colchide nukkui pian mitä raskaimmassa unessa.