Loppu.
Meidän täytyy nyt palata niihin muihin henkilöihin, jotka ovat olleet
avustajina tässä pikku näytelmässä. Loordi B:n miehistö sai meloa kauan
ja vuorotellen ponnistella maalta päin puhaltavaa tuulta vasten, kunnes
puolenyön seuduissa päästiin pieneen West Bayn rannalla sijaitsevaan
kaupunkiin. Sieltä loordi ajoneuvoilla matkasi Portsmouthiin, pitäen
varmana, että hänen huvipurtensa saapuisi sinne samaan aikaan, ellei jo
ennemminkin, kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen
aluksensa oli salakuljettajain hallussa. Portsmouthissa hän viipyi
kolme tai neljä päivää, mutta väsyttyään lopulta odottamaan kääntyi hän
erään ystävänsä puoleen, jolla oli Cowesissa huvipursi, ja purjehti
hänen kerallaan etsimään omaansa.
Jätimme Happy-go-Luckyn purjehtimaan tullikutterin takaa-ajamana.
Aluksi oli salakuljettajalla etunaan myötätuuli, mutta vähitellen tuuli
kääntyi myötäpäivään, niin että tullikutteri joutui alle tuulen.
Takaa-ajoa jatkui sitten vastatuuleen, ja tullikutteri alkoi nopeaan
saavuttaa salakuljettaja-alusta.
Morrison huomasi, että hänellä ei lopulta olisi mitään pakoonpääsemisen
mahdollisuutta, ja antoi heittää mereen konjakkiankkurit, jotta häntä
ei voitaisi tuomita; mutta hän jäi sittenkin vielä ikävään asemaan,
hänellä kun oli aluksessa enemmän miehiä kuin laki salli. Hän senvuoksi
yhä jatkoi purjehtimista, huolimatta tullikutterin kuulista, jotka
lakkaamatta lentelivät ympäri; hän toivoi, että sumu tai yö vielä
tekisi paon mahdolliseksi. Mutta hänellä ei ollut niin hyvää onnea,
muuan kuula katkaisi maston pään, ja Happy-go-Luckyn onni oli tiessään.
Tullikutteri purjehti sen viereen ja otti sen haltuunsa. Morrison
vakuutti, että liiat miehet olivat vain matkustavaisia; mutta
ensinnäkin oli heillä yllään merimiespuvut ja toisekseen oli
Appleboy, heti kun salakuljettaja oli saatu kiinni, mennyt kajuuttaan
juomaan katajanmarjaviina-totiaan eikä sallinut häiritä itseään.
Herrassalakuljettajat saivat senvuoksi viettää ikävän yön; ja kun
kutteri päivän koittaessa tuli Portlandiin, vietiin heidät maihin
viranomaisten eteen, ennen kuin Appleboy vielä oli päässyt vuoteeltaan.
Hautaine selitti koko jutun, ja herrat vapautettiin heti. Heitä
alettiin kohdella kunnioittaen, mutta heidän ei sallittu lähteä
kaupungista ennen kuin olivat takuusumman lupauksella sitoutuneet
tulemaan todistajiksi salakuljettajia vastaan, vahvistamaan että
aluksessa oli ollut väkijuomia. He matkustivat sen jälkeen Portsmouhiin
merimiesvaatteet yllään; he olivat muuten saaneet aivan kyllikseen
huvipurjehduksesta täksi purjehduskaudeksi, ja mr. Ossulton selitti,
että hän halusi vain saada matkatavaransa, varoakseen sitte joutumasta
toista kertaa tulliristeilijän kuulien kantopiiriin tai pääsemästä
nukkumaan toista yötä tullikutterin kannella.
Sillävälin oli Morrison ja hänen miehensä suljettu vankilaan. Kun avain
kiersi lukon kiinni, polkaisi vanha mies suutuksissaan lattiaa ja
huudahti: "Se kirottu sininen kyyhkynen!"
Palaamme nyt katsomaan, miten huvipurren on käynyt.
Noin tunnin kuluttua Pickersgillin paluusta oli Corbett saanut asiansa
selvitetyiksi ja seurasi häntä. Ei ollut viisasta viipyä Torquayssa
kauempaa, koska siellä ilmitulemisen vaara oli uhkaava; ankkuri
senvuoksi nostettiin jo ennen päivällistä ja purjeet levitettiin.
"Mitä aiotte tehdä nyt, mylord?" kysyi mrs. Lascelles.
"Aion lähteä Cowesiin, laskea ankkurin siellä ja tuntia ennen
päivänkoittoa siirtää teidät veneeseeni, samoin kuin kaikki miehenikin.
Pidän huolen siitä, että olette täydessä turvassa, luottakaa siihen,
vaikkapa sitten itse joutuisinkin vaaraan. Tuntisin itseni tosiaan
kovin onnettomaksi, jos minun huimien mielijohteitteni vuoksi mitään
ikävyyksiä tapahtuisi mrs. Lascellesille tai miss Ossultonille."
"Olen kovin levoton isäni tähden", huomautti Cecilia. "Luotan siihen
että pidätte lupauksenne."
"Niin olen aina tehnyt tähän asti, miss Ossulton; vai miten?"
"Tuttavuutemme on niin lyhytaikainen ja kummallinen."
"Myönnän sen; mutta teille riittää pitkäksi aikaa puhumista siitä. Minä
häviän yhtä äkkiä kuin olen tullutkin -- kumpikaan teistä ei
luultavasti näe minua enää milloinkaan tämän perästä."
Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja pian istuivat kaikki
pöydässä kuten aikaisemminkin; mutta vanhempi neito oli kieltäytynyt
näyttäytymästä, eivätkä mrs. Lascelles ja Cecilia, joiden mielestä
hänet oli kylliksi säikytetty, koettaneet pakoittaa häntä. Pickersgill
heti myönsi syyt riittäviksi, ja siitä hetkestä alkaen miss Ossulton
sai olla häiritsemättä naisten kajuutassa tuumiskellen, miten
säädytöntä oli ollut, että hän oli syönyt päivällistä, juonut viiniä,
mennyt maihin ja käynyt käsikoukussa salakuljettajan kanssa sekä
näyttäytynyt julkisesti hänen arvoaan niin alentavissa olosuhteissa.
Kävi hiljainen tuuli, ja matka edistyi vain vitkalleen, eivätkä he
päässeet Portlandin kohdalle ennenkuin seuraavana päivänä; pian saivat
he silloin näkyviinsä toisen huvipurren, ja molemmat alukset lähenivät
hiljalleen, kunnes ne iltapäivällä olivat vain noin neljän penikulman
päässä toisistaan.
Silloin taukosi tuuli kokonaan: vieraasta purresta annettiin merkkejä,
mutta niitä ei voinut erottaa, ja viimeistä kertaa istuutui seurue
päivällispöytään. Kolme päivää kestänyt seurustelu laivassa, missä oli
oltu yhteensullottuina ja ilman muuta puhutteluseuraa, saa aikaan
tutunomaisuutta; ja Pickersgill oli niin omintakeinen ja tietorikas
mies, että häntä mielellään kuunteli. Hän ei yrittänyt koskaan
sivuuttaa ankaran sopivaisuuden ja kohteliaisuuden rajoja, ja hänen
toverinsa oli yhtä vaatimaton. Sellaisessa asemassa kuin olivat, ja
käsittäen mitä olisi voinut tapahtua, jos he olisivat joutuneet
tekemisiin toisenlaisten ihmisten kanssa, tunsivat sekä Cecilia että
mrs. Lascelles melkeinpä kiitollisuutta häntä kohtaan; ja vaikka he
kovin halusivat päästä oudosta olostaan, olivat he kuitenkin vähitellen
alkaneet täysin luottaa häneen, ja tämä oli johtanut heidän puoleltaan
jonkunlaiseen tuttavallisuuteen, mitä salakuljettaja ei kuitenkaan
koskaan käyttänyt hyväkseen. Corbettin vielä istuessa syömässä tuli
muuan miehistä alas ja teki hänelle merkin. Corbett lähti pian sen
jälkeen pöydästä ja meni kannelle.
"Toivoisin, mylord, että tulisitte hetkiseksi ylös katsomaan, mikä
lippu se tuo on", sanoi Corbett ja nyökkäsi merkitsevästi
Pickersgillille.
"Suokaa hetkiseksi anteeksi, arvoisat naiset", sanoi Pickersgill ja
nousi kannelle.
"Huvipurren vene on tulossa laivalle", ilmoitti Corbett; "loordi B.
istuu perässä saman herrasmiehen kanssa, joka oli hänen mukanaan
silloin viimeksikin."
"Ja kuinka suuri miehistö on veneessä? --- Antakaahan kun katson --
vain neljä miestä. Hyvä, antaa loordin ja hänen ystävänsä tulla: kun he
ovat päässeet kannelle, niin pitäkää miehet valmiina kaiken varalta;
mutta jos toimitatte sanotuksi venemiehistölle, että he voivat palata
alukseen mistä tulivat, ja sillä tavoin saatte selvityksi heistä, niin
sitä parempi. Järjestäkää asia Adamsin kanssa ja tulkaa te sitte taas
alas. Loordin täytyy nähdä meidät kaikki yhdessä päivällispöydässä."
Pickersgill meni sitten alas, ja Corbett ehti tuskin antaa ohjeensa ja
palata paikalleen, kun loordi ja mr. Stewart tulivat veneellään laivan
kupeelle ja hyppäsivät kannelle. Heitä vastassa ei ollut muita kuin
laivamiehiä, joita he eivät tunteneet. He katselivat ällistyneinä
ympärilleen; vihdoin loordi sanoi Adamsille, joka seisoi etumaisena:
"Mitä väkeä te olette?"
"Aluksen miehiä olemme, teidän armonne."
Loordi B. kuuli naurua kajuutasta. Hän ei tahtonut odottaa, kysyäkseen
miehiltä; hän meni peräkannelle mr. Stewartin seuraamana, katsoi alas
kajuutan akkunasta ja näki tyttärensä ja mrs. Lascellesin yhdessä
Hautainen ja Ossultonin kanssa, kuten hän otaksui.
Pickersgill oli kuullut veneen tulevan kiinni laivan kylkeen ja
askelten ääniä kannelta, ja hän puhui sitä äänekkäämmin, jotta loordin
ilmaantuminen tulisi hämmästykseksi naisille, heidän siinä mitään
aavistamatta istuessaan. Hän kuuli loordin ja mr. Stewartin tulevan
kajuutan akkunan luo ja tiesi, että he kuulisivat, mitä tapahtui
kajuutassa; ja hän ehdotti naisille, että koska tämä oli viimeinen
kerta kun he pöydässä tapaisivat toisensa, he kaikki ottaisivat lasin
samppanjaa ja joisivat "loordi B:n onnellisen kohtaamisen maljan." Tätä
maljaa he eivät voineet kieltäytyä juomasta. Maddox kaatoi samppanjaa
laseihin, ja pöytävieraat kumarsivat kaikki toisilleen, kun loordi,
joka oli tullut alas rappusia, astui kajuuttaan mr. Stewartin
saattamana. Cecilia huomasi isänsä; samppanjalasi putosi hänen
kädestään -- hän heittäytyi tulijan syliin ja puhkesi kyyneliin.
"Kukapa ei tahtoisikaan olla isä, mrs. Lascelles?" virkkoi Pickersgill,
rauhallisesti istuutuen, ensin noustuaan vastaanottaakseen loordi B:n.
"Ja saanenko luvan kysyä, kuka minun on kunnia havaita asettuneena
oleskelemaan aluksessani?" sanoi loordi B. kiihtyneellä äänellä ja
puhuen tyttärensä pään yli, tytär kun vielä oli hänen sylissään.
"Taivaan nimessä, totta tosiaan, Stewart, edessämmehän on
salakuljettajakapteeni valepukuisena."
"Aivan niin, mylord", vastasi Pickersgill. "Te jätitte purtenne oman
onnensa nojaan, ottaaksenne minut kiinni; te jätitte nämä naiset
alukseen, joka miesten puutteessa oli avuttomassa tilassa; he olisivat
voineet olla mennyttä. Minä olen palkinnut pahan hyvällä, tulemalla
alukseen miehineni ja pitämällä huolta naisista. Ensi yöksi aioin
laskea aluksenne ankkuriin Cowesin satamaan ja jättää naiset sinne
turvaan."
"Kautta kaiken..." huudahti Stewart.
"Odottakaahan, sir, jos saan luvan pyytää!" keskeytti Pickersgill;
"muistakaa, että olette jo kerran ahdistanut henkilöä, joka ei
milloinkaan ollut tehnyt teille pahaa. Tehkää minulle se palvelus, että
käytätte hillittyä kieltä, sillä minä en aio sietää muuta. Muistakaa,
että minä olen osannut käyttää maltillista puheenlaatua ja
pidättäytynyt niistä keinoista, mitä minulla oli vallassani silloin,
kun te olitte minun aluksessani. Ottakaa myös huomioon, sir, että pursi
on yhä edelleen salakuljettajain hallussa ja että te ette tässä
asemassa pääse rankaisematta loukkaamaan minua. Mylord, sallikaa minun
huomauttaa, että me miehet olemme liian kiivasluontoisia voidaksemme
rauhallisina haastaa tai kuunnella, mitä toisella on sanottavana. Jos
niin tahdotte, niin menemme me -- teidän ystävänne, minun ystäväni ja
minä -- kannelle ja jätämme teidät tänne kuulemaan tyttäreltänne ja
tältä arvoisalta rouvalta kaiken, mitä on tapahtunut. Sen jälkeen,
mylord, olen valmis mielihyvin kuulemaan, mitä tahansa sitte tahdotte
minulle sanoa."
"Kautta kunniani", alotti mr. Stewart.
"Mr. Stewart", keskeytti Cecilia Ossulton, "pyydän teitä olemaan vaiti;
ei, enemmänkin, _vaadin_ sitä, jotta enää milloinkaan purjehdimme
samassa aluksessa."
"Minäkin olisin kiitollinen teille, mylord, jos saattaisitte miss
Ossultonin pyynnön täytetyksi", virkkoi mrs. Lascelles.
Mr. Stewart oli ällistyksissään -- mikä ei ollutkaan ihme -- kun
huomasi naisten olevan salakuljettajain puolella.
"Olen suuresti kiitollinen teille välityksestänne, arvoisat naiset",
sanoi Pickersgill; "sillä vaikkakin minulla olisi pakoituskeinoja,
olisin pahoillani, jos minun täytyisi niitä käyttää. Odotan
vastaustanne, mylord."
Loordi B. oli kovasti ihmeissään. Hän halusi selitystä; hän kumarsi
arvokkaasti. Vähän jokainen näytti olevan väärässä asemassa;
myöskin hän, loordi B., oli tavallaan osoittanut kunnioitusta
salakuljettajalle.
Pickersgill ja Stewart menivät kannelle, missä kävelivät edestakaisin,
kulkien toistensa ohi sanaakaan virkkamatta ja muistuttaen kahta
koiraa, joilla on halu käydä kiinni toisensa turkkiin, mistä niitä
isäntien ääni kuitenkin estää. Corbett käveli perässä ja puhui
puoliääneen Pickersgillille; Stewart meni alihangan puolelle katsomaan,
oliko vene vielä laivan vieressä. Vene oli kuitenkin aikoja sitten
palannut toiselle purrelle.
Miss Ossulton oli kuullut veljensä äänen, mutta ei lähtenyt
peräkajuutasta; hän halusi olla suurellinen, eikä hän myöskään ollut
varma siitä, että kaikki oli oikealla tolalla, sillä Phoebe oli
ilmoittanut, että hänen veljellään ja mr. Stewartilla ei ollut ketään
mukanaan ja että salakuljettajilla vielä oli valta laivalla. Hetken
kuluttua Pickersgill ja Corbett menivät etukannen luukusta alas ja
palasivat puettuina salakuljettaja-asuihinsa, ryhtyen taas astelemaan
edestakaisin kannella.
Sillävälin oli tullut pimeä; kutteri kulki pitkin rannikkoa, ja
Needlesin majakat olivat alihangan puolella. Cecilian, mrs. Lascellesin
ja loordin keskustelua kesti kauan. Kun kaikki oli perin pohjin
selvitetty ja Pickersgillin käytös tullut esitetyksi oikeassa valossa,
tunnusti loordi B., että hän salakuljettajien kimppuun käydessään oli
antautunut tekoon, josta oikeutettu kosto saattoi olla seurauksena, --
että Pickersgill joka suhteessa oli osoittanut suurta suopeutta ja että
lopultakin, ellei hän olisi astunut huvipurteen, se olisi voinut joutua
haaksirikkoon, siinä kun ei ollut muuta kuin kolme laivamiestä. Loordia
huvittivat salakuljetusjuttu, hänen siskonsa pelko ja vielä enemmän
herrojen lähettäminen Cherbourgiin, ja hyvänä lohdutuksena oli hänelle
tieto siitä, että hän ei ollut ainoa, jolle naurettaisiin. Hän oli siis
varsin tyytyväinen siihen, että Pickersgill aikoi kuljettaa purren
Cowesin satamaan, ja mielissään kohtelusta, jota naiset olivat saaneet
osakseen, samoin kuin aluksen tavarainkin hyvästä säilymisestä. Kaiken
kaikkiaan tunsi hän olevansa kiitollinen Pickersgillille, ja missä on
kiitollisuutta, siinä on myöskin hyvää tahtoa.
"Mutta kukahan hän lienee?" sanoi mrs. Lascelles; "hänen nimensä ei ole
Pickersgill, sen hän on tunnustanut, ja hän kaikessa luottamuksessa
ilmoitti minulle olevansa arvossa pidettyä sukua."
"Kaikessa luottamuksessa, hyvä mrs. Lascelles!" huudahti loordi.
"Niin, niin, me olemme kumpikin hänen uskottujaan. Emmekö olekin,
Cecilia?"
"Kautta kunniani, mrs. Lascelles, tämä salakuljettaja näyttää tehneen
vaikutuksen, jota moni on yrittänyt turhaan!"
Mrs Lascelles ei vastannut tähän huomautukseen, mutta sanoi: "Nyt,
mylord, teidän täytyy tehdä päätöksenne -- ja olen varma siitä, että te
meidän mieliksemme kohtelette häntä samoin kuin hänkin on kohdellut
meitä, osoittaen mitä suurinta arvonantoa ja hyväntahtoisuutta."
"Kuinka voisitte otaksua muuta mahdolliseksi?" vastasi loordi B. "En
ainoastaan halua tehdä niin, vaan se on suorastaan etunikin mukaista.
Hän voi tänä yönä viedä meidät Ranskan puolelle tai minne tahtoo. Onhan
hänellä alus vallassaan!"
"Niin", vastasi Cecilia; "mutta me olemme kyllin itserakkaita
uskoaksemme, että me sentään _komennamme_. Kutsummeko hänet alas, isä?"
"Soita Maddoxia. -- Maddox, sano mr. Pickersgillille, joka on kannella,
että minä haluan puhutella häntä ja olen kiitollinen, jos hän tahtoo
tulla tänne kajuuttaan."
"Kuka, mylord? Mitä! Hän?"
"Niin, _hän_", vastasi Cecilia nauraen.
"Täytyykö minun nytkin puhutella häntä mylordiksi, miss?"
"Miten tahdot, Maddox; mutta muista, että hänellä vielä on alus
vallassaan", vastasi Cecilia.
"Sitte teidän luvallanne, mylord, sanon häntä ioordiksi; se on kyllä
varminta."
Salakuljettaja astui kajuuttaan; naiset hätkähtivät, kun hän näyttäytyi
karkeassa puvussaan. Kaulan ollessa paljaana ja sen ympärillä väljä
musta huivi, oli hän kauniin merimiehen perikuva.
"Haluatte puhua kanssani, mylord?"
"Mr. Pickersgill, tunnen että teillä on syytä karsasmielisyyteen minua
kohtaan ja että te olette menetellyt malttavaisesti. Kiitän teitä
naisille osoittamastanne kohteliaasta käytöksestä, ja vakuutan, että en
tunne mielenkarvautta sen johdosta, mitä on tapahtunut."
"Mylord, olen täysin tyydytetty sillä, mitä nyt olette sanonut; ja
toivon ainoastaan, että te vast'edes ette sekaannu köyhän
salakuljettajan asioihin, joka vaarallista ja puutteenalaista elämää
viettäen ponnistelee hankkiakseen elatusta itselleen ja ehkä myöskin
perheelleen. Olen ilmoittanut näille naisille, että aikomuksenani oli
laskea pursi tänä yönä ankkuriin Cowesin satamassa ja että jätän sen
heti, kun se on turvassa. Teidän odottamaton tulonne tekee asiaan vain
yhden muutoksen; minun täytyy saada ennakolta teidän vakuutuksenne,
että teidän seurueenne sallii minun ja miesteni esteittä jättää
aluksen, sitte kun olemme täyttäneet mitä olemme luvanneet."
"Annan sanani vakuudeksi, mr. Pickersgill, ja kiitän teitä lisäksi.
Toivoakseni sallitte minun tarjota teille jotakin hyvitystä."
"Se ei tule kysymykseenkään, mylord."
"Joka tapauksessa, mr. Pickersgill, jos minä joskus voin tehdä teille
palveluksen, niin tarvitsee teidän vain käskeä."
Pickersgill ei vastannut.
"Aivan varmaan, mr. Pickersgill, --"
"Pickersgill! Miten vihaankaan tätä nimeä!" virkahti salakuljettaja
mietteissään. "Pyydän anteeksi, mylord, jos saan pyytää teidän apuanne
toveri-parkojeni hyväksi..."
"Ei omaksi hyväksenne, mr. Pickersgill?" sanoi mrs. Lascelles.
"Minä en ryhdy enää salakuljetustoimeen, arvoisa rouva."
"Siitä mielihyvästä, mitä tunnen kuullessani tämän päätöksenne, mr.
Pickersgill", sanoi Cecilia, "sallikaa minun puristaa kättänne
kiitokseksi."
"Ja minun", tokaisi mrs. Lascelles melkein itkien.
"Ja minun myös", lisäsi loordi B., nousten ylös.
Pickersgill pyyhkäisi kädenselällä silmiään, kääntyi pois ja lähti
kajuutasta.
"Olen niin onnellinen!" sanoi mrs. Lascelles, hyrähtäen kyyneliin.
"Hän on kunnon mies", huomautti loordi B. "Tulkaa, menkäämme kaikki
kannelle."
"Sinä et ole vielä nähnyt tätiä, isä."
"Se on totta; menen hänen luokseen ja tulen sitte perässä."
Naiset lähtivät kannelle. Cecilia ryhtyi keskusteluun mr. Stewartin
kanssa, kertoen hänelle mitä oli tapahtunut. Mrs. Lascelles istui
peräkannella takimaisella parraspuulla, nojaten leukaansa kauniiseen
käteensä ja näyttäen haaveisiinsa vaipuneelta.
"Mrs. Lascelles", sanoi Pickersgill, "ennen kuin eroamme, sallikaa
minun sanoa, että _te_ se olette saattanut minut luopumaan
ammatistani..."
"Miksi juuri minä, mr. Pickersgill?"
"Sanoitte sen olevan teille vastenmielistä."
Mrs. Lascelles käsitti, miten paljon tämä kohteliaisuus merkitsi.
"Sanoitte juuri, että vihaatte Pickersgill-nimeä: miksi sitten sitä
käytätte?"
"Se on ollut salakuljettaja-nimeni, mrs. Lascelles."
"Ja kun nyt olette jättänyt salakuljetuksen, mitä nimeä saamme teistä
nyt käyttää?"
"En voi ottaa todellista nimeäni, ennen kuin olen sekä jättänyt tämän
aluksen että pudistanut toverieni kättä ja lausunut heille jäähyväiset;
ja silloin olen, mrs. Lascelles, jo kaukana."
"Mutta olen kovin utelias tietämään oikean nimenne, ja naisen
uteliaisuus on tyydytettävä. Teidän täytyy poiketa luokseni joskus
sanomaan se minulle. Tässä on osotteeni."
Pickersgill otti kortin, syvästi kumartaen; ja kun loordi B. tuli
kannelle, riensi mrs. Lascelles häntä vastaan.
Pursi kulki nyt Needlesin ohi, ja salakuljettajat toimivat siinä
luotseina. Kun oli selvitty satamaan, kokoontui koko seurue kajuuttaan,
missä loordi B. kehoitti Pickersgilliä ja Corbettia juomaan
jäähyväismaljan hänen kanssaan. Mr. Stewart, jolle Cecilia oli kertonut
kaiken tapahtuneen, oli hyvin huomaavainen Pickersgilliä kohtaan
ja käytti tilaisuutta lausuakseen, että hän oli pahoillaan
kiivastuneesta esiintymisestänsä häntä kohtaan. Kaikki saivat takaisin
hyväntuulisuutensa; ja ilo ja riemu vallitsi taas, varsinkin kun miss
Ossulton pysyi päätöksessään, että hän ei jätä naisten kajuuttaa ennen
kuin voi jättää koko aluksen. Kello kymmeneltä pursi laski ankkurinsa.
Pickersgill lausui jäähyväiset arvoisalle seurueelle ja meni miehineen
veneeseensä; ja loordi B:llä oli taas aluksensa hallussaan, vaikka
miehistö siitä puuttuikin. Maddoxkin tuli entiselleen; ja kokki
heilutti veistään, vannoen tahtovansa nähdä sen salakuljettajan, joka
vielä kerran saisi hänet laittamaan kotletteja _à l'ombre chinoise_.
Huvipursi oli viipynyt kolme päivää Cowesissa, kun loordi B. sai
Pickersgilliltä kirjeen, missä tämä ilmoitti, että hänen aluksensa
miehet oli vangittu ja että heidät tuomittaisiin, kun heillä oli ollut
laivalla herroja, joiden oli pakko käydä todistamaan, että aluksesta
oli heitetty konjakkiastioita mereen. Loordi B. maksoi todistajien
poissaolosakot, ja miehet vapautettiin todistusten puutteessa.
Noin kahta vuotta myöhemmin sai Cecilia Ossulton, joka istui
neulomapöytänsä ääressä puettuna surupukuun tätinsä kuoleman johdosta,
hovimestarin tuoman kirjeen. Se oli hänen ystävältään mrs.
Lascellesilta, ja siinä ilmoitettiin, että mrs. Lascelles oli mennyt
uusiin naimisiin erään mr. Davenantin kanssa ja että hän aikoi käydä
lyhyellä vierailulla Cecilian luona, ollessaan nyt matkalla
mannermaalle. Mr. ja mrs. Davenant saapuivat seuraavana päivänä; ja kun
viimemainittu esitti miehensä, sanoi hän miss Ossultonille:
"Katsohan, Cecilia hyvä, tarkkaan ja sano minulle, oletko milloinkaan
ennen nähnyt Davenantia."
Cecilia loi tutkivan katseen mr. Davenantiin. "Olen, aivan varmaan",
huudahti hän lopulta, ojentaen kätensä ja sitten lämpimästi puristaen
mr. Davenantin kättä; "ja minua ilahduttaa tavata hänet uudelleen."
Sillä mr. Davenantissa hän tunsi vanhan tuttavansa, Happy-go-Luckyn
kapteenin Jack Pickersgiliin, salakuljettajan.