aikana hän näytti hämillään etsivän sopivia sanoja: Kuunnelkaa minua
rauhallisesti, arvoisa ystävä ja käly, älkääkä pelästykö, jos puheeni
tuntuu teistä ihmeelliseltä ja mahdottomalta. Toistaiseksi on vain
oletus, kysymyksessä, joka, jos jumala niin suo, raukeaa tyhjiin.
Te muistatte varmaan tuon yön, jolloin vahtisotamiehet tunkeutuivat
luoksenne ja saarella hurjasti tapeltiin, kävinhän seuraavana päivänä
luonanne pyytämässä anteeksi häiriötä. Kapakka, joka tuotti teille niin
paljon ikävyyttä, on nyt suljettu ja kaiken yöllisen rauhattomuuden
pesä hävitetty. Tuon yön jälkeen ei ole myöskään jälkeäkään nähty
noista rauhanhäiritsijöistä, ja siksi alettiinkin jo epäillä,
että vartijat, viinin kiihoittamina, olisivat ehkä nähneet vain
kummituksia. Mutta eilen illalla, juuri kun neuvoskunnan kokous oli
päättymäisillään, tuotiin eteemme eräs nuori nainen, joka oli pyytänyt
haudankaivajaa kaikessa hiljaisuudessa hautaamaan erään ruumiin, jota
hän säilytti huoneessansa; hän pelkäsi näet, että hän, joka oli vieras
paikkakunnalla, voisi joutua edesvastuuseen jos kävisi selville, että
mainittu mies oli kahakassa saanut kuolettavan iskun. Sen vähän,
minkä tuo nainen omisti -- kaikesta päättäen hän ei ollut muuta kuin
ranskalainen ilotyttö, joka osasi töin tuskin kymmenen saksalaista
sanaa -- hän oli tarjonnut haudankaivajalle palkaksi, jos hän pitäisi
asian salassa, mutta kun tämä piti velvollisuutenaan ilmaista asiasta
asianomaisille ja toi hänet oikeuden eteen, oli tyttö myös siihen
muitta mutkitta alistunut, ja meidän kuulustellessamme häntä hän
vakuutti pyhästi olevansa aivan syytön. Vainaja, joka oli ollut hänen
rakastajansa ja joka Lyonista asti oli kuljettanut häntä mukanaan
matkoillaan, oli tuona yönä joutunut riitaan erään muukalaisen kanssa,
joka sillalla oli pistänyt häntä tikarilla. Vahtisotamiesten rientäessä
paikalle oli tyttö kaikessa kiireessä kahden toverin avustamana
saanut miehen veneeseen ja kuljettanut hänet erääseen huonomaineiseen
majataloon, jonne he edellisenä iltana olivat saapuneet. Kun toverit
olivat huomanneet, ettei miehestä enää ollut paljonkaan toivoa,
livahtivat he tiehensä, mutta tyttö jäi uskollisesti haavoittuneen luo
ja hoiti häntä yöt päivät, vieläpä oli majatalon isännälle vakuuttanut
hänen parantuvan ja luvannut runsaasti palkita hänen vaivansa, jos
hän malttaisi vain pitää suunsa kiinni. Vasta sitten kun mies oli
vetänyt viimeisen hengenvetonsa, oli tyttö alkanut huolehtia omasta
kohtalostansa; sillä viimeiset varat, kapakassa voitetut pelirahat,
olivat sairauden aikana loppuneet, ja vähäiset koristeensa hän oli
myönyt eräälle juutalaiselle, voidakseen saada miehen hautaan. Omasta
toimeentulostaan, lisäsi hän välinpitämättömästi, hän ei suuresti
huolehtinut, sillä olihan hän nuori ja kaikeksi onneksi kauniskin,
kunhan hän vain pääsisi täältä vapaaksi ja saisi matkustaa maahan,
jossa hänen puhettansa ymmärrettäisiin. Vainaja oli tosin kohdellut
häntä hyvin, antanut hänelle vaatteita, ruokaa ja lahjoja, mutta paljon
iloa ei hänellä silti ollut hänestä ollut, sillä hän oli ollut äreä
luonteeltaan, eikä aito-ranskalainenkaan nimestään huolimatta, vaan
luultavasti elsassilainen. Hän oli nimeltään Laporte, paljon hän oli
maailmaa kiertänyt ja hankkinut itselleen upseerinarvon Hollannissa,
mutta yleensä välttänyt puhumasta menneisyydestään. Hänen päähänsä oli
juolahtanut lähteä Sveitsiin vasta sitten, kun hän ei tiennyt enää
mistä hankkia itselleen varoja. Tyttö ei ollut kuitenkaan päässyt
selville siitä, oliko hänellä täällä ehkä salattu aarre, vai muuten
hyviä ystäviä, jotka olivat hänelle jotain velkaa ja joiden luo hän
milloin hyvänsä saattoi mennä ja saada sen verran, että hän jonkun
aikaa jälleen saattaisi huolettomasti elää. Kaikki tämä oli täyttä
totta, enempää ei tyttö itsekään sanonut tietävänsä eikä voivansa
ilmaista, vaikka häntä kuinka tyystin tahansa tutkittaisiin.
Tämän ilmoituksen johdosta, jonka Fleurette, niinkuin naisen
nimi kuului, oli antanut, haetti pormestari vielä eilen illalla
vainajan ruumiin majatalosta, jossa ei kellään ollut tietoa miehen
kuolemasta, ja kuljetutti sen sairaalaan, jossa se laskettiin
paareille ruumishuoneeseen, kunnes asiasta pöytäkirja laadittaisiin
ja vainaja, joka ei kuulunut täkäläiseen seurakuntaan, voitaisiin
haudata hautausmaan muurin viereen. Siksi aikaa kysymyksessä oleva
neitonen suljettiin vankilaan. Kun me tänä aamuna läksimme katsomaan
kuollutta ja ruumiintarkastaja oli todennut, että vainajaa oli
isketty leveällä, saksalaisella miekalla neljännen ja viidennen
kylkiluun väliin ja että täytyi suuresti ihmetellä, miten haavoittunut
niinkin kauan oli voinut pysyä hengissä, tutkimme me niinikään hänen
vaatteitansa ja vähäistä omaisuuttansa, jotka todistivatkin naisen
ilmoitukset aivan oikeiksi. Upseerinvaltakirjaan oli nimi Laporte
merkitty; muita papereita ei hänen hallussaan ollutkaan. Kirjuri
aikoikin jo lopettaa pöytäkirjan, kun haavuri huomautti meille, että
vainajalla oli sinettisormus vasemmassa kädessään. Sormus, joka oli
paksua kultaa ja hyvin omituinen muodoltaan -- keskeltä sitä koristi
veripunainen karneoli -- ei irtaantunut millään voimalla sormesta.
Mutta kun sattumalta kumarruin kynttilä kädessä lähemmin tarkastaakseni
sormusta, sillä olen innokas muinaisesineiden kerääjä, niin suureksi
ihmeekseni ja kauhukseni huomasin, että kiveen oli piirretty vaakuna,
joka täsmälleen -- älkää kauhistuko; voihan se, niinkuin sanottu, olla
vain sattuma -- täsmälleen oli samanlainen kuin Amthorien sukuvaakuna:
kaksi korureunusta kannattavaa hirttä, niiden välissä avonainen ovi ja
reunuksen yläpuolella tähti. Kynttilä heilui kädessäni, varsinkin kun
samalla olin huomaavinani noissa kalpeissa, parrakkaissa kasvoissa,
jotka ensi hetkessä olivat näyttäneet aivan vierailta, jotain, joka
muistutti suuressa määrin -- antakaa minulle anteeksi, arvoisa käly,
jos tuotan teille tuskaa -- mutta ne muistuttivat suuressa määrin jalon
ystäväni, teidän mies vainajanne kasvoja, sellaisina kuin näin ne
viimeisen kerran hänen hautajaispäivänään, hänen maatessaan elottomana
avonaisessa arkussa.
Kunnianarvoisa mies, päästyään näin pitkälle kertomuksessaan, vaikeni
hetkeksi, uskaltamatta kohottaa katsettaan vastassa olevaan naiseen;
eikä hän sittenkään voinut aavistaa sen onnettomuuden täyttä mittaa,
joka nyt uhkasi rouva raukkaa. Sillä eihän hänellä ollut aavistustakaan
siitä, että Helena rouvan _molempien_ lasten kohtalo riippui siitä,
oliko tuo vieras hänen poikansa vai ei.
Olkaa huoleti, rakas ystävä, lausui raatimies vihdoin ja pyyhkäisi
kädellään kylmää hikeä otsaltaan; en ole puhunut tästä huomiostani
kellekään muulle kuin pormestarille, jonka te tunnette rehelliseksi ja
teidän perhettänne suosivaksi mieheksi. Minä kysyin häneltä, emmekö
olisi voineet kätkeä tätä surullista oletusta vain omiin sydämiimme.
Olisihan mahdollista, että joku Amthorin suvun haara aikoja sitten
olisi muuttanut pois maasta, vaihtanut siellä nimensä toiseksi, mutta
silti säilyttänyt vaakunansa. Sitä vastoin en maininnut sanallakaan
sitä seikkaa, että mielestäni olin huomannut jotain tuttua noissa
kasvoissa, joita syvä arpi vääristi, koska hän itse, kun me myöhemmin
vielä uudestaan tarkastelimme vainajan kasvoja, ei huomannut niissä
mitään, mikä olisi muistuttanut Andreasta, vaikka hän kuitenkin sanoi
useasti nähneensä hänet yhdeksän, kymmenen vuotta sitten. Hän oli
kuitenkin sitä mieltä, ettei meillä ollut oikeutta salata teiltä
tätä omituista tapausta. Jos kaikista oletuksista huolimatta vainaja
sittenkin olisi teidän poikanne, jonka päivät siten olisivat näin
surkeasti päättyneet, niin äidille olisi suotava se katkera lohdutus,
että hän, joka on kantanut häntä sydämensä alla, saisi myös antaa
hänelle viimeisen siunauksensa. Muodollisesti olisi myöskin väärin
tyytyä vain maailmaa kiertävän tytön ilmoitukseen, koska kuitenkin niin
helpolla on saatavissa pätevä todistus, varsinkin kun myöhemminkin,
kuolemantapausten, perintöjen ja sen kaltaisten varalta olisi hyvä
päästä varmuuteen ja siten välttää kaikkea riitaa ja ikävyyttä. Siksipä
hän kehoitti minua menemään teidän luoksenne, esittämään asian teille
ja pyytämään teitä käymään sairaalassa, vaikkapa aivan salassakin,
jotta ei turhaan melua ja ikävyyttä nostettaisi.
Raatimies nousi nyt tuoliltaan ja astui ikkunan ääreen, jotta rouvalla
olisi aikaa koota ajatuksensa ja tehdä päätöksensä. Neljännes tunti
kului hyvinkin, jona aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin
kellon nakutusta, jonka Lisabethin iso-isä aikoinaan oli lahjoittanut
miniälleen ja antanut kaivertaa sen numerotauluun Amthorien
sukuvaakunan; aika ajoittain kaikui myös ulkoa korppien ääntä, jotka
liitelivät penkereen yläpuolella, tai vähäistä kumahdusta, kun
täysinkypsä omena putosi puusta alas maahan.
Vihdoin rouva nousi paikaltaan ja lähestyi vanhaa ystäväänsä, joka
huolissaan kohtasi hänen silmiensä jäykistyneen katseen. Minä kiitän
teitä, sanoi Helena rouva, että tulitte luokseni ja hellävaroen
täytitte raskaan velvollisuutenne. Sanokaa kunnianarvoiselle herra
pormestarille, että saavun kello yhdeksältä paikalle ja pyydän,
että sairaalan sivuovella silloin olisi jokin luotettava mies minua
vastassa, jotta ei kukaan saisi tietoa tästä vaikeasta käynnistäni eikä
tilaisuutta levittää siitä tietoa kaupungilla. Kaiken muun minä heitän
jumalan käteen; hän ohjaa kaikki parhaiten.
Minä itse odotan teitä sairaalan portilla, sanoi raatimies. Jumala
antakoon teille voimaa ja täyttäköön meidän toiveemme, että tässä
sattuma vain olisi kysymyksessä.
Amen! sanoi Helena rouva käheällä äänellä, joka kuului aivan
toivottomalta.
Sitten vieras lähti. Niin pian kuin Helena rouva jäi yksin, vaipui
hän seisoaltaan polvilleen maahan, ja hänen äidin sydämensä täyttyi
katkeralla surulla ja tuskalla.
* * * * *
Ulkona oli jo pimeä, kun Lisabeth, joka puutarhassa keskusteli vanhan
Donaten kanssa, herätti puheellaan Helena rouvan tainnoksista. Heti
sen jälkeen astui tyttö sisään ja näki äidin istuvan kirjoituspöydän
ääressä, ikäänkuin hänen tehdessään tilejä tai kirjoittaessaan kirjeitä
pimeys olisi yllättänyt hänet.
Äiti kulta, sanoi Lisabeth, hän on lähettänyt minulle uuden kirjeen,
eräs poika jätti sen Donatelle, hän kirjoitti sen vasta sitten, kun hän
jo oli ratsastanut kaupungin portista ulos, koska te olitte luvannut,
että hän _kaukaa_ saisi minulle kirjoittaa. Tahdotteko lukea sen? Hän
sanoo, että voin luottaa hänen uskollisuuteensa yhtä lujasti kuin
teidän rakkauteenne, ja ettei mikään muu kuin kuolema voi eroittaa
meitä toisistamme.
Tyttö ojensi äidille kirjeen, mutta tämä ei ottanut sitä käteensä. Jätä
minut hetkeksi yksin, vastasi hän; minulla on hiukan mietittävää.
Tyttö poistui iloiten siitä, että sai pitää aarteensa yksin. Mutta
rouva istui vielä ainakin tunnin aikaa yksin pimeässä huoneessa,
synkkien ajatusten vallassa, joita ei ainoakaan taivaallinen säde
valaissut. Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei vainajan sormus ollut
sama, jonka hän oli painanut Andreaksen sormeen ensi kertaa mennessään
ehtoolliselle hänen kanssansa. Hänen oli aivan mahdoton uskoa, että
sormus sattumalta olisi joutunut jonkun toisen sormeen. Vainaja, joka
makasi sairaalan ruumishuoneessa, miekanisku rinnassa, ei voinut olla
kukaan muu kuin hänen hellästi rakastettu ja katkerasti kaivattu
poikansa. Ja mies, joka oli ottanut hänen poikansa hengiltä, joskin
puolustaessaan omaa henkeään, oli sama nuorukainen, jolle hän oli
luvannut tyttärensä, ja joka muutaman viikon perästä ehkä sulhasena
astuisi hänen kotiinsa ja iloa säteilevin kasvoin riistäisi häneltä
hänen toisenkin lapsensa, niin että hän kadottaisi hänen kätensä
kautta kumpaisetkin. Hän vihasi tänä hetkenä tuota nuorta miestä,
hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän oli astunut hänen taloonsa, hän
kirosi omaa kieltään, joka oli luvannut hänelle suojaa, vieläpä
valheella vahvistanut suostumuksensa, kun hän oli kätkenyt hänet
takaa-ajajiltansa. Ja samalla hän kuitenkin sydämessään pyöräytti
kirouksensa; sillä hengessä hän näki edessään viattomasti syytetyn
rehelliset kasvot, kuuli hänen kirkkaan äänensä, ja hänen mieleensä
nousivat hänen omat sanansa, kun hän oli luvannut hoitaa häntä kuin oma
äiti konsanaan; samalla hän kuuli myös jälleen tyttärensä äänen, kun
tämä edellisenä iltana oli astunut hänen luokseen nuorukaisen kirje
kädessään ja sanonut: Minä olisin menehtynyt, äiti kulta, jollei hän
olisi rakastanut minua. Hän tunsi lapsensa ja tiesi, ettei tämä tyhjiä
loruillut. Hän tiesi myöskin, mitä hän oli velkaa tälle lapselle, joka
vuosikausiin tuskin oli saanut sen verran rakkautta häneltä, kuin
äidin velvollisuus vaati. Eikö hän tuntisi katkeraa vihaa veljeään
kohtaan, joka hurjisteltuaan vuosikausia maailmalla palasi kotiin
tuottaakseen vain äidilleen uutta surua ja hävittääkseen sisarensa
elämän onnen? Ei, tuumi voimakas nainen itseksensä, se ei saa tapahtua.
Ei kukaan muu kuin minä itse ole syyllinen; minä olen syypää tähän
surulliseen loppuun, minun mieletön heikkouteni ja myöntyväisyyteni,
minun sokea rakkauteni. Minä yksin saan myös kärsiä rangaistuksen.
Minä en saa iloita pojasta, jonka jumala kadotetun poikani sijaan on
minulle antanut, vaan minun on vielä toisestakin lapsestani luovuttava
ja jäätävä yksin murheeseen, jonka kaksinkertaisella valheella olen
saavuttanut!
Hän vaipui jälleen synkkiin mietteihinsä, kunnes tuomiokirkon kello
löi yhdeksän. Silloin hän säpsähti, kokosi kaikki voimansa ja pyysi
Lisabethin tuomaan hänelle päähineensä, sillä hänen oli pakko vielä
lähteä ulos. Lapsi, joka ihmetteli näin myöhäistä ulosmenoa, ei
uskaltanut kuitenkaan mitään kysyä, sitä paitsi oli hän viime aikoina
itse kokenut niin paljon, ettei hän malttanut kauan ihmetellä, vaan
vaipui omiin unelmiinsa. Vanha Valentin ei voinut kuitenkaan olla
kysymättä, pitäisikö hänen sytyttää lyhty ja näyttää tietä rouvalle.
Mutta tämä pudisti vain ääneti päätään, veti paksun harson silmilleen
ja läksi ulos.
Sairaalaan ei ollut pitkältä, mutta sittenkään hän ei ollut päästä
perille saakka. Herra jumala, rukoili hän, vapauta minut tästä
elämästä! Liian kovasti sinä palvelijatartasi koettelet! -- Ja
kuitenkin hänen mielensä paloi eteenpäin, sille paikalle, missä hän
viimeisen kerran saisi nähdä kadotetun poikansa kaivatut kasvot.
Lähestyessään sitä paikkaa, missä vanha sairaala ja sen rappeutunut
kappeli seisoivat, astui mustaviittainen mies häntä kohti ja mainitsi
hiljaa häntä nimeltä. Hän tunsi heti vanhan ystävänsä, raatimiehen,
mutta ei vaihtanut hänen kanssaan ainoatakaan sanaa, ja tämä opasti
hänet taloon, avattuaan sivuportin avaimellaan. He astuivat saliin,
jossa kynttilän himmeässä valossa sairaalan vahti torkkui penkillä.
Askelten ääni herätti hänet, mutta raatimiehen annettua hänelle merkin,
hän pysyi alallaan ja seurasi vain unisin katsein, miten raatimies
sytytti toisen kynttilän ja astui sitten rouvan edellä edemmäksi. He
laskeutuivat muutamia portaita alemmaksi ja saapuivat pitkän käytävän
kautta jonkinmoisen kellarin ovelle, joka oli hiukan raollaan. Jos
tahdotte kernaammin mennä yksin sisään, sanoi mies, niin ottakaa
kynttilä. Minä odotan sen aikaa käytävässä.
Helena rouva nyökkäsi päätään vastaamatta sanaakaan, otti tinaisen
kynttiläjalan käteensä ja astui ruumishuoneeseen.
Matalassa, holvikattoisessa huoneessa, jonka seinät olivat paljaat ja
savun ja vanhuuden mustaamat, ei ollut minkäänlaista kalustoa. Keskellä
lattiaa seisoivat vain karkeatekoiset paarit, joille oli levitetty
puoleksi mädänneitä olkia. Siinä ruumis lepäsi, täysissä pukimissaan,
harmaan paarivaatteen alla, joka töin tuskin ylettyi peittämään
kuolleen pitkää ruumista. Kun rouva kynttilöineen astui sisään, kiiti
olkien keskeltä pari rottaa, jotka olivat nakerrelleet saappaita,
pelästyneinä loukkoonsa. Rouva ei sitä huomannut. Hänen katseensa kulki
vain ruumiin pääpuolta kohti, missä valkea otsa pisti esiin vaatteen
alta ja jonka yli tumma arpi kulki alas kulmakarvoille. Hän laski
kynttilän muurikomeroon ja kooten viimeiset voimansa astui lähemmäksi
kohottaakseen vaatetta. Yhden ainoan silmäyksen hän loi vainajan
kasvoihin, joihin kuolinkamppailu oli uurtanut syvät vakonsa; sitten
hän lyyhistyi paarien viereen maahan.
Hän ei mennyt kuitenkaan tainnoksiin, jalat vain eivät kannattaneet
häntä kauemmin; henkisesti hän oli valveillaan ja hänen sydämessään
avautuivat kaikki vanhat haavat ja alkoivat vuotaa verta. Hän makasi
polvillaan maassa, kädet ristissä helmassaan, silmät kiintyneinä
kuolleen pojan kasvoihin, jotka ilmeeltään melkein vihamielisinä olivat
kääntyneet synkkää seinää vasten. Koko elämänsä hän olisi uhrannut,
jos nuo silmät vielä kerran olisivat auenneet ja luoneet häneen
jäähyväiskatseen, jos nuo kalpeat huulet vielä yhden ainoan kerran
olisivat nimittäneet häntä äidiksi! --
Mies, joka seisoi ulkona käytävässä, oli kuulevinaan voihkinaa
ruumishuoneesta. Mitä se oikeastaan tarkoitti, siitä hän ei päässyt
selville. Jos Helena rouva oli tuntenut vainajan pojaksensa, niin hänen
ei ollut lupa häiritä äidin valitusta. Äkkiä hän kuuli hänen askeliensa
jälleen lähenevän ovea ja näki hänen astuvan ulos kynttilä kädessä,
näki hänen kulkevan suorana ja pää pystyssä, ikäänkuin ei mikään isku
olisi hänen selkäänsä käyristänyt, ja silmät ilmeettöminä, täysin
avoinna. Hän ei uskaltanut tiedustella mitään.
Olen antanut teidän odottaa, sanoi Helena rouva; se oli aivan turhaa.
Yksi ainoakin katse riittää paljastamaan äidille totuuden. Mutta tämä
käynti rasitti kovin voimiani. Minun täytyi hiukan levähtää.
Siis se ei ole hän? huudahti uskollinen ystävä. Jumalan kiitos!
Iankaikkisesta iankaikkiseen! sanoi Helena rouva. Lähtekäämme pois.
Täällä on niin kaameaa.
Hän astui nopeasti edeltä valaisten tietä kynttilällä ja nousi vakavin
askelin portaita ylös. Hallissa, jossa vartija istui, hän asetti
kynttilän taas pöydälle eikä hänen kätensä edes enää vapissut.
Pitäkää huolta siitä, sanoi raatimies uniselle vartijalle, että
huomenna aamulla kello viideltä haudankaivaja toimittaa ruumiin
viimeiseen lepoonsa.
Hauta on jo kaivettu, herra, sanoi vartija, me asetamme hänet erään
murhamiehen viereen, joka vuosia sitten haudattiin tänne.
Ei toki, vastasi raatimies, ei hänen paikkansa ole epärehellisten
parissa, joskin hän muukalaisena on haudattava lähimmäksi muuria. Hänen
tyttönsä on myöskin luvannut maksaa haudankaivajan kulut. Sen mukaan on
toimittava.
Pyytäisin vielä kysyä, sanoi mies, saako ranskalaiselle neidelle antaa
viiniä ja paistettua kyyhkyspaistia, jota hän haluaa saada? Hän lupaa
maksaa, väittää hän; hän on muuten hyvissä voimissa, pari tuntematonta
maankiertäjää kävi häntä vankilassa tervehtimässä ja he juttelivat
kolme tuntia hänen kanssaan. Vartijan piti ajaa heidät pois, kun
ilta tuli; neiti ei ollut siihen kuitenkaan lainkaan tyytyväinen, ja
vastikään hän lähetti vahdin kutsumaan minut hänen luokseen, koska aika
tuntuu hänestä pitkältä.
Järjestystä on tyystin seurattava, murahteli raatimies. Huomenna
hän pääsee vapaaksi, jolloin hän voi mielin määrin jatkaa jälleen
jumalatonta elämäänsä, kunhan hän vain joutuu pois meidän silmistämme.
Hyvää yötä.
Raatimies kääntyi Helena rouvan puoleen, joka oli jo vetäytynyt ovelle
ja seisoi siellä seinää vasten nojautuneena. Saattaessaan häntä
kotiin raatimies sätti tyttöä, jonka omallatunnolla varmaan myöskin
vainajan kuolema oli ja joka koetti pauloihinsa kietoa jo uusia uhreja,
ennenkuin edellinenkään oli multaan peitetty. Hänen sydämeltään oli
raskas paino hellinnyt, nyt kun hän tiesi, ettei tuo Laporte ollut
mikään Amthor, ja hän toivoi, että oikea Andreas oli vielä palkitseva
äidilleen kaiken sen surun, jonka hän hänelle oli tuottanut. Ja
sydämestään hän lausui hänelle kiitoksensa siitä vaivannäöstä, jonka
tämä myöhäinen käynti hänelle oli tuottanut.
Siten hän jätti hyvästit vaiteliaalle rouvalle, toivottaen hänelle
hyvää yötä.
Tämä toive ei kuitenkaan täyttynyt. Myrsky nousi, joka raivosi kaiken
yötä niin kovalla voimalla, että olisi voinut luulla maapallon
radaltaan suistuvan. Ylhäällä Andreaksen entisessä huoneessa tuuli
riisti ikkunan auki, ja se rämisi ja kilahteli seinää vasten. Lisabeth
kohosi pelästyneenä pystyyn, sillä hän oli juuri sitä ennen vaipunut
uneen. Hän näki äidin pimeässä astuvan ulos ovesta ja kuuli hänen
nousevan portaita ylös ja irroittavan ikkunan, jotta pahin melu
lakkasi. Hetken aikaa tyttö odotti häntä takaisin tulemaan, mutta
nukkuikin kesken kaikkea, ja turhaa hänen olisikin ollut odottaa.
Sillä Helena rouva jäi yläkerran pimeään huoneeseen, ikäänkuin hänen
olisi ollut mieluisempaa kuunnella myrskyn pauhinaa kuin rauhallisesti
hengittävää lastansa, joka unissaan puheli Kurtistaan ja nimitti häntä
hellin nimin.
Varhain aamulla myrsky asettui; sitten alkoi sataa ja koko maa
kietoutui harmaaseen vaippaan. Haudankaivaja, joka kello viideltä oli
kahden apulaisensa kera kaivanut haudan kirkkomaan muurin laitaan ja
laskenut sinne karheatekoisen arkun, oli pitänyt tavallista suurempaa
kiirettä, jotta arkku oli joutunut kallelleen kurjaan kuoppaansa.
Koska pappi, jonka oli määrä siunata ruumis, pahan ilman vuoksi oli
unohtanut toimensa, lausui haudankaivaja itse isämeidän rukouksen
sielu paralle ja heitti muutaman lapiollisen multaa arkulle, jättäen
haudan umpeenluomisen apulaisillensa. Hän aikoi juuri palata kotiinsa
saadakseen vielä vetää hiukan aamu-unta lämpimässä tuvassaan, kun
hän huomasi naisen polvillaan erään ristin juurella, joka ei ollut
monenkaan askeleen päässä vasta luodusta haudasta, ja painautuneena
lujasti jalustaa vasten. Tuo hauta oli aikoja sitten jätetty hoidotta,
sillä vainajan suku oli muuttanut muille maille. Mitähän asiaa
tuolla naisella saattoi olla? Mutta koska hän pysytteli aivan hiljaa
ja sateesta huolimatta näytti vaipuneen rukoukseensa, niin ei hän
uskaltanut häntä karkoittaa poiskaan. Hetkeksi hänen mieleensä juolahti
se ajatus, että tuo nainen olisi ehkä sama ranskatar, joka oli luvannut
maksaa haudan, mutta myöhemmin raatihuoneella hän kuuli, että tämä
oli nukkunut puoleen päivään saakka ja herännyt vasta sitten, kun
vanginvartija tuli päästämään hänet vapaaksi ja opastamaan hänet pois
koko kaupungista.
Muutamia päiviä myöhemmin hän sai vastaanottaa koko suuren summan
rahaa, luultavasti unohtuneen hautapalkkion suoritukseksi. Hän ei
vaivannut päätään tämän johdosta sen enempää, vaan pisti talteen
odottamattoman lisätulon, ikäänkuin se olisi taivaasta hänelle
tipahtanut.
* * * * *
Mitä tämän jälkeen tapahtui, on parilla sanalla kerrottu. Seuraavana
keväänä vietettiin morsiamen kodissa Kurt Bruckerin ja Elisabeth
Amthorin häät, ja ausburgilaiset sukulaiset saapuivat kaikin paikalle
osoittamaan morsiamen äidille ja Amthorin suvulle kaikkea kunniaa. Ei
mitään puuttunut, mitä tällaisissa tapauksissa kuuluu asiaan, eikä
Lisabethilla liioin ollut syytä valittaa, että kapiot olisivat olleet
kehnot tai hääviini menneenvuotista. Yksi vain puuttui: iloinen hymyily
morsiamen äidin kasvoilta. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias,
sekä vieraille että omalle suvulleen, ja nyökkäsi myös myöntyvästi
päätään, kun vieraat sanoivat, että nuori pari näytti olevan kuin
luotu toisilleen ja että molemmat perheet olivat onniteltavat. Mutta
kesken hääiloa hän istui kaikessa prameudessaan ääneti ja jäykkänä
kuin haamu, ja joskin sulhasen sukulaiset, jotka eivät ennen olleet
häntä tunteneet, eivät panneet siihen kovinkaan suurta huomiota,
vaan arvelivat keskenään, että hän juuri tänään kadonneen poikansa
vuoksi tunsi kahta katkerampaa surua, niin oli Kurt kuitenkin
tottunut näkemään anoppinsa toisellaisena, ja hänestä tuntui kovin
omituiselta, ettei hän kaikkina näinä päivinä ollut antanut hänelle
kättä eikä syleillyt häntä, niinkuin hän kuitenkin ventovieraalle
oli tehnyt, hänen ollessaan hänen kodissaan ja pyytäessään hänen
tytärtään omakseen. Lopulta hän uskalsi kysyä tähän syytä; jos hän
oli muuttanut mielensä hänen suhteensa, niin ilmaiskoon hänelle syyn
tähän, ja hän lupasi tehdä kaikki voitavansa, jotta hänen rakas
anoppinsa olisi hänelle jälleen ystävällinen. Mutta äiti pudisti vain
harmaata päätään ja sanoi: hänen surunsa ei johtunut hänestä, vaan
hänen omasta kohtalostaan, jota ihmisvoima ei voinut toiseksi muuttaa;
sittenkin hän oli näinä hääpäivinä vakava ja harvasanainen, joskaan ei
epäystävällinen. Vain silloin, kun vastanaineet tekivät lähtöä omaan
kotiinsa, valuivat äidin kyyneleet, hänen suudellessaan tytärtään,
niin viljanaan, ikäänkuin hänen sydämensä sulautuneena olisi hänen
silmistään vuotanut, ja painaen kostean kätensä otsalleen hän mutisi
sanoja, joita ei kukaan käsittänyt. Sitten hän kääntyi nopeasti pois
ja sulkeutui huoneeseensa, ennenkuin pitkämatkaiset olivat ehtineet
talosta lähteäkään.
Viimeiset vuotensa hän vietti kodissaan, välttäen kaikkia seuroja
ja lukien ahkerasti uskonnollista kirjallisuutta, eikä hän avannut
enää oveansa muille kuin köyhille ja hätääkärsiville. Kun vuoden
kuluttua Ausburgista saapui hänelle kirjeitä, joissa häntä hartaasti
kehoitettiin saapumaan lapsenlapsensa ristiäisiin, syytti hän huonoa
terveyttään, joka esti häntä lähtemästä niin pitkälle matkalle.
Kuitenkin hän teki joskus pitkiä kävelymatkoja kaupungin ympäri,
jolloin vanha Valentin seurasi parin askeleen päässä häntä. Mutta
hän ei puhunut koskaan hänelle sanaakaan, ja näytti yleensä miltei
unohtaneen puhumisen taitonsa. Vain kuolinvuoteella, tuntiessaan
loppunsa lähestyvän, lähetti hän hakemaan kaupungin kirkkoherraa
luoksensa ja puhui pari tuntia kahden kesken hänen kanssansa. Mitä hän
hänelle tunnusti, uskoi kirkkoherra myöhemmin eräälle Helena rouvan
tyttären pojalle, kun tämä tuli hänen hautaansa katsomaan. Hänen
hautansa oli aivan hautausmaan muurin luona, sen aikoja sitten maan
tasalle vajonneen kummun vieressä, joka kätki tuhlaajapojan maalliset
jäännökset.
Äiti ja lapsi.
Erään nuoren metsänvartijan vaimo Badenissa, lähellä Kehlin kaupunkia
oli kuollut lapsivuoteeseen ja pian sen jälkeen oli lapsi seurannut
hänen mukanaan. Leski eli nyt yksin palvelijoittensa kanssa kauniissa,
nuorta avioparia varten rakennetussa metsänvartijamökissään, ja
elämä tuntui hänestä varsin tukalalta. Hän oli kookas ja komea,
kolmenkymmenen-vuotias mies, kihara, ruskea tukka ympäröitsi hänen
korkeaa otsaansa ja täysiparta ahavoituneita poskia, ja helppo hänen
olisi ollut kolkuttaa kenen ovelle hyvänsä. Mutta huolimatta ystäviensä
ja hyväätarkoittavien ystävättäriensä kehoituksesta hän eleli jo
kolmatta vuotta yksinään ja torjui kiivaasti luotaan kaikki salaiset
sekä suorat naittamisyritykset, sillä vaikka hän yleensä luonteeltaan
olikin iloinen ja rauhallinen, ei häneltä kiivauttakaan puuttunut.
Sattuipa nyt eräänä lämpimänä lokakuun päivänä, jollaiset
viininkorjaajille ovat kovin tervetulleita, että herra Hubert,
niinkuin metsänvartijamme oli nimeltänsä, sai asiansa Kehlissä
paljoa varhemmin toimitetuksi kuin mitä hän oli olettanut. Koska oli
sunnuntai-päivä, kehoittivat hänen tuttavansa häntä jäämään heidän
luokseen hedelmäviiniä maistamaan. Mutta hän kieltäytyi jyrkästi,
sillä ilma tässä kaupungissa, jossa hän kerran oli viettänyt häitään,
painosti häntä, ja siksi hän raskain mielin alkoi kulkea Rein-virran
yli johtavaa siltaa pitkin Strassburgiin päin, jota hän kerran vielä
halusi nähdä.
Kaikki siellä oli jokseenkin entisellään, ja sunnuntai-ilo siisteillä
kaduilla tuotti hänelle hupia, hänelle, joka niin kauan aikaa oli
elänyt eristyneenä koko maailmasta vain eläintensä ja puittensa
parissa. Hänen mieleensä muistui nuoruudenaika, jolloin hän ensi
kertaa oli nähnyt tämän kaupungin, ja suuri lintukoira, joka seurasi
aina isäntänsä kintereillä, ihmetteli suuresti kuullessaan hänen äkkiä
viheltelevän laulua. Niinpä hän astuskeli kauneimmassa syysauringon
valossa kaupungin portista ulos suureen puistikkoon, joka oli täynnänsä
ihmisiä, ja tarkasteltuansa kylliksensä ranskalaisia upseereja ja
heidän naisiansa, sekä kaikkia muita, jotka ajaen, ratsastaen tai
jalkasin kulkivat hänen ohitsensa, ja ihmeteltyään miten paljon
erilaisia ihmisiä maailmassa oli olemassa, hän poikkesi erään syrjäisen
kahvilan puutarhaan, josta kajahti soitonsäveleitä ja jonka portista
kulki lakkaamaton ihmisvirta, varsinkin yksinkertaista kansaa, edes ja
takaisin.
Kahvilassa oli kuitenkin niin ahdasta, että vieras hetken aikaa
kierreltyään pöytien välissä löytämättä paikkaa, läheni jälleen
porttia, etsiäkseen itselleen istumasijaa jossain hienommassa
julkisessa puutarhassa. Samassa hän huomasi tyhjän paikan erään
pyöreän pöydän ääressä, joka oli sijoitettu akaasiapuun rungon
ympärille, ja koska siinä ei ollut muita kuin eräs vanhemman puolinen,
vaatimattomasti puettu nainen ja pieni poika, jotka kumpikin näyttivät
kokonaan syventyneen kahvin juomiseen, arveli hän muitta mutkitta
voivansa käydä siihen istumaan. -- Anteeksi, herra, sanoi nainen, tuoli
ei ole vapaa. Mutta jos voitte hankkia yhden lisään, -- niin pöydän
ääressä on kyllä tilaa.
Heti Hubert viittasi viinurin luokseen, joka hankki hänelle tuolin
ja lasillisen viiniä, ja ilomielin hän pitkän kävelynsä jälkeen kävi
istumaan.
Onpas teillä soma poikanen, hyvä rouva, sanoi hän ystävällisesti
sytyttäen pienen piippunsa. Vanhako pikku herra on?
Viisi vuotta, herra, vastasi nainen huonolla saksankielellä, sekoittaen
vähän väliä puheeseensa ranskalaisia sananparsia. Pyyhi suusi, Fritz,
kun olet valmis, mutta katsohan, miten olet tahrannut vaatteesi. --
Poika ei ole minun, jatkoi hän kääntyen Hubertin puoleen ja pyyhkien
pojan takkia. Mutta minä pidän hänestä aivan kuin hän olisi omani,
varsinkin silloin kun hän on kiltti. Kuulehan Fritz? Kun äiti rankaisee
sinua, niin antaa täti aina sinulle jotain hyvää, jotta et koskaan itke.
Poika nyökkäsi päätään, mutta hän oli niin kokonaan vajonnut koiran
katselemiseen, ettei hän pannut paljoakaan huomiota siihen, mitä hänen
suojelijansa puhui.
Kenen poika hän on? kysyi Hubert, jota kiharapäinen ja valpas,
ruskeasilmäinen poika miellytti.
Hänen äitinsä on täällä mukana; hän meni vain hiukan tanssia
katselemaan. Missä hänen isänsä on, lisäsi nainen säälivästi kohottaen
olkapäitään, sen yksin jumala tietää!
Minulla ei ole isää, sanoi poika äkisti. Äiti sanoo, etten minä isää
tarvitsekaan. Äiti antaa minulle kyllä kaikki mitä minä haluan. Eikö
niin, täti?
Nainen iski merkitsevästi vieraalle silmää, ikäänkuin hän olisi
tahtonut sanoa: pieni viaton raukka ei ymmärrä sen enempää! -- ja
sitten hän sanoi: Äiti on oikeassa, Fritz. Ja kun hänellä ei ole enää
mitään annettavaa, niin tulet täti Barbaran luo, hän antaa sinulle osan
viimeisestä suupalastaankin.
Lapsen huomio oli jälleen kiintynyt koiraan, joka oli laskenut viisaan
päänsä kevyesti pienokaisen polvelle sallien pikku kätösten sitä
silitellä.
Kyllähän te ymmärrätte, herra, jatkoi vanha nainen puhettaan, isä
on nyt kerta tuollainen lurjus, jommoisia jumala paratkoon on yllin
kyllin. Mutta eivät kaikki satu yhteen tuollaisen kelpo tytön kanssa
kuin Marianne on. Me olemme näet samalta paikkakunnalta, kumpikin
Pfalzista ja minä tunsin hänet jo viisitoista vuotta sitten, jolloin
muutin Strassburgiin asumaan mies vainajani kanssa, joka oli suutari.
Silloin Marianne oli vielä pikku tyttö. Kukaan ei olisi uskonut,
että hänestä voisi tulla niin komeaa tyttöä, hän olikin silloin vain
kymmenen vuoden vanha, ja hänen vanhempansa, jotka olivat kelpo
porvareita, vaativat häntä ahkerasti työtä tekemään ja istumaan
paikoillansa, jotta hän oli kalpea ja laiha kuin aidan seiväs.
Minä olen häntä parikymmentä vuotta vanhempi, mutta hänen äitinsä
sukulaisena kävin usein talossa ja hän kiintyi niin minuun, että minun
täytyi joka kerta ihmetellä, miten paljon kerrottavaa lapsella oli
minulle kahdenkesken ollessamme. Kun mies vainajani sitten kosi minua
-- kaikki ihmettelivät, että hän huoli minusta, vaikka olin häntä paria
vuotta vanhempi enkä juuri kaikkein kauneimpiakaan, mutta hän oli nyt
kerran hullaantunut minuun -- niin muistan vieläkin, miten kernaasti
Marianne olisi tullut häihini; mutta isä, joka oli hyvin ankara mies
ja aina saarnasi lasten kasvatuksesta, ei sallinut sitä, ja siksi
minä lausuessani jäähyväiset hänelle kotona sanoin: Marianne, sanoin
minä, koska sinä et pääse minun häihini, niin minä tulen varmaan sinun
häihisi, vaikkapa minun pitäisi matkustaa sadan peninkulman päähän. --
Silloin tyttö punastui, jotta minua oikein ihmetytti, sillä olihan hän
vielä niin nuori, ja minä sanoin: No, no, kyllä siihen vielä on aikaa!
Ja sitten me jouduimme erilleen toisistamme enkä minä pariin vuoteen
kuullut puusepän joukosta mitään, joskus vain sain terveiset heiltä
jonkun mukana; sillä kirjeitten kirjoittamiseen ei ollut paljon aikaa,
minä kun autoin miestäni hänen työssään. Mutta kun joku kotiseudultani
joskus käväisi meillä, niin kylläpä silloin kehuttiin, miten kauniiksi,
suureksi ja voimakkaaksi Marianne oli kasvanut, jottei häntä samaksi
tytöksi enää olisi uskonutkaan, jota vastoin hänen veljensä, joka
aluksi oli ollut hyvin nopeakasvuinen, jäi hänestä jäljelle. Ja
iloiseksi häntä myös sanottiin, hän osasi nauraa ja laulaa ikäänkuin
hän alituisesti olisi viiniä juonut. Kylläpä sitä saa monenlaista
maailmassa nähdä, tuumin minä. No niin, eipä kestänytkään kauan,
ennenkuin Marianne muistutti minua siitä, että olin luvannut tanssia
hänen häissänsä. Voi hyvä jumala, siitä on jo pitkä aika!
Vanha rouva huokasi hiukan, otti käteensä kutimensa ja alkoi innolla
työskennellä, ja poika kävi maahan istumaan syöttäen koiralle eväitään.
Kauanko te olette ollut leskenä, hyvä rouva? kysyi Hubert, jota hänen
uuden tuttavansa puheliaisuus huvitti.
Jouluna tulee täsmälleen kuusi vuotta, sanoi nainen; mies raukkani oli
valmistanut parin kauniita kenkiä, ne olivat punaiset ja ompeluilla
koristetut aivankuin jollekin kreivinnalle, salassa hän ne oli
minulle tehnyt ja hänen oli määrä antaa ne minulle joululahjaksi;
mutta sen sijaan hän kävi pitkäkseen ja kuoli muitta mutkitta aivan
käsiini; lääkäri arveli, ettei hänen ruumiinsa sietänyt ranskalaista
viiniä ja olipa hän usein hänelle sanonutkin, että hän voisi saada
halvauksen aivan äkkiä, ja niin kävikin. Ensin aioin palata takaisin
kotiseudulleni, ja odottaessani kevättä tein suutarintyötä vieraille
mestareille. Mutta pääsiäisenä, kuka siinä eräänä iltana ilmestyi minun
ovelleni? Kookas, kaunis, tuntematon nainen pysähtyy kynnykselle,
ikäänkuin hän ei uskaltaisi astua sisään, ja minä kysyin: Mitä te
etsitte, rouva? -- sillä minä huomasin heti, missä tilassa hän oli, ja
sanoin: käykää istumaan, olkaa niin hyvä! ja mitä muuta sellaisessa
tapauksessa tavallisesti sanotaan. Vastaamatta mitään hän äkkiä
purskahti itkuun ja kiepsahtaen kaulaani hän sanoi: Oi, etkö tunne
minua, täti? Minähän olen Marianne! -- Vai niin, sanoin minä, ja nyt
tunsin hänet jo hänen mustista silmistänsä, sillä sellaisia silmiä
ei ole kellään muulla naisella kuin hänellä, ja kun hiukan toinnuin
hämmästyksestäni, kertoi hän minulle kaikki. Sinä yönä emme me
kumpainenkaan ummistaneet silmiämme; mutta emme me myöskään itkeneet.
Sillä jo silloin hän oli tarmokas ja ylpeä ja hän tuumi: Sille mikä on
tapahtunut, ei voi enää mitään! Niin, sellainen hän on vielä tänäkin
päivänä, ja siksi hänen kanssaan on hyvä elää. Kuulehan, Fritz, älä
pistä koko kättäsi koiran suuhun; kukapa tietää, vaikka se puraisisi.
Älkää pelätkö, sanoi Hubert. Poika on hyväntahtoinen, sen voin huomata,
eikä hän pitele pahoin koiraa; silloin se sallii tehdä itselleen mitä
hyvänsä.
Hyväntahtoinenko? No, sitä pikku Fritz onkin, ja sen minä aina olen
sanonut, hänessä on yhtä hyvää ainesta kuin hänen äidissänsäkin. Mutta
vallaton hän myöskin on, tuo pikku veitikka, ja silloin voi helposti
vahinko sattua. Jos Marianne ei olisi ollut niin ajattelematon -- vaan
ei, silloin ei poikastakaan olisi maailmassa, ja se olisi toki sääli,
Mariannea olisi minun kaikkein enimmin sääli, vaikka hän on saanutkin
niin paljon kärsiä. Kuulehan, pikku veitikka, jollei meillä olisi
sinua, niin mitäpä me tekisimme pyhäpäivinämme, me kaksi yksinäistä
naisihmistä? Sillä tietäkää, herra, viikon varrella poika ei ole
meidän luonamme, sillä hänen äitinsä käy silloin ulkona ompelemassa
ja minä teen työtä mestarilleni. Siksi me olemme antaneet hänet erään
vanhan vaimon hoidettavaksi, jonka omat lapset ovat kuolleet, ja
joka nyt hemmoittelee pikku Fritziä niin paljon kuin ennättää. Mutta
sunnuntaiaamuisin varhain hakee Marianne hänet kotiin ja sitten me koko
päivän pidämme iloa tuon tyhjäntoimittajan kanssa, ja minä olen aina
väittänyt: Tuo poika on meidän paistimme ja viinimme ja leivoksemme, ja
siihen Marianne sanoo nauraen: Jos sinä syöt minulta tuon pojan, niin
avaan minä sinun vatsasi, jotta saan poikani elävänä takaisin niinkuin
Punahilkan. -- Siten me keskenämme laskemme leikkiä.
Vaimo antoi kutimensa hetken aikaa levätä ja katsoi lempeästi poikaan,
joka juuri yritti nousta kärsivällisen leikkitoverinsa selkään. Mutta
tämä liukui aina sukkelasti pois hänen pienten jalkojensa lomasta.
Kuulehan, pikku mies, sanoi Hubert. Selkäänsä se ei sinua päästä. Mutta
minäpä tiedän toisen paremman ratsun, joka ei heitä sinua maahan.
Näin sanoen hän nosti syliinsä pojan, joka ei ujostellut häntä
lainkaan, ja antoi hänen ratsastaa polvellaan, aluksi hiljalleen, mutta
sitten yhä hurjemmin ja kovemmin, jotta poika, joka piteli itseään
jaloillaan kiinni, loisti ilosta ja lopulta ääneensä riemuiten tarttui
vierasta miestä parrasta kiinni, aivankuin vasta-alkaja ratsun harjaan.
Lähinnä olevat kääntyivät katsomaan lapsen iloa osoitellen toisilleen
iloista poikaa, joka vihdoin tuli niin rohkeaksi, että hän riisti
suurelta leikkitoveriltaan sammuneen piipun suusta ja pisti sen omaan
pieneen suuhunsa, kiitäessään hurjaa vauhtia ylös ja alas.
Seis! sanoi Hubert äkkiä pysäyttäen yksijalkaisen ratsunsa. Nyt
ratsumies on saapunut majatalon edustalle ja tahtoo juoda. Saako hän
juoda viiniä? kysyi Hubert tädiltä, joka ylpeänä oli seurannut leikkiä.
Tuoko! vastasi vaimo. Hän juo kuin mies. Sen puolesta hän voisi olla
mies vainajani poika, niin hyvältä hänestä viini maistuu.
Terveeksi, Fritz! sanoi Hubert ja ojensi hänelle lasinsa, jota poika
varhemmin oli ahnain silmin tarkastellut. Nyt hän joi hiestyneenä
hurjasta ajosta ja pudisteli ruskeita kihariansa, joista vanha vaimo
näytti olevan hiukan ylpeä, sillä hän silitteli niitä vähä väliä.
Mutta juodessaan poika katseli lasin läpi taloon, mistä soittoa
kuului, ja äkkiä hän laski puoleksi tyhjennetyn lasin pöydälle ja
liukui alas polvelta. Äiti, huusi hän kirkkaalla äänellä, katsoppas
äiti, kuka täällä on! -- Ja sitten hän juoksi keskelle ihmisvilinää,
jonka läpi juuri kookas ranskalainen korpraali tunkeutui, saattaakseen
nais-toverinsa omalle paikalleen.
Nainen, jota vastaan poika iloisena riensi, oli komea ja kookas ja
tummaverinen, hänen silmiään ei vanha vaimo turhaan ollut kehunut.
Ne loistivat niin ihmeellisesti pitkien, mustien silmäripsien alta,
puoleksi vaatien, puoleksi ylenkatsoen, että jokainen, johon ne
sattumalta osuivat, tunsi pistoksen sydämessään. Mutta kun poika
oli kiivennyt hänen syliinsä, niin tuntui siltä, kuin kaikki liekit
ja tulikipinät niissä olisivat sammuneet ja vain äidinrakkauden
syvä tuli syttynyt palamaan. Hän oli hyvin vaatimattomasti, miltei
köyhästi puettu, päätä ja paksuja palmikkoja peitti vain kevyt,
vanha pitsihuntu, ja kellastunut huivi riippui höllästi hänen
voimakkailla hartioillaan. Sen sijaan pojalla oli yllään erittäin
soma, kiiltonappinen puku, jotta ensi hetkessä olisi voinut luulla
tuota nuorta naista hänen hoitajakseen eikä äidikseen. Hän pysähtyi
nyt keskelle ihmistungosta pitäen poikaa sylissään ja painaen korvansa
aivan lähelle hänen suutansa silitellen samalla hänen kihariaan.
Hän naurahti ja näytti kokonaan unohtaneen komean seuralaisensa,
joka pyyhkäisten viiksiään seisoskeli hänen vieressään. Ainakin hän
loi häneen aivan vieraan katseen, kun tämä jälleen puhutteli häntä,
ja sitten hän kumarsi hänelle kohteliaasti ja kiiruhti nopeasti
poika käsivarrellaan pöydän ääreen. Korpraali, joka sai näin äkkiä
matkapassit, katsoi hämillään hänen jälkeensä. Mutta huomatessaan
Hubertin, hän näytti arvelevan, että toisella oli suuremmat oikeudet
tuohon kauniiseen naiseen ja vetäytyi harmissaan takaisin tanssisaliin.
Kuka se oli? kysyi täti, kun äiti ja lapsi istuivat jälleen pöydän
ääressä.
Mistä minä tietäisin? sanoi tyttö. Hän asettui viereeni seisomaan, kun
katselin tanssia, ja pyysi minua valssiin. Kun vastasin hänelle, etten
tanssinut, alkoi hän puhua minulle kaikenlaista kaunista. Minä en puhu
ranskaa, sanoin minä, mutta hän ei vaiennut sittenkään. Vihdoin hän
riisti minut mukanansa. Mutta miltä Fritz näyttää? Aivan pörröinen
päästään ja viiniä hän myöskin on juonut, sen minä huomasin heti, kun
hän suuteli minua. Teitä kahta ei voi jättää neljännestunniksikaan
yksin, heti te olette valmiit tyhmyyksiä tekemään.
No kuulehan, sanoi täti, siitä tämä herra tässä saa vastata, ja
tuskinpa se hänen suurin syntinsä lienee.
Herra on kiltti, sanoi Fritz vakavana; sinä et saa torua häntä, äiti.
Varjelkoon, naureskeli tyttö. Mutta sinua minun pitäisi torua, sinä
tyhmä poika, joka lähestyt jokaista vierasta. Hän on niin harvoin
ihmisten parissa, lisäsi Marianne kääntyen Hubertin puoleen. Hän
ei opi minkäänlaisia tapoja, ja tuollaiselle villikissalle kelpaa
kuka hyvänsä leikkitoveriksi. Ajatelkaapa, herra! Viime sunnuntaina,
juuri kun kuljin hänen kanssaan kirkkotorin poikki, tulee meitä
vastaan pataljoona sotamiehiä, ja etunenässä marssi rumpumajuuri
karvalakissaan, suuri keppi kädessä. Mitä tuo pikku veitikka nyt tekee?
Hän karkaa käsistäni ennenkuin tiedän asiaakaan ja juoksee partasuisen
miehen luo, jota toinen lapsi varmaan olisi pelännyt, ja marssii
hänen rinnallaan, niin että kaikki nauravat, kunnes rumpumajuuri
itsekin alkaa nauraa, nostaa hänet syliinsä ja antaa hänen tarttua
kiinni keppiinsä. Vaikka olisin huutanut ja viitannut hänelle kuinka
paljon tahansa, hän ei vain tullut pois ennenkuin sotilaat pysähtyivät
komendantin asunnon edustalle, jolloin rumpumajuuri laski hänet maahan
ja napahutti häntä hiukan kepillään, ja koska kaikki vain nauroivat
hänelle, niin en minäkään voinut rangaista häntä niinkuin hän olisi
ansainnut, tuo velikulta! Tuskinpa kuluu ainoatakaan päivää, jolloin
hän ei tekisi vallattomuuksia, ja kun hän kasvaa suureksi, niin
hän varmaan saa aikaan niin paljon tyhmyyksiä, että kaikki ihmiset
väistyvät kauaksi hänen tieltään. Vai mitä, Fritz?
Minusta tulee sotamies, sanoi pienokainen, sitten voin ampua kuoliaaksi
kenen vain tahdon, sitä varten itse keisari antaa minulle pyssyn.
No kuulkaapas tuota yltiöpäätä! naureskeli hänen äitinsä, ja mitä
kiihkeämmin hän torui, sitä lempeämmin hänen silmänsä loistivat. Ehkäpä
hän hyväksi lopuksi ampuu vielä äitinsäkin, jollei hän heti tee mitä
hän tahtoo.
Sinua minä en ammu, äiti, sanoi lapsi. Mutta jos joku tahtoo tehdä
sinulle pahaa, ja jos tuo paha mies tulee vielä takaisin, se, josta
sinä kerroit täti Barbaralle ja jonka me kerran tapasimme kadulla, niin
silloin minä en ammu harhaan.
Ole vaiti, Fritz, sanoi äiti äkkiä kalveten, ja hän katsoi
merkitsevästi vanhaan ystäväänsä. Onko pienilläkin padoilla korvat?
Pane lakki päähäsi. Alkaa jo hämärtää, eikä meillä täällä ole enää
mitään tehtävää. Mennään mielemmin kävelemään.
Näiden puheiden aikana oli Hubert pysytellyt ääneti ja kaiken
aikaa katsellut mielihyvällä kauniita kasvoja vastassansa. Noissa
piirteissä oli jotain kovaa, melkein karkeaakin, ja joskus, kun tyttö
nauraen avasi suunsa, niin että hänen kiiltävät hampaansa näkyivät,
muuttui ilme miltei hurjaksi. Mutta se miellytti sittenkin häntä,
ja koska siinä ei ilmennyt mitään alhaista, ainoastaan sisällisestä
voimasta johtuvaa uhmaa, niin olisi hän kernaasti vaikka tuntikausia
tarkastellut äitiä ja lasta. Mutta kun naiset nousivat nyt ylös, kohosi
hänkin paikaltansa ja kysyi saisiko hän, joka oli vieras paikkakunnalla
yhtyä heidän seuraansa. -- Miksikä ei? sanoi Marianne, jollei meidän
seuramme ole teille liian huono; meille te kyllä kelpaatte, sillä
minusta näyttää, kuin te kykenisitte sanomaan muutakin kuin vain tyhjiä
imarteluja; tulkaa siis mukaan! Tähän aikaan päivästä on ihmeen ihanaa
kävellä valleilla.
Kun he olivat astuneet ulos puistikosta, kysyi Marianne äkkiä: Oletteko
te nainut mies, vai naimaton?
Leski, vastasi Hubert ja kertoi lyhyesti, miten kova kohtalo oli häntä
kovasti koetellut, mistä hän oli kotoisin ja miten hän asusti nyt yksin
metsässänsä.
Naiset kuuntelivat hänen puhettansa osaanotolla kumpikin omalla
tavallansa, täti vilkkaasti huudahtaen, Marianne käyden yhä
hiljaisemmaksi ja huokaistenkin kerran. Mutta pian ilmestyi jälleen
naurun aihetta, kun poika, joka koiran kera oli juossut edeltä, yritti
sovittaa kärsivällisen elukan päähän pientä lakkiaan ja sitoa sitä
kaulaan kiinni. He olivat astuneet kaupungin portista ulos ja saapuneet
valleille, mistä laaja Reinin tasanko levisi silmien eteen syysauringon
kultaisessa ja purppuraisessa hohteessa. Kun he hetken kuluttua
saapuivat erään penkin luo ja tädin ehdoituksesta kävivät siihen
lepäämään, istahti tyttö siten, että hän joutui selin ilta-aurinkoa
vasten. Hubert kysyi sen johdosta, olivatko hänen silmänsä ehkä kipeät.
Eivät, vastasi tyttö. Mutta minä en katsele mielelläni noin avaraa
näköalaa. Se saattaa minut haikealle mielelle. Sen sijaan nähdessäni
edessäni kaupungin, kaikki nuo talot ja katot ja valtavan tornin
niiden yläpuolella ja harakat, jotka lentävät korkealle pesiinsä, on
minun hyvä olla, sillä tiedän, että kaikilla, olkootpa köyhiä tai
rikkaita, on katto päänsä päällä, ja että siellä, missä savu nousee, on
myös keitto tulella, ja missä pieni lapsi itkee äidin ollessa poissa
kotosalta, naapuri ainakin sen äänen kuulee.
Näin puhuessansa hän heitti silmäyksen poikaan, joka juostuaan itsensä
väsyksiin oli heittäytynyt pitkäkseen penkille ja siihen nukahtanut.
Ehkä olisi aika lähteä kotiin, sanoi pojan äiti. Katsokaahan, poika
nukkuu. Ja hän nosti nukkuvan lapsen käsivarrelleen.
Antakaa lapsi minulle, sanoi metsänvartija, kun Marianne nousi ylös
aikoen kantaa häntä sylissään aina kotiin saakka. Minun käsivarrellani
hän ei paljon paina.
Kiitos paljon, vastasi äiti; ei minunkaan. Jokaisen tulee kantaa oma
taakkansa. Sen sijaan poika kerran on pitävä minusta huolen, kun tulen
vanhaksi ja köyryselkäiseksi enkä enää voi jäsentäkään liikuttaa. Eikö
totta, pikku Fritz? -- ja hän kosketteli hiljaa nenän päällään lapsen
poskea suutelematta sitä kuitenkaan. -- Koko viikkoon en saa pitää
häntä luonani. Siksipä tahdon sunnuntaisin saada hänestä kaiken ilon ja
vaivan.
Hubert vaikeni ja pysytteli hiukan hänen takanaan voidakseen koko
ajan seurata häntä katseillaan. Hän ei itsekään vielä ollut selvillä
siitä, missä määrin tuo nainen häntä miellytti; mutta kun ohikulkijat
pysähtyivät katselemaan tuota kookasta, voimakasta tyttöä, joka kantoi
niin rauhallisesti käsivarrellaan kaunista lasta, tunsi hän tyydytystä
sen johdosta, että hänkin kuului yhteen joukkoon. Täti jutteli koko
ajan, mutta Hubert kuunteli vain hajamielisesti hänen puhettaan, ja kun
Marianne silloin tällöin lyhyesti naurahtaen vastasi hänelle, sanoi
Hubertkin jotain vähäpätöistä ja silitteli pienen pojan kättä, joka
riippui alas äidin olkapäältä.
Kun he sitten tehtyään pitkän kierroksen valleja myöten saapuivat
kaupunginportille, heräsi lapsi vaunujen ratinaan. -- Tahdotko
taaskin ratsastaa, Fritz? kysyi Hubert. Ja kun pienokainen suurin
silmin nyökkäsi hänelle päätä, nosti hän muitta mutkitta hänet äidin
käsivarrelta ja asetti hänet olkapäälleen istumaan, jotta lapsi ilosta
huutaen tarttui kiinni hänen kiharatukkaansa ja pienillä säärillään
paukutti häntä rintaan.
Näettekös? sanoi äiti. Noin hän pääsee aina tahtonsa perille. Mutta
laskekaa hänet nyt maahan. Kyllä hän jo jaksaa juosta, eikä teistä
suinkaan ole hauska kuljettaa häntä tuolla tavalla kaupungin läpi.
Päin vastoin, vastasi Hubert, vaikka juoksisimme täyttä laukkaa. Ei
kukaan täällä Strassburgissa tunne minua, ja jos ihmiset luulisivat
minua hänen isäksensä, niin olisin siitä vain hyvilläni. Vai onko
_sinulla_ mitään sitä vastaan, Fritz?
Minä en tarvitse isää, toisti poika sananparttaan. Isät ovat pahoja.
Minä tarvitsen vain äitiä.
Se on oikein, Fritz, sanoi äiti. Kun meillä on vain toisemme, niin
emme kaipaa ketään. Varsinkin kun meillä sen lisäksi on vielä
Barbara täti ja hyvä jumala ja terveet jäsenemme. Mutta kiitähän nyt
kauniisti herraa ja tule alas, ratsumies. Sillä tässä asuu kummisetä
ja kummitäti, joiden luona poikani asuu, selitti Marianne vieraalle.
Katsos, miten olet liannut hyvän herran takin. Sallitteko! -- ja hän
pyyhkäisi liinalla pois pienten kenkien jäljet Hubertin siististä
takista. Kas niin, anna nyt kättä ja sano: hyvää yötä! -- Minun pitää
näet itse viedä hänet nukkumaan, muuten hän ei ole tyytyväinen enkä
minäkään. Menkää vain edeltä, täti. Minä tulen pian jäljestä.
Täten hän erosi toisista ja vei lapsen vaatimattoman talon ovesta
sisään, ja aina kadulle saakka kuului, millä ilolla lapsi otettiin
vastaan.
He pitävät lasta kovin hyvänä, sanoi vanha vaimo Hubertille. He ovat
kelpo väkeä; mies, minulle mieliksi, suostui silloin lapsen kummiksi,
ja koska hän ei enää ole työssä -- hän oli nahkuri ja ansaitsi oikein
hyvin -- niin on hänestä ikävä istua aina vain kädet ristissä. Siksipä
hänellä pojasta on nyt hyvää ajanvietettä. Minun mieheni on aivan
hullaantunut Fritziin, sanoo hänen vaimonsa. Ikäänkuin hän ei itsekin
sitä olisi! Tuletteko te vielä yhtä matkaa, herra? No niin, hyvää yötä
sitten, herra! Minun täytyy kiirehtiä kotiin illallisruokaa keittämään.
Hän erosi Hubertista ihmetellen, miksikähän hän aluksi oli ollut niin
puhelias ja nyt niin harvasanainen. Mutta Hubert astui ravintolaan,
joka sijaitsi vastakkaisessa talossa, nousi yläkerrokseen ja istahti
ikkunan luona vapaana olevan pöydän ääreen tilaten itselleen ensimäisen
parhaan ruokalajin, mikä ruokalistalla hänen silmäänsä osui. Hän ei
koskenut siihen kuitenkaan, kun se kannettiin hänen eteensä. Sillä
hänen metsämiehen juonensa, asettuessaan tänne väijyksiin, onnistui
täydellisesti. Hän saattoi ikkunasta nähdä suoraan vastapäätä olevaan
huoneeseen ja tarkata miten pienokaiselle ensin annettiin hiukan maitoa
ja leipää ja miten äiti sitten riisui hänet, jolloin vanhemmanpuoleinen
pariskuntakin oli läsnä, saamatta kuitenkaan vähimmälläkään tavalla
olla apuna. Sitten tyttö kantoi lapsensa vuoteeseen ja näytti
rukoilevan hänen kanssaan; sen jälkeen lapsi ojensi jokaiselle kätensä
ja äidille suunsa, ja sitten kynttilä vietiin toiseen huoneeseen ja
näköala katosi.
Niinkuin viisas metsämies ainakin, joka seuraa takaa-ajamansa
riistan jälkiä, ei Hubertkaan viipynyt sen kauemmin koskemattoman
ateriansa ääressä, vaan kiiruhti jälleen kadulle. Siellä oli jo
sillä välin pimeys laskeutunut maahan; viimeiset kävelijät kulkivat
ohi viittoihinsa kääriytyneinä, sillä auringon mailleen mentyä oli
ilma äkkiä käynyt kalseaksi. Hubert ei ajatellutkaan napittaa kiinni
väljää verkatakkiansa. Hänen oli niin tavattoman lämmin ja hyvä olla
tuulisella kadulla.
Mutta vasta runsaan puolen tunnin kuluttua hän näki tytön jälleen
astuvan kadulle innokkaasti keskustellen kummin kanssa. Hän odotti
kärsivällisesti, kunnes tämä vihdoin sanoi jäähyväiset, ja sitten hän
astui Mariannen jäljissä, joka veti huivinsa päänsä yli suojellakseen
itseään tuulelta. Niinpä hän ei liioin kuullut hänen ääntänsä, kun hän
puhutteli häntä, ennenkuin hän huusi häntä nimeltä.
Mitä? Oletteko te vielä täällä, sanoi tyttö jääden ihmeissään
seisomaan. Minä luulin teidän jo aikoja sitten olevan matkalla Kehliin.
Ei minulla ole kiirettä, vastasi Hubert mahdollisimman huolettomasti.
Arvatkaapa, missä minä tällä välin olen ollut?
Herra sen tiesi, vastasi tyttö, minua se ei lainkaan liikuta.
Mutta kylläpä hän hämmästyi, kun Hubert tunnusti, miten hän oli
väijynyt häntä.
Olettepa te aika veijari, sanoi Marianne sormellaan uhaten. Te näytätte
niin rehelliseltä, ettei luulisi teillä olevan ainoatakaan viekasta
ajatusta, ja kun siksi tulee, niin ei teidän parissanne ole varma
hengestäänkään. No, sen minkä te näitte, saattaisi koko maailmakin
nähdä. Ja koska te pidätte pojasta, niin suon teille anteeksi, vaikka
te noin salaa kurkistelittekin vierasten ihmisten ikkunoista sisään.
Minun on niin sääli lasta ja teitä, sanoi Hubert, kun te ette voi pitää
häntä kokonaan luonanne.
Niin minunkin, herra, vastasi tyttö huoaten. Mutta minkä sille mahtaa?
Näin hänen on kuitenkin parempi olla. Kotona ei kukaan voisi pitää
häntä silmällä, sillä usein en viikkokausiin pääse työstä ennenkuin
myöhään yöllä, kun sattuu olemaan kovin paljon työtä, esimerkiksi
jotkut kapiot ommeltavina, niinkuin parasta aikaakin. -- Ja Marianne
mainitsi morsiamen nimen. -- Ihminen ei voi muodostaa onneaan ikäänkuin
mieliruokaansa sekoittamalla siihen juuri niitä mausteita, jotka ovat
hänelle enimmin mieleen. Hyvä jos yleensä saavuttaa onnen.
Niinhän se on. Mutta miksikä ei elämä voisi parantua. Jos te
esimerkiksi menisitte naimisiin ja saattaisitte pitää pojan luonanne.
Marianne pudisti päätään. Siitä ei tule mitään, nyt kerta kaikkiaan.
Sellaista ei satu usein, että joku huolisi köyhästä tytöstä, joka
toisi mukanaan taloon kapioiden asemesta kyynärän pituisen pojan.
Ja jos joku löytyisikin -- ja täytyyhän minun myöntää, että onhan
minulle tarjouksiakin tehty, eikä niinkään huonoja -- niin tiedän
itse parhaiten, mitä olen lapselle velkaa; sillä onpa minulla hiukan
kokemusta siitäkin, millaisia isäpuolet ovat.
Onhan se totta, vastasi Hubert suoraan. Onhan sellaisia, jotka
kernaimmin ottaisivat tuollaisen lapsi paran hengiltä. Mutta onhan myös
aviomiehiä, jotka pitelevät pahoin omaa vaimoaankin, ja jos sen mukaan
toimisi, niin silloinhan ei mikään tyttö voisi enää mennä miehelle.
Niin kyllä, mutta on siinä sittenkin eroa. Sen minkä minä vapaana
ihmisenä teen, on kokonaan minun omalla edesvastuullani, ja jos hän
löisi minua, niin ei siitä kukaan muu kärsisi kuin minä itse. Sen
sijaan, jos joku tekisi pahaa pojalle -- kun vain sitä mahdollisuutta
ajattelenkin, tulen melkein hulluksi, käteni puristautuvat nyrkkiin,
minä voisin karata hänen kimppuunsa ja riistää hänen käsistään lapseni.
Olen kerran nähnyt sellaista eräässä ompelupaikassani. Siinäkin talossa
oli rouva tuonut taloon tuollaisen lehtolapsen, myöhemmin hänelle
syntyi toinen avioliitossakin, ja minä voin vannoa, että hän kohteli
kumpaakin lastansa yhtä hyvin ja oikeudenmukaisesti, niinkuin äiti
ainakin. Mutta kun ensimäinen lapsi sairastaa ja hän surkuttelee sitä,
niin heti isä ärjäsee hänelle: Sinä nyt aina valitat ja itket tuon
pahuuksen vuoksi -- ja muuta sen kaltaista, jotta sydämeeni oikein
koskee. Ei, Fritz, sellaista minä en sinulle halua, pikemmin me pidämme
ovemme lukossa.
Mutta juuri Fritzin tähden, jotta hän saisi holhoojan ja kasvattajan,
joka ohjaisi häntä oikealle tielle niin vilkas kuin hän on --
Tiedättekö, sanoi Marianne ja pysähtyi jälleen kulussaan, sitäkin
minä olen ajatellut. En kuitenkaan toimeentulon vuoksi. Olenhan minä
nuori ja voimakas enkä koskaan ole ollut sairas, muutakuin silloin kun
poika tuli maailmaan, ja minä ansaitsen puolitoista frangia päivässä,
joskus enemmänkin, ja äitini on väliin pyytänyt saada auttaa minua,
aivan salassa tietenkin, sillä isä ei ole antanut minulle vieläkään
anteeksi. Mutta minä en ota mitään apua vastaan. He ovat ajaneet minut
luotaan, siksi en huoli armopaloista. Ja jos minulta jotain puuttuu,
niin onhan täällä täti Barbara, hän kyllä auttaa ja jättää pienen
perintönsä Fritzille. Mutta se minkä te kasvatuksesta sanoitte, ei ole
niinkään typerää. Vanha kummisetä on tullut miltei lapseksi jälleen; me
naiset emme aina ymmärrä, mikä pojalle olisi välttämätöntä, eikä meillä
ole sitä valtaakaan hänen ylitsensä, me kun olemme häneen niin kovin
ihastuneet; ja siksi minä tuumin usein, että jos kaikki olisi niinkuin
pitäisi olla ja jos tuo kelvoton mies, hänen isänsä, olisi tehnyt sen,
mitä hän jumalan ja ihmisten edessä olisi ollut velkapää -- vaan ei,
häneltä Fritz ei myöskään olisi oppinut mitään hyvää, ja ehkäpä on
parempikin, että hän aivan yksin saa tulla toimeen maailmassa ja pitää
vain varansa, ettei hän tuota häpeää äidilleen. Ja nyt minä toivotan
teille hyvää yötä, sillä tässä minä asun ja täti varmaan jo odottaa
minua. Kiitos teille kaikesta vaivastanne lapsen puolesta. Hyvää yötä!
Marianne pujahti sisään ennenkuin Hubert ennätti vastata hänen
tervehdykseensä. Siinä hän nyt seisoi tarkastellen ovea ja laskien
ikkunoita ja koneellisesti hän luki talon numeron pienestä kyltistä
ymmärtämättä itsekään mikä hänen oikeastaan oli. Vastapäätä paha
kyllä ei ollut ravintolaa, jonne hän jälleen olisi voinut mennä
väijymään. Hänen täytyi siis vihdoin lähteä matkaan, ja hän kutsui
koiran luokseen, sytytti pienen piippunsa ja vaelsi kaupungin portista
ulos syyssumuun, joka sakeni yhä enemmän mitä lähemmäksi hän tuli
Rein-virtaa. Mutta se ei rasittanut häntä. Päinvastoin hän oli
mielissään voidessaan näin näkymättömänä kulkea eteenpäin näkemättä
edessään muuta kuin komeavartaloisen tytön kuvan keskellä valkoista
sumuvaippaa, tuon tytön, joka vuoroin uhmaillen, vuoroin iloiten
heitteli niskaansa, avasi suutaan ikäänkuin purraksensa, naurahti,
iski tulta silmistään ja vuoroin taas päästi koko äidinrakkautensa
valloilleen painaessaan pojan rintaansa vasten.
Mikä onni, että tie oli hänelle ennestään niin tuttu, sillä tuskinpa
hän muuten olisi löytänyt kotiin. Ja sittenkin tuli varsin myöhä.
Palvelijat olivat suuresti ihmeissään, sillä ensi kertaa hän vaimonsa
kuoleman jälkeen ei vielä sydänyön aikana ollut kotona. Emännöitsijä
oli jättänyt illallisruoan esille; ja niinpä Hubert kävi pöytään
istumaan, sillä pitkän kävelyn jälkeen hän tunsi nälkää. Palvelijat
hän lähetti kuitenkin maata ja jäi yksin koiransa kanssa pöydän
ääreen istumaan, heittäen sille parhaat palat. Ennen makuulle menoaan
hän otti vielä kynttilän käteensä ja astui arkihuoneeseen vaimonsa
öljymaalauksen eteen, jossa hän oli morsiamena kuvattu. Kaikki se
hyvyys ja lempeys, joka Hubertille oli tuottanut niin paljon onnea,
säteili hänen nuorekkaista silmistään häntä vastaan. Mutta tänään ensi
kertaa silmät näyttivät hänestä himmeiltä, ja tuuhea, vaalea tukka
miltei harmaalta, ja kun hän kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseensa,
tunsi hän syvää alakuloisuutta, josta hän ei seuraavinakaan päivinä
voinut irtaantua. Hän oli äreä väelleen, rankaisi koiria ankarammin
kuin mitä olisi ollut tarpeen, antoipa vielä kaataa pari vanhaa
puutakin, joita hän vanhojen muistojen vuoksi oli säästänyt, joskin
ne olivat jo yli-ikäiset. Kun hän kaiken tämän lisäksi seuraavana
lauvantaina puki parhaan virkatakin yllensä ja sanaakaan sanomatta
läksi matkaan, oli emännöitsijä, metsäapulainen ja molemmat rengit
selvillä siitä, että herra Kehlissä oli takertunut paulaan ja
että talossa piankin nuori emäntä ottaisi johdon käsiinsä. Toinen
rengeistä läksi hänen jälkeensä ottaakseen asiasta lähemmin selkoa,
mutta palasi päätään ravistaen takaisin: ehkäpä he sittenkin olivat
väärillä jäljillä, sillä herra oli heti kääntynyt Reinin yli johtavalle
sillalle, eikä mistään strassburgilaisesta voinut olla kysymystäkään,
sillä ranskalaisia hän ei katsonut suopein silmin.
Sillä välin astui Hubert nopeasti eteenpäin, ikäänkuin kilpajuoksu
olisi ollut kysymyksessä. Oli vielä aivan valoisaa kadulla, kun hän
saapui sen talon edustalle, missä molemmat naiset asuivat. Taaskin hän
luki talon numeron ja seisoi hetken aikaa kooten ajatuksiaan. Sitten
hän astui kapeaan eteiseen ja kolkutti ovelle, jossa seisoi täti
Barbaran nimi. Odottaessaan hän kuuli sisältä laulua. Ääni ei ollut
vahva, mutta kirkas ja kaunis.
Samassa ovi avautui, täti kysyi ken siellä oli, ja kun hän tunsi
Hubertin, ei hän näyttänyt suurestikaan hämmästyvän. Tekö se olette,
herra? sanoi hän. Olkaa hyvä ja käykää sisään. Mitä uutta kuuluu?
Mariannekin on juuri, kotona, voitte kuulla hänen laulavan; tänään hän
on koko päivän ommellut lapselle vaatteita, koska eilen kapiot tulivat
valmiiksi. Katsohan, Marianne, kuka täällä on!
Mitä ihmettä, sanoi tyttö katsahtaen iloisesti työstään ylös. Onko
joku metsäkauris karannut Strassburgiin, koska herra metsänhoitaja
kunnioittaa meitä käynnillään?
Hubert vastasi leikkiä laskien, niin hyvin kuin hän taisi, ja sanoi,
että hän tuonnoin pitkän kävelyretken vuoksi oli vain puolittain saanut
asiansa toimitetuksi ja sen vuoksi oli pakoitettu tänään uudelleen
tulemaan kaupunkiin -- ja koska hän juuri oli kulkenut tästä ohitse
-- ja niin edespäin. Puhuessaan hän tarkasteli autiota, valkoiseksi
silattua huonetta, johon oli varsin ahtaalle sullottuna kaksi vuodetta,
pari tuolia, pöytä ja kaappi, mutta kaikki oli erinomaisen siistiä ja
puhdasta. Tyttö oli samassa puvussa kuin edelliselläkin kerralla, jota
hän siis käytti sekä pyhäisin että arkena. Helmassaan hänellä oli pieni
samettitakki, jota hän puhuessaan ahkerasti ompeli.
Katsokaahan, sanoi hän, sillä välin kuin täti hommasi jotain
viereisessä keittiössä, tämän kauniin samettipalasen pyysin
paronittarelta, jonka luona olen työssä. Huomenna, kun me menemme
kävelemään, saa Fritz sen ylleen. Hän tosin vähät välittää siitä,
miten hän on puettu, ja vaikka hänellä olisi kultaiset housut jalassa,
niin hän sittenkin kiipeisi kaikkien aitojen yli. Mutta minä olen
mielissäni, kun ihmiset sanovat: Katsohan tuota sievää poikaa, miten
somasti hän on puettu! Hänen vanhempansa ovat varmaan ylhäistä väkeä.
-- Silloin naurattaa minua aina niin kovasti, sillä vaikka hän on vain
minun lapseni, niin ei häneltä sittenkään puutu mitään. Mutta minä
väsytän teitä jälleen tyhmillä jutuillani.
Päin vastoin, sanoi Hubert, minäkin aioin juuri puhua pikku
ystävästäni. Minun metsäapulaiseni on näet saanut kiinni pienen ramman
oravan; ehkäpä villikissa on purrut sitä jalkaan. Nyt se on aivan kesy
ja juoksentelee vapaasti ympäri huonetta, aivankuin jokin kotieläin.
Niinpä juolahti mieleeni tuoda se Fritzille, jotta hänelläkin olisi
leikkitoveri. Mutta en tahtonut sitä tehdä teiltä lupaa kysymättä.
Sillä ehkäpä se ei olisi vanhalle parille mieleen.
Marianne mietti hetken aikaa. Kiitos, sanoi hän sitten. Vaikka se
tuottaisikin Fritzille aivan ääretöntä iloa, niin ehkäpä sittenkin
on parasta, että te ette tuo sitä. Ei kummien vuoksi. He ottaisivat
vaikka norsun elätettäväkseen, jos Fritz sitä haluaisi. Mutta poika
on ilmankin villi ja vallaton, ja jos hänellä olisi toverina oikea
mestarikiipeilijä, niin ei mikään häntä enää pitäisi aisoissa. Pelkään
pahoin, että hän voisi kiivetä vaikka tuomiokirkon torniin jos tuo
pieni punatakki näyttäisi hänelle tietä. Antakaa sen siis jäädä
metsään, missä sen oikea paikka onkin.
Voisihan sille rakentaa talon ja laittaa siihen pyörän, jotta ei mitään
vahinkoa tapahtuisi, sanoi Hubert.
Ei mitenkään! Siten hän vielä vähemmän saa sitä pitää. Hänen ei pidä
tottua mihinkään niin hirveään, eikä katsella eläin paran mieletöntä
hyppimistä ristikon takana. Hän on vielä hyvin sääliväinen eikä tee
edes hyttysellekään pahaa. Aikaa myöten hänen sydämensä kyllä kovettuu,
siitä maailma pitää kyllä huolen, ja ihme olisikin, jollei hän olisi
mitään isältänsä perinyt. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni sellaiseen
syypääksi. Varjelkoon!
He vaikenivat nyt molemmat, ja tyttö ompeli melkein äkäisen innokkaasti.
Marianne, sanoi Hubert äkkiä, -- saanhan siten nimittää teitä?
Miksikäs ei? Onhan se nimeni, vastasi hän levollisesti.