Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.
Tuhlaajapoika.
Bernissä eli seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla eräs
kunnioitettava rouva, Helena Amthor, erään rikkaan ja arvossapidetyn
porvarin ja raatimiehen leski, joka parhaassa iässään ja
kukoistuksessaan kaksitoistavuotisen avioliiton jälkeen oli jäänyt
yksin maailmaan kahden lapsensa kanssa. Siitä huolimatta hän oli
vastannut kieltävästi kaikkiin naimatarjouksiin, vieläpä kaikkein
edullisimpiin ja kunniakkaimpiinkin ja selittänyt, ettei hänellä
elämässä ollut enää muuta tehtävää kuin kasvattaa lapsistaan rehellisiä
ihmisiä. Mutta niinkuin usein sattuu, että liian suuri kiihko vaikuttaa
aivan päinvastoin kuin mitä on tarkoitettu, kävi tässäkin. Vanhin
lapsi, joka isän kuollessa oli yhdentoista-vuotias ja erittäin sukkela,
mutta itsepäinen poika, olisi pikemmin tarvinnut miehistä kuritusta
kuin hellän, liian myöntyvän äidin hoitoa, joka jumaloi tätä poikaansa
liian varhain kadottamansa miehen kuvana, hennomatta vähimmälläkään
tavalla vastustaa hänen useinkin yltiöpäisiä toiveitansa. Seurauksena
oli se, että nuori Andreas käyttäytyi sitä huonommin mitä vanhemmaksi
hän kasvoi ja palkitsi äitinsä mielettömän rakkauden tuottamalla
hänelle raskasta sydänsurua. Kun äiti huomasi erehdyksensä, oli jo
liian myöhäistä. Ei siinä pojan setien pyynnöt eikä nuhteet, eipä edes
kaupungin viranomaisten vakavat varoitukset eikä sakkorahat, joita hän
hurjan elämänsä vuoksi sai maksaa, voineet hillitä hänen villiintynyttä
luonnettansa, yhtä vähän kuin huolestuneen äidin kyyneleetkään. Ja
niinpä Helena rouva vihdoin suostui siihen, mikä hänen miehensä
kuoleman jälkeen tuotti hänelle kaikkein katkerinta surua, nimittäin
eroamaan pojastansa, sillä eräs Lausannessa asuva serkku, varakas
kauppias tarjoutui ottamaan hänet taloonsa toivoen, että toinen ilma
ja säännöllinen työ voisi vaikuttaa edullisesti isättömään poikaan.
Andreas, joka silloin juuri oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, läksi
kernaasti vanhasta syntymäkaupungistaan Lausanneen, toivoen serkkunsa
valvonnasta huolimatta saavansa viettää vapaampaa ja iloisempaa elämää.
Tuntematta sen suurempaa liikutusta hän jätti jäähyväiset äidilleen ja
kaksitoistavuotiaalle sisarelleen, Lisabethille ja tallensi melkoisen
matkakassansa huolellisemmin laukkuunsa kuin äidilliset varoitukset
sydämeensä. Tuskin oli puoli vuotta kulunut, kun Lausannesta tuli
tieto, että Andreas oli salaa karannut kaupungista jättäen jälkeensä
pelisaleihin ja kapakkoihin velkoja sekä vieden mukanaan suuremman
summan, joka hänen haltuunsa oli uskottu.
Tämän velan sekä kaikki muutkin rouva Helena Amthor maksoi epäröimättä
sekä puhumatta siitä kellekään ainoatakaan sanaa; mutta joka kerta,
kun häneltä tiedusteltiin hänen poikansa vointia, hän vastasi,
että hänen kävi hyvin ja että hän kirjoitti hänelle aika ajoittain
matkojensa varrelta. Tuo viimeinen tiedonanto ei ollutkaan väärä,
sillä joka kerta, eikä se tapahtunut niinkään harvoin, kun pojalta
rahat loppuivat, kääntyi hän äitinsä puoleen, eikä tämä koskaan
antanut hänen turhaan pyytää. Mitä heidän kirjeensä muuten sisälsivät,
sitä ei kukaan ihminen saanut tietää. Äiti ei enää koskaan maininnut
poikaansa nimeltä eikä ruvennut itse hänestä puhumaan, jotta lopulta
muutkaan eivät tahtoneet enää kosketella tätä hänen sydänsuruansa, ja
Andreas ikäänkuin kuoli tai katosi koko kaupunginkin mielestä. Hänelle
itselleen se näyttikin olevan mieleen; hän ei sanallakaan ilmaissut
haluavansa käydä kotikaupungissaan. Kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi,
ilmoitti hän vain lyhyesti holhoojallensa, että hän määräpäivänä oli
tavattavana "Rebstockin" ravintolassa Strassburgissa ottaakseen vastaan
isänsä perinnön. Holhooja, vanhemmanpuolinen mies, ei tahtonut eikä
voinut matkustaa niin kauaksi tapaamaan nuorta holhokkiansa. Siksipä
Helena rouva päätti itse lähteä tälle haikealle retkelle salaisesti
vielä toivoen, että jälleennäkeminen voisi pehmittää pojan kovaa
mieltä. Mutta kun hän kymmenen päivän kuluttua palasi takaisin, oli
hänen kasvojensa alakuloinen ilme tullut vieläkin synkemmäksi kuin
ennen, eikä kukaan sen jälkeen nähnyt hänen enää nauravan.
Ja kuitenkin oli kohtalo, joka oli sälyttänyt niin paljon raskasta
hänen hartioilleen, antanut hänelle myös lohdutuksen, joka olisi voinut
täysin parantaa vähemmän sairaan äidin sydämen. Hänen toinen lapsensa,
Lisabeth nimittäin, joka oli kahdeksan vuotta nuorempi veljeänsä,
oli yhtä hyvätapainen, taipuisa ja helläsydäminen ja yhtä suuressa
määrässä kaikkien ihmisten lempilapsi kuin hänen veljensä kaiken tämän
vastakohta. Ja näitä hänen hyviä ja kauniita ominaisuuksiansa, joskohta
ne olivatkin hänellä veressä, ei vähimmälläkään tavalla oltu hoidettu
eikä kasvatettu, sillä varsinkin ensi vuosina, jolloin Andreas oli
vielä kotona, oli äiti kohdellut nuorempaa lastaan yhtä liioitellun
ankarasti kuin lemmikkiään leväperäisesti. Lisabeth oli vain pieni
koulutyttö, kun hän jo salaa vuodatti kyyneleitä huomatessaan äidin
puolueellisuuden ja suri katkerasti, ettei hänelle annettu vähintäkään
osaa niistä ystävällisistä sanoista ja hyväilyistä, joita äiti tuhlasi
vallattomalle pojalleen. Sen sijaan kaikki ne nuhteet, joita poika
pahoista teoistaan olisi tarvinnut, tulivat suloisen pienokaisen
osalle, josta veli ei vähääkään välittänyt. Ja sittenkin lapsi pysyi
lempeänä ja iloisena, ikäänkuin hän jo näin varhaisella iällä olisi
käsittänyt koko sen onnettomuuden, joka järkytti äidin tasapainoa,
ja päättänyt kärsivällisesti kestää ikäänkuin sairaan oikkuja sitä
vääryyttä, jota hänelle tehtiin.
Myöhemmin, kun nuorukainen oli karannut Lausannesta ja yhä enemmän
katosi maailman silmistä, parani äidin ja tyttären väli, sillä äidiltä
ei jäänyt huomaamatta lapsensa jalo luonnonlaatu, joskin demooninen
voima oli kahlehtinut häntä ja ollut syynä hänen onnettomuuteensa.
Hänen haavoitettu äidinylpeytensä esti häntä tosin edes
huokauksellakaan ilmaisemasta tyttärelleen, miten katkerasti hän suri
poikaansa. Mutta kaikessa muussa hän soi hänelle nyt ensimäisen sijan
sydämessään, ja usein tuntui siltä kuin hän olisi yrittänyt hyvittää
kaikkea sitä, mitä tytär varhaisimmassa lapsuudessaan oli saanut
kärsiä. Tosin hän vieläkin tuhlasi hänelle vain niukalti hyväilyjä.
Mutta kun hän iltasin ennen maatapanoa siveli hennolla, läpikuultavalla
kädellään tytön ruskeaa päälakea tai jonkun kerran suuteli häntä ja
sanoi häntä "lapsi kullaksi!", punastui Lisabeth ilosta ja hänen
sydämensä sykki niin kiihkeästi, ettei hän kokonaiseen tuntiin voinut
nukkua. Myöskin piti äiti huolta siitä, siinä määrin kuin hänen vakava
mielialansa sitä salli, että tytär sai nauttia nuoruuden iloja; niinpä
hän sunnuntaisin kutsui hänen tovereitaan yksinäiseen leskentaloonsa ja
sitä ympäröivään kauniiseen puutarhaan ja antoi tyttären kesäisin ottaa
osaa huviretkiin ja pieniin maalaisjuhliin, joita seudun nuoriso pani
toimeen; vain tanssitilaisuuksiin hän ei päästänyt häntä, niin siivosti
kuin niissä käyttäydyttiinkin ja niin tarkasti kuin niissä vanhoja
kunniallisia tapoja seurattiinkin. Tuntuipa siltä kuin hänen olisi
ollut mahdoton sulattaa sitä ajatusta, että sisar tanssisi samalla
hetkellä kuin ehkä veli, kodittomana ja ilottomana epätoivoissaan
lopettaisi onnettoman elämänsä. Sillä tuo ajatus seurasi kuin kummitus
häntä yöt päivät laskien synkän varjon hänen sielunsa ylitse.
Talo, jonka Amthorit jo useammassa sukupolvessa olivat omistaneet,
sijaitsi kaupungin yläosassa. Se oli kapea, kolmikerroksinen,
ikivanha rakennus; seinät ja katot olivat sisältä laudoitetut ja
vanhat silkkitapetit ja raskaat verhot antoivat sille kodikkaan
leiman. Alakerroksessa oli keittiö sekä talon vanhan miespalvelijan
ja taloudenhoitajattaren huoneet; toisessa kerroksessa äidin ja
tyttären suojat, joista ovi johti puutarhaan; ylimpänä vihdoin
raatimies-vainajan kirjasto- ja työhuone, joita myöhemmin Andreas
oli käyttänyt. Pojan makuuhuoneessa ei siitä saakka kuin hän läksi
kotoa ollut kukaan muu kuin vanha taloudenhoitajatar käynyt. Äiti ei
koskaan astunut jalallaan sinne, ja sisarkin, kun hänen oli pakko mennä
yläkerrokseen hakemaan jotakin kirjaa, hiipi henkeään pidätellen oven
ohi, ikäänkuin huoneessa olisi kummitellut.
Olipa nyt syyskuun ilta, juuri se päivä, jolloin Lisabeth oli täyttänyt
yhdeksäntoista vuotta. Päivän kunniaksi oli äiti kutsunut muutamia
tyttären ystäviä taloon ja laulaen ja kaikenlaista iloa pitäen
oli nuorilta aika huomaamatta kulunut aina lähemmäksi kymmeneen.
Kävellen käsi kädessä ja keskenään kuiskaellen pimeässä puutarhassa,
joka helteisen päivän jälkeen oli virkistävän vilpoinen, olisivat
tytöt varmaan odottaneet vaikka keskiyön tuloa, jollei ukkosilma,
joka nousi joen toiselta puolelta, olisi karkoittanut heitä kotiin.
Palvelijattaret lyhtyineen olivat myös saapuneet heitä noutamaan, ja
kun ystävättäret suudelmia vaihdellen olivat lausuneet jäähyväiset
toisilleen, vallitsi puutarhanpuoleisessa suuressa arkihuoneessa
tavanmukainen hiljaisuus ukkosen ensi jyrinän kajahdellessa yöhön.
Helena rouva, joka oli jättänyt nuoret yksin huvittelemaan, astui
nyt tyttärensä luokse, joka seisoi avonaisessa balkongi-ovessa ja
katseli puutarhan pimeitten pengerten yli alas joelle sen enempää
ajattelematta, niinkuin usein käy juhlapäivän humun vaiettua, kun
sielu jälleen tuntee olevansa yksin. Äiti laski lempeästi kätensä
tyttären päälaelle, ja tytär nojautui mitään sanomatta äidin olkapäähän
ikäänkuin etsien suojaa leimahtavalta salamalta, joka samassa halkaisi
mustan pilviseinämän. Tule sisään, lapsi, sanoi äiti; pian alkaa sataa.
Tytär pudisti ääneti päätään. Hän katseli liikkumatta ihmeellistä
näkyä, kirkasta valojuovaa taivaanrannassa, missä ukkospilvien
toiselta puolen kohosivat Ylimaan lumen peittämät huiput kuun
rauhallisessa valossa. Äiti, sanoi hän, miten suuri maailma on sentään.
Tuolla kaukana ei rajuilmasta ole vähintäkään tietoa. Ja vieläkin
kauempana, tuolla, missä tähti juuri syttyy Rothhornin yläpuolella, ei
aavistettaisi mitään, vaikka koko maa menisi murskaksi.
Äiti ei vastannut mitään. Hänen ajatuksensa kulkivat -- hän ei itsekään
tiennyt missä, vaikka kylläkin kenen luona, sillä joka kerta pahalla
ilmalla hän ajatteli poikaansa aivankuin vuosiakin sitten, kun tämä oli
vielä pieni eikä iltaisin ollut palannut kotiin.
Kun tuuli karehteli joen pinnalla, alkoi tyttö jälleen puhua. Näyttääpä
siltä kuin aallot värähtelisivät salaman iskiessä maahan. Sittenkin
soitetaan ja tanssitaan tuolla alhaalla kapakassa. Kylläpä ihmiset ovat
jumalattomia.
He lopettavat juuri; varmaan rajuilma säikähyttää heitäkin, arveli
äiti. Ei kukaan ole niin kovaluontoinen, ettei jumalan varottava ääni
joskus puhuisi hänen sielussaan. Mutta tulehan nyt sisään. Pähkinän
suuruisia sadepisaria alkaa jo tippua.
Katsokaahan, äiti, sanoi tytär ja pidätti äitiä käsipuolesta, tuolla
alhaalla ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla. Kapakan ovi lentää auki,
ihmiset kiiruhtavat ulos, nuori tyttö on joukon keskellä, tikari
välkähtää -- kuulkaahan! He riitelevät keskenänsä. Oi, miten hurjaa
joukkoa!
Ukkosen jyrinä piti juuri hiukan lomaa, jotta joen rannalta,
puutarhapenkereitten yli saattoi selvästi kuulla kiivasta sananvaihtoa
sekä aseitten ja lasien kilinää; kaikesta tästä melusta ja hälinästä
välittämättä yksinäinen klarinetti lasketteli hurjia juoksutuksiaan ja
lirityksiään.
Antaisin sata kruunua, sanoi Helena rouva rypistäen otsaansa, jos tuo
kaupungin paheenpesä suljettaisiin. Voisivatpa melkein saada minut
vanhoilla päivilläni muuttamaan toiseen taloon, jotta minun ei enää
tarvitsisi nähdä ja kuulla tuota elämää.
Ja juuri kaikkein hempeimpinä hetkinä, lisäsi tyttö, kun kaikkialla
muualla on hiljaista ja voisi rauhassa ajatella ja uneksia.
Katsokaahan, nyt he siirtyvät talon edustalta joen yli vievälle
portaalle. Jumalan tähden, he hyökkäävät aseineen toistensa kimppuun.
He työntävät erään miehen vasten kaidepuuta -- nainen heittäytyy heidän
väliinsä -- mies on saanut jälleen kätensä vapaaksi -- kunpa he eivät
heittäisi häntä jokeen --
Nyt jo riittää, sanoi äiti käskevällä äänellä; nyt sinä tulet pois
oven luota. Kristillisiä ihmisiä varten ei ole tuollainen näytäntö,
kun toiset, pahemmin kuin villipedot, käyvät toistensa kimppuun. Lue
minulle iltarukous ja menkäämme sitten levolle.
Räikeä salama valaisi äkkiä rannalla seisovat talot, kapakan, joka
sijaitsi saarella sekä joen vyöryvät aallot. Silmänräpäyksen aikaa
saattoi selvästi eroittaa ihmisjoukon, joka temmelsi kapealla sillalla
sekä punaisen hattutöyhdön kookkaan nuorukaisen päässä, joka koetti
puolustautua suurta ylivoimaa vastaan, ainoana apunaan nainen, jonka
päässä liehui valkea huivi; aseet välkähtivät ja naisen avunhuudot
kajahtivat hiljaisen rantakadun yli -- sitten pilvistä paukahti kova
jyrähdys, ikäänkuin taivaankorkuinen talo olisi syössyt kumoon,
rankkasade räiskyi maahan ja pimeä yö nielaisi kitaansa hurjan
tappelevan joukon sillalla, jotta ei muuta silmä enää voinut eroittaa
kuin punaisen valonhohteen kapakan ikkunasta.
Naiset olivat kauhuissaan vetäytyneet sisään, ja sillä välin kuin
äiti hitain askelin kulki edes-takaisin mattojen peittämällä
lattialla, istui Lisabeth pöydän ääressä, kädet ristissä kirjalla,
joka oli avattuna hänen edessänsä ja katse kiintyneenä kauniiseen
venetsialaiseen kukkamaljakkoon, jonka hän oli kummiltaan saanut
syntymäpäivälahjaksi. Lukemista oli mahdoton ajatellakaan, sillä
rajuilma olisi vaimentanut hänen äänensä; vielä mahdottomampaa olisi
nukkuminen ollut; sillä hirmukuvat saattoivat hänen mielensä yhä
tuskaiseksi. Lakkaamatta hän kuunteli ulkoa tulevaa ääntä. Hyvä jumala,
rukoili hän miltei tietämättään, saata kaikki onnelliseen päätökseen!
-- Taaskin salama välkähti ikkunasta ja ovesta, joka oli vain puoleksi
kiinni päästäen ukkosilman hengen tunkeutumaan sisällekin, ja silloin
tyttö oli näkevinään ulkona puutarhapenkereellä varjon, joka hetkeksi
pysähtyi ikkunan eteen heti kadotakseen jälleen. Äiti, huudahti tyttö
kuiskaavalla äänellä, suljetaan ovi; joku on noussut muurin yli ja
tullut --
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun ovi työntäytyi auki ja mies
syöksyi huoneeseen. Jumalan tähden, huusi hän ja vaipui polvilleen
puoleksi väsymyksestä, puoleksi rukoillakseen Helena rouvan jalkojen
juureen, keitä lienettekin, jalot naiset, pelastakaa minut, jota
aivan syyttä ajetaan takaa! He ovat kintereilläni; minne -- huusi
hän, kohoten jälleen pystyyn ja pyyhkäisten verentahraamat hiukset
otsaltaan, -- minne voin piiloutua, miten voin teidän sydäntänne
liikuttaa? Jospa tietäisitte, miten kaikki on käynyt, miten aivan
syyttömästi olen joutunut hirveään tilaan, jotta minua syytetään
murhasta -- oi, jalo neito, -- hän kääntyi kalmankalpean tytön puoleen,
joka kauhulla oli huomannut punaisen töyhdön vieraan hatussa, -- jos
teillä on veli, jota te rakastatte ja jonka ehkä, samoinkuin minunkin
nyt, täytyy turvautua toisten vieraanvaraisuuteen vieraalla maalla,
niin rukoilkaa ankaraa äitiänne, jotta hän ei ajaisi minua ulos pimeään
yöhön, jossa taivas tiesi mikä häpeä minua odottaa. Teidän omien
poikienne nimessä, jalo rouva --
Vaietkaa, keskeytti hänet Helena rouva kaamealla, vapisevalla äänellä,
joka onnettoman korvissa kajahti vieläkin kauheammalta kuin ukkosen
jyrinä. Ja luodessaan silmäyksen vieraaseen hänen kasvonsa kalpenivat
siinä määrin, että tytär kiiruhti äitinsä luo tukeaksensa häntä, jos
hän menisi tainnoksiin. Mutta hän tointui jälleen.
Sulje verannan ovi, sanoi Helena rouva hätäisellä äänellä nojautuen
tuolin selkää vasten; ja kutsu Valentin tänne. Älä sano hänelle mitään.
Mutta kiiruhda! Olen kuulevinani ääniä alhaalta penkereeltä.
Tyttö lukitsi silmänräpäyksessä raskaan verannanoven ja kiiruhti toista
tietä ulos. Vieras jäi hetkeksi yksin äidin kanssa.
Te pelastatte kunniani ja vapauteni, sanoi vieras änkyttäen, ehkäpä
henkenikin. Mutta uskokaa minua, jalo rouva, sen minkä teette, ette
tee arvottomalle eikä kunniattomalle, ja äitini, joka uhraisi koko
omaisuutensa lunastaakseen poikansa hengen, siinä tapauksessa että
hän olisi joutunut rosvojen käsiin, on teidän jaloa tekoanne -- Älkää
sanoko enää sanaakaan, puuttui äiti nyt puheeseen. Sen minkä teen, en
tee teidän tähtenne. Te olette veressä -- katkaisi hän puheensa, kun
hänen silmänsä osui vieraan olkapäähän, josta mustan silkkitakin läpi
vuosi suuria veripisaria.
Ei se tee mitään, vastasi vieras nopeasti painaen kätensä kipeälle
paikalle. Tuskinpa tunnen sitä. Suokoon jumala, että olisin itse yhtä
vähäisiä naarmuja iskenyt. Mutta pelkäänpä --
Lisabeth astui sisään ja hänen jäljessään talon vanha palvelija.
Valentin, sanoi rouva, saattakaa vieras yläkertaan ja valmistakaa
hänelle vuode, -- siihen huoneeseen -- kyllähän te tiedätte. Ei kukaan
saa tietää, että hän on talossa; Donatelle minä itse sen sanon. Tehän
osaatte hoitaa haavoja. Tarkastakaapa vieraan olkapäätä, kaapissa
ylhäällä on liinakangasta -- piirongin laatikossa on myöskin paitoja --
häntä on kohdeltava _ikäänkuin hän olisi minun oma poikani_. Menkää!
Minä kuulen askeleita!
He kuuntelivat kaikki sykkivin sydämin. Sateen rapinan läpi kuuluikin
kovaäänistä puhetta puutarhasta. Samassa vanha palvelija oli jo
työntänyt vieraan ovesta ulos, ja äiti ja tytär jäivät yksin.
Lapseni, sanoi äiti vapisevalla äänellä, mene Donaten luo. Minun täytyy
valehdella enkä tahtoisi, että sinä sitä kuulisit.
Äiti, sanoi tytär, antakaa minun jäädä teidän luoksenne. Minä
menehtyisin tuskaan tuolla alhaalla. Älkää luulko, että varsinkaan
minun silmissäni voisi tuntua väärältä mikään, mitä te teette
pelastaaksenne ihmishengen.
Nyt kolkutettiin kolmasti ovelle. Lain nimessä! kuului ääni ulkoa,
avatkaa!
Ken kolkuttaa näin myöhään? vastasi Helena rouva, ja hänen äänensä
kuulosti rauhalliselta ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Vääpeli ja vahtisotamiehet! kuului vastaus. Avatkaa, tai me murramme
oven auki.
Mene, Lisabeth, sanoi äiti niin kovalla äänellä, että ulos saattoi
kuulua joka ainoa sana. Totta tosiaan, onpa meidän vanhaan Bernin
kaupunkiimme tullut uusia tapoja, kun vahtisotilaat voivat keskellä
yötä ja sumua murtautua rauhalliseen taloon. Toivottavasti te voitte
antaa tyydyttävän selityksen tähän käyntiinne, vääpeli, sanoi hän
tulokkaille. Te tiedätte kuka minä olen ja etten anna talossani suojaa
roskaväelle, joita poliisien tarvitsisi ajaa takaa.
Vääpeli, joka nopeasti oli silmännyt joka soppeen, pysähtyi hämillään
Helena rouvan kookkaan olennon eteen ja laski silmänsä maahan
kohdatessaan hänen lujan katseensa. Suokaa anteeksi, rouva Amthor,
mutisi hän, viitaten kahdelle apulaiselleen ja käskien heidän jäämään
ulos sekä vääntäen nolona tikarinsa kahvaa, me ajamme erästä hurjaa
miekkosta takaa, joka alhaalla saarella on nostanut riitaa ja tehnyt
itsensä syypääksi murhaan. Kun saavuin paikalle, sanottiin hänen
paenneen tänne päin ja nopein askelin kiivenneen muurien, aitojen ja
kukkapenkkien yli, ja teidän puutarhastanne me löysimmekin jälkiä sekä
hansikkaan ikkunan luota. Siksi pidin velvollisuutenani --
Murtautua minun talooni, ikäänkuin kotini olisi murhamiesten
pakopaikka! keskeytti Helena rouva vääpelin puheen ja silmäsi niin
lujasti häneen, että parrakas mies katsoi lattiaan kuin rikoksesta
kiinni saatu syyllinen häveten märkiä jälkiä, jotka hän mattoon oli
jättänyt. Lähtekää pois ja pitäkää ensi kerralla paremmin varanne kenen
ovelle te kolkutatte. Huomenna minä teen valituksen pormestarille
ja raatimiehille sen johdosta, että kaupunki sietää tuollaista
vallattomuutta ja huonoa elämää saarella, jotta poliisit voivat
häiritä keskellä yötä rauhallisten naapurien rauhaa ja epäillä heitä
rikoksentekijäin salaamisesta.
Mies aikoi vielä pyytää anteeksi, mutta Helena rouvan käskevä
kädenliike, kun tämä osoitti hänet ovelle, esti häntä sen enempää
sanomasta. Pää alaspäin painuneena hän poistui. Tuskin hän oli päässyt
kynnyksen yli, niin Lisabeth työnsi jälleen salvan eteen, mutta vaipui
sitten tuolille ja huokasi syvään, siinä määrin oli pelko ja tuska tänä
lyhyenä hetkenä järkyttänyt hänen mieltään.
Jää sinä tänne, sanoi äiti hetken kuluttua. Sytytä kynttilä, minä menen
ylös.
Äiti, uskalsi lapsi inttää vastaan, ettekö tahtoisi mielemmin -- te
olette ilmankin jo niin kalpea, se kysyy liiaksi teidän voimianne.
Helena rouva ei vastannut mitään, otti vain kynttilän tyttärensä
kädestä ja poistui huoneesta jäykkä ilme kasvoillaan, ikäänkuin ei
mitään pahempaa enää olisi voinut hänelle tapahtua. Hän oli ankara ja
ylpeä nainen, joka aina oli pitänyt itseään liian hyvänä alentuakseen
valehtelemaan. Nyt hän oli kuitenkin sen tehnyt, alentanut itseään
sekä omissa että lapsensa silmissä ventovieraan tähden, jolla ei ollut
minkäänlaista oikeutta vaatia häneltä tällaista uhrausta, vaan oli
ainoastaan vedonnut hänen sydänsuruunsa.
Ovi, jonka kautta hän poistui, jäi puoleksi auki; Lisabeth kuuli, miten
raskain askelin äiti nousi portaita ylös, miten hän useampaan kertaan
levähti, ikäänkuin henkeä vetäen ja voimia keräten voidakseen astua
kadotetun poikansa huoneeseen, missä hän ei vuosikausiin ollut käynyt.
Hän makaa tiedottomana, sanoi vanha Valentin, joka astui emäntäänsä
kynnyksellä vastaan. Olen sitonut hänen haavansa, mutta kun yritin
pukea hänen ylleen puhtaan paidan, kaatui hän kuin kuollut käsiini.
Minä lähden kylmää vettä hakemaan; muuta hätää ei hänellä ole,
verenhukka on siihen vain syynä, sillä verta hänestä pursui kuin vettä
kaivosta.
Palvelija kiiruhti portaita alas, ja Helena rouva astui huoneeseen.
Vieras makasi siellä vuoteella, silmät ummessa, suu ikäänkuin tuskasta
puoleksi avoinna, jotta hampaat kiiluivat esille. Kalpealta otsalta
olivat vaaleat hiukset pois pyyhkäissyt ja verta ja vesipisaria
tihkui esille. Maahan oli pudonnut hattu, silkkitakki sekä aivan
verinen paita, jonka palvelija oli vaihtanut puhtaaseen. Helena rouva
vapisi polvia myöten nähdessään tämän vieraan yllä hienon liinaisen
vaatekappaleen, jonka hän itse oli poikaansa varten kehrännyt ja
kutonut ja nimimerkillä varustanut. Jotta hän ei tarvitsisi nähdä
huonetta, kiinnitti hän katseensa nuorukaiseen, jonka kasvojen
ilme, niiden kalpeudesta huolimatta, oli huoleton ja poikamaisen
hyväntahtoinen. Että hän varmaan oli kelvollisten ihmisten lapsi, sen
Helena rouva heti hänen puvustaan oli päättänyt, ja hänen äänensä
liikuttava sävy, kun hän rukoili häneltä apua, kaikui yhä vielä hänen
korvissaan. Äidillinen tunne valtasi hänet, ja suuret kyyneleet
vierivät hänen kuihtuneita kasvojansa pitkin. -- Sitten vanha palvelija
palasi uudelleen huoneeseen tuoden mukanaan ruukullisen raikasta vettä
aikoen ruveta valelemaan tainnoksissa olevan ohimoita. -- Antakaa minun
se tehdä! sanoi emäntä ja otti sienen hänen kädestään. Hakekaa etikkaa
kaapista sekä myös pullollinen vanhaa viiniä. Toinnuttuaan hän kaipaa
vahvistusta. -- Sitten hän pesi veren hänen hiuksistansa ja kostutti
kostealla sienellä hänen huuliaan. Nuorukainen tointui, avasi silmänsä
ja nähdessään pelastajansa, jalon rouvan vuoteensa ääressä, aikoi hän
kohota istualleen ja ruveta puhumaan. Mutta Helena rouva vaati häntä
lempeällä äänellä pysymään alallansa ja alistumaan hänen hoitoonsa.
Minä voin jo paremmin, huokasi nuorukainen puoli-ääneen, tavoitellen
Helena rouvan kättä painaaksensa sen huuliansa vasten. Oi, miten paljon
te teette minulle! Jospa äitini näkisi teidät! Ettekä te edes tunne
minua, vaan voisitte uskoa minusta vaikka mitä. Antakaahan kun ensin
kerron teille kaikki.
Ei enää tänään, keskeytti Helena rouva häntä ja laski kätensä hänen
huulilleen. Te olette kadottanut liiaksi verta, ensin teidän täytyy
taas toipua. Minä jätän teidät nyt vanhan palvelijani huostaan, hän
valvoo yön teidän luonanne. Toivottavasti te nukutte hyvin ja olette jo
miltei terve huomen-aamulla. Hyvää yötä!
Hän poistui huoneesta silmäilemättäkään kaikkia niitä kaluja, jotka
herättivät hänen mielessään vain katkeria muistoja. Mutta tultuaan
pimeään porraskäytävään, nojasi hän hetkeksi päätään seinää vasten ja
nyyhkytti salaa. Sitä ei kestänyt kuin silmänräpäyksen aikaa, sitten
hän kohotti taas päänsä pystyyn ja palasi tyttärensä luo. Valentin
arvelee, ettei ole mitään vaaraa, sanoi hän. Menkäämme levolle.
Äiti, sanoi tytär, luuletteko, että hän on murhaaja? Koko hänen
olennossaan on jotain, joka sanoo, ettei hän voisi tehdä edes eläimelle
pahaa, saatikka ihmiselle.
Mutta toisaalta, miten hän on voinut joutua tuohon kapakkaan? sanoi
äiti ikäänkuin itsekseen.
Siksi että hän on vieras paikkakunnalla, sanoi tytär innokkaasti. Hän
ei puhunut Sveitsin saksaa, sen kai tekin kuulitte, äiti kulta?
Turhaa on tätä asiaa sen enempää ajatella, katkaisi äiti äkkiä puheen.
Tule nukkumaan, lapseni. Rajuilmakin on nyt lakannut.
He panivat nyt maata tyttären ensiksi luettua iltarukouksen. Mutta
puoliyö oli jo aikoja sitten mennyt ohitse, eikä kumpainenkaan ollut
vielä saanut unta. Lisabeth näki koko ajan edessään vieraan rehelliset,
pelokkaat silmät, kun tämä rukoili hänen apuaan saadakseen äidin
taipumaan, hänen veren tahraaman otsansa sekä punaisen töyhdön, ja
kuuli taas sillä välin naisen äänen, kun tämä heittäytyi tappelevien
väliin sillalla. Mutta Helena rouva kuunteli ääntä ylhäältä. Sillä
hänen makuusuojansa yläpuolella oli juuri se huone, missä haavoittunut
makasi, ja hän tuumi, miten usein hän oli valvonut aina aamuun
saakka odottaessaan Andreasta kotiin juomingeista, ja miten hän, kun
hoipertelevat askeleet vihdoin olivat kuuluneet, oli unen asemesta
saanut kyyneleitä silmiinsä. Nyt oli ylhäällä kylläkin hiljaista. Aika
ajoittain kuului vain vanhan Valentinin yskiminen. Rouva Helena istui
tyynyjen varassa ja koetti rukoilla. Herra Jumala, rukoili hän, anna
hänen ulkona maailmassa löytää äiti, joka auttaa häntä hädässä, ja kun
ei kukaan enää häntä armahda, niin anna hänen löytää tie oikean äitinsä
luo, jotta en kuolisi ennenkuin olen saanut pidellä hänen kättänsä
omassani!
* * * * *
Päivä häämöitti vasta kalpeana ja sumuisena pienten pyöreiden
ikkunaruutujen läpi huoneeseen, kun Helena rouva jo nousi vuoteeltaan
ja pukeutui nopeasti.
Nuku vielä tunnin aikaa, lapsi, sanoi hän Lisabethille, joka myös alkoi
liikkua. Minä menen yläkertaan katsomaan vierastamme.
Mutta tyttökään ei malttanut enää levätä. Salaa hän nousi, pani
vaatteet ylleen ja hiipi varpaillaan äidin jäljessä. Portaissa hän
tapasi Donaten, joka kantoi vatia.
Ei hän syönyt juuri nimeksikään soppaa, sanoi vanha uskollinen
palvelijatar. Kovasti heikko hän yhä vielä on, ja käsi ihan vapisi,
kun hän lusikkaa piteli. Mutta muuten hän on oikein hieno nuori herra,
neiti, enkä minä anna häntä kellekään ilmi, pikemmin puren kieleni
poikki.
Tyttö ei vastannut mitään, vaan hiipi ylös asti. Ja koska ovi oli
hiukan raollaan, saattoi hän nähdä vieraan vuoteessa makaavan, pää
hiukan kohossa, sillä hän tervehti juuri Helena rouvaa, joka seisoi
hänen edessään ja tiedusteli, miten hän oli yönsä nukkunut.
En tiedä, jalo rouva, sanoi nuorukainen. Uskollinen hoitajani tiennee
paremmin, olenko pysytellyt levollisena vai puhunut järjettömiä
ja huitonut käsiäni ja jalkojani. Koko ajan näin ainakin unta
kaikkein suloisimmista asioista, en lainkaan verestä ja haavoista.
Ja kun aamulla tulin tajuntaani, niin tuntui jälleen niin pahalta
muistaessani, että eilen pelästytin teitä ja etten vieläkään ollut
ilmoittanut teille, kelle te olitte osoittanut niin sanomattoman paljon
hyvää. Ei, jatkoi hän kiihkeästi tarttuen rouvan käteen, kun hän
huomasi, että tämä jälleen aikoi estää häntä puhumasta, nyt en päästä
teitä luotani, vaikka kuumeelleni olisikin edullisempaa, etten puhuisi
sanaakaan kokonaiseen vuorokauteen. Tulen aivan hulluksi maatessani
tässä ja antaessani armeliaan samarialaiseni ja ennen kaikkea teidän
luulla, että tuhlaatte vaivaanne ja hoitoanne ihmiselle, jonka oikea
paikka olisi sellaisten roistojen ja tappelijoiden parissa, jotka
poliisi puolikuolleina korjaa kadulta. Että minun näin on käynyt, siitä
saan kiittää liiallista tiedonhaluani ja sitä mielipidettäni, että
reipas mieli ja hyvä omatunto ei koskaan vie ihmistä hunningolle. Isäni
on usein tosin pudistanut päätään minulle ja varoittanut minua: älä
tartu likaan, jos tahdot pitää sormesi puhtaina, ja jollet halua ulvoa
susien mukana, niin pysyttele heistä erilläsi. Ja äitini, miten hän
minun lähtiessäni Ausburgista, varoittikaan etten suinkaan poikkeaisi
muihin kuin hyviin majapaikkoihin ja kaikella tavalla kehoitti minua
välttämään huonoja tovereita. Muna oli kerrankin taas kanaa viisaampi.
Sillä nähkääs, jalo rouva, minä olen luonteeltani iloinen veijari,
ja vaikka kotikaupunkini onkin kaunis ja ajoittain varsinkin täynnä
iloista elämää, jota minä en suinkaan ole vieronnut, niin tuntui se
minusta sittenkin ahtaalta ja minä tahdoin nähdä maailmaa, varsinkin
paloi mieleni Sveitsiin, josta isäni niin usein oli kertonut minulle.
Hän opiskeli aikoinaan täällä Bernissä rikkaan verkatehtailija
Aufdembühelin talossa, joka varmaan on teille tuttu. Sitten hän asettui
kotikaupunkiinsa asumaan ja nai äitini ja alkoi harjoittaa siellä
suurta liikettä, mutta sittenkin hän ajatteli niin suurella rakkaudella
tätä paikkakuntaa, ettei hän lainkaan pannut vastaan, kun minä esitin
hänelle toiveeni. Luulenpa hänen tuumineen, että joku nuori tyttö voisi
täällä kietoa minut pauloihinsa, koska Ausburgissa olen ennättänyt
jo viidenkolmatta vanhaksi ainoankaan sini- tai mustasilmäisen
tytön voimatta häiritä mielenrauhaani. Siksipä kaksi viikkoa sitten
ratsastin kotoa iloisella mielellä etelää kohti ja kuljettuani laivalla
Bodenjärven yli, saavuin eilen illalla hämärissä terveenä ja reippaana
tänne; mutta koska en tahtonut pää edellä hyökätä herra Aufdembühelin
taloon, niin jätin hevoseni majataloon ja läksin kuljeskelemaan
pitkin kaupunkia, niinkuin tapani on joka kerta, kun saavun vieraalle
paikkakunnalle, voidakseni kaikessa rauhassa siihen tutustua ja tehdä
huomioitani. Mutta eilen sain katkerasti maksaa sen, että hiivin noin
vaan majatalosta syömättä edes mitään. Sillä väsyttävän ratsastusmatkan
jälkeen kovassa helteessä tunsin äkkiä hirveää janoa, ja arvelin
että syttyisin kuin taula palamaan, jollen saisi lasillista viiniä,
millä huuliani kostutella. Minä siis tiedustelen eräältä siististi
puetulta porvarilta astuessani juuri ikään saaren ohi ja kuullessani
tanssimusiikkia ravintolasta, olisiko siellä hyvää viiniä saatavana.
Viiniä ei sovi moittia, vastasi tämä, mutta seura on siellä sitä
huonompi. Vaatteistani päättäen hän ei luullut minun siellä löytävän
vertaistani seuraa. Minä olen valmis astumaan vaikka navettaan, joka
on täynnä lehmiä ja vuohia, vastasin hänelle, jos siellä vain jossakin
kiulussa on saatavana punaista viiniä. Ja siten jätin kelpo miehen
tielle seisomaan ja hänen epäilevien katseittensa seuraamana astuin
siltaa myöten kapakkaa kohti.
Mutta heti avattuani oven huomasin, ettei minua turhaan oltu
varoitettu, ja että navetassa järjettömien elukoiden parissa olisin
tavannut siivompaa käytöstä kuin täällä. Liekö se varkaitten tyyssija
vai mikä, sitä en tiedä, mutta useimmat siellä näyttivät siltä, kuin
he olisivat juosseet hirsipuuta pakoon tai kaikella voimalla pyrkineet
siihen. Kaikki, sekä miehet että naiset, katsoivat minuun kierosti
ja työnsivät toisiaan kyynärpäähän astuessani sisään, ikäänkuin he
olisivat tahtoneet sanoa: Mikäs kukko tuo on, joka uskaltaa tunkeutua
varisten pariin? Mutta minä, joka en kehdannut lähteä käpälämäkeen ja
sitä paitsi arvelin, että vieras voisi huoleti uskaltaa sellaista,
mikä ei paikkakuntalaiselle sopisi, kävin rohkeasti istumaan erääseen
nurkkaan, missä oli paikka tyhjänä, ja tilasin itselleni tuopin
punaviiniä. Ja koska minä pysyttelin ääneti, näyttivät muut piankin
tyytyneen läsnäolooni, varsinkin kun useimmat olivat jo ennättäneet
juoda itsensä puolihumalaan ja syventyä soperteleviin keskusteluihinsa
tai mielistelivät tyttöjänsä. Näiden joukossa oli eräs, siivoin
kaikista, ainakin puhtain puvultansa ja sileästi kammatuin, joskin
hänkin oli samanlainen letukka kuin kaikki muutkin. Hän ei tanssinut
eikä liioin laulanut, eikä viinikään näyttänyt hänelle maistuvan.
Hän istui rotevan ja voimakkaan miehen sylissä, jonka vaatteet
olivat aikoinaan olleet kylläkin hienot, mutta kokonaan sateen
ja viinipilkkujen tahrassa. Hänen kasvonsakin olivat varmaankin
olleet kaikkea muuta kuin rumat, silloin kun hänellä ei vielä ollut
punaista arpea, joka kulki nyt otsasta aina nenänjuureen saakka, ja
kun silmät eivät olleet veriset eikä parta takkuinen. Minun täytyi
lakkaamatta tarkastaa tuota paria; äreän näköisenä, ikäänkuin vähääkään
välittämättä pelionnestaan, mies heitti nappulat pöytään ja työnsi
päällään tyttöä olkapäähän, milloin hän sattui voittamaan, kehoittaen
häntä siten keräämään rahat talteen. Tyttö ottikin käteensä pitkän
puukon, joka oli heidän edessään pöydällä, ja työnsi kiiltävällä
terällä rahat syrjään, aivan kuin hän olisi lakaissut roskia
maasta. He eivät vaihtaneet ainoatakaan sanaa, jota vastoin heidän
pelitoverinsa, kaksi nuorta, hurjaa, punanaamaista ja kiilusilmäistä
miestä, kiroili lakkaamatta ranskaksi ja espanjaksi ja pui nyrkkiään
pöytään. Lopulta tyttö näytti kuitenkin ikävystyvän ja katsellessaan
haukotellen ympärilleen hänen silmänsä osuivat minuun, jota hän
siihen saakka ei ollut huomannut. Sillä minun astuessani huoneeseen
oli hän juuri hiukan torkkunut kavaljeerinsa olkapäähän nojautuneena.
Varmaankin minun pukuni herätti nyt hänen, huomiotansa, tai sormus,
joka minulla oli sormessa, tai ehkäpä minä muuten vain miellytin
häntä; joka tapauksessa hän alkoi rivosti iskeä silmää minulle ja
antoi minulle rakastajansa selän takana kaikenlaisia merkkejä, joista
en tullut hullua viisaammaksi; ja kun en millään tavalla yllyttänyt
häntä, pikemmin vain kiiruhdin juomistani päästäkseni sieltä pois,
hyppäsi hän vihdoin, ikäänkuin hänen olisi ollut epämukava istua, alas
syvämietteisen pelaajan polvelta ja istahti pelotta minun viereeni
penkille, nojaten päätään seinään, niinkuin hän olisi tahtonut
nukkua; mutta salaa hän iski minulle silmää ja painoi jalkansa minun
lähelleni. Arpiniekka mies alkoi vainuta pahaa, puhutteli tyttöä
ankarasti ranskaksi ja käski hänen heti nousta ylös, mutta kun tyttö
oli edelleen nukkuvinaan, hyökkäsi mies vimmoissaan ylös ja käski
minun heti korjata luuni; hän oli muka nähnyt, miten minä olin salaa
antanut tytölle merkkejä ja viekoitellut hänet pois hänen polveltaan.
Vaikka vereni kiehuikin kuullessani tuon hurjan miehen puhuvan, pysyin
kuitenkin aivan rauhallisena ja sanoin, ettei kukaan voinut ajaa minua
täältä pois, koska en ollut kenenkään tiellä ja rehellisesti maksoin
viinini aivan kuin kaikki muutkin. Tämän johdosta hän vimmastui,
raastoi tytön väkivallalla pois penkiltä ja kysyi kapakanisännältä,
miksi hän päästi taloonsa epäilyttäviä henkilöitä, jotka tulivat vain
vakoilemaan ja urkkimaan ja haukkui minua vakoilijaksi, joka aioin
saattaa heidät hirsipuuhun; ja lopuksi, kun tyttö alkoi puolustaa
minua ja sättiä häntä, hän tarttui takin rintamukseeni kiinni ja
repi rikki röyhelykseni. Nyt ymmärsin, mihin pulaan olin joutunut,
varsinkin kun miehen juoma- ja pelitoveritkin asettuivat minua vastaan,
ja isäntä, joka elää noiden lurjusten kustannuksella eikä tarvitse
kursailla rauhallisia porvareita, sanoi minulle ynseästi, ettei
minulla ollut mitään tekemistä hänen talossaan, jonne otettiin vain
hyvätapaisia vieraita vastaan. Hyvä, sanoin minä, sitten en tahdo sen
kauemmin enää häiritä toisten hauskuutta, viskasin rahat pöydälle ja
aioin vetäytyä pois koko jutusta, josta ei missään tapauksessa olisi
kunniaa koitunut. Mutta tartuttuani jo oven ripaan heittäytyy tyttö
äkkiä kaulaani ja pyytää minua ottamaan hänet mukanani, hän oli jo
saanut kyllikseen tästä seurasta ja halusi tulla kanssani kävelemään.
_Allez-vous en_, sanoin minä, _je ne veux pas de vous_ [Menkää pois,
en minä teistä välitä.], ja mitä muuta lienen suustani saanut. Samassa
alkoi ulkona ukkosilma raivota, ja sisällä melske myös yhä kasvoi,
kun tytön rakastaja hyökkäsi hänen jälkeensä ja koetti riistää hänet
minun rinnaltani, ja toisetkin huusivat ja melusivat kilpaa ukkosen
kanssa; tyttö riippui yhä minussa kiinni kuin villikissa, joka
kynsin on takertunut puuhun kiinni, jotta kesken vihaa ja harmia
minua alkoi peloittaa ja ajatus nousi mieleeni: Mitäpä, jos äitisi
näkisi sinut täällä! Samassa välähti niin voimakas salama, että tuo
hurja joukkokin hetkeksi hiljeni, soittajat lakkasivat soittamasta
ja kapakan emäntä alkoi ääneensä rukoilla. Minä käytin tätä hetkeä
hyväkseni, työnsin tunkeilevan tytön luotani ja kiiruhdin ulos. Mutta
päästyäni jälleen sillalle ja kiitettyäni jumalaa siitä, etten ollut
saanut muuta vahinkoa kuin mustelman silmääni, kiiruhtaa äkkiä koko
villi parvi jälkeeni terävin asein, he piirittävät minut keskellä
porrasta, ja jolleivät he olisi olleet hiukan epävakavia jaloiltaan,
niin olisi tosiaankin viimeinen hetkeni koittanut. Tässä tappelussa
auttoi tyttö minua voimainsa mukaan ja kun hän näki, että hänen vanha
heilansa, tuo, jonka kasvoissa oli syvä arpi, pisti minua puukolla
olkapäähän, kirkaisi hän kuin hullu, työnsi minut sillan kaidepuuta
vasten ja viskautui ylitseni. Koska henkeni oli kysymyksessä, vedin
minä pistomiekkani tupesta ja aloin hutkia sillä ympärilleni, jotta
kaikki muut väistyivät tieltä paitsi pääviholliseni, jota humala ja
rakkaus villitsivät. Hän hyökkäsi suoraan miekkaani vasten, mylvähti
vain kerran kuin haavoittunut sonni ja kaatui sitten äänettömänä
kasvoilleen. Haudanhiljaisuus vallitsi nyt kaikkialla, ukkonen yksin
vain jyrähteli ja sillan alla kohisi virta. Mutta kun salama jälleen
välkähti taivaalta, saattoi sen valossa nähdä sotilaspatrullin, joka
marssi saarta kohti. Heittäkää hänet veneeseen, huusi yksi joukosta.
Hän on jo kuollut! sanoi toinen; parasta olisi heittää hänet suin
päin virtaan. -- Sillä välin oli tyttö jo ryhtynyt toimeen ja
pudisteli hiljalleen valittavaa miestä hartioista. _Allons_, huusi
hän, _dépêchez-vous. Voilà les gens-d'armes! On nous attrappera
tous_. [Kiiruhtakaa, santarmit tulevat. Me joudumme kaikki kiinni.]
Ääretön hälinä syntyi kapealla sillalla, kun koetettiin nostaa
syrjään haavoittunutta, eikä kukaan pannut minuun enää huomiota, vaan
saatoin pimeässä ja rankkasateessa esteettömästi paeta paikalta.
Loput te tiedätte, jalo rouva. Ja ajatelkaa nyt itse, miten minun
olisi käynyt, jollei taivas olisi pehmittänyt teidän sydäntänne ja
te ette olisi suonut minulle apuanne. Ääretön häpeä olisi kohdannut
minua, minut olisi otettu kiinni tappelijana, ehkäpä murhaajana
huonomaineisessa paikassa, ei ainoakaan rehellinen mies olisi voinut
todistaa viattomuuttani, ja herra Aufdembühel, sen sijaan että hän
olisi ilmoittanut isälleni ilolla ottaneensa minut vastaan taloonsa,
korkeintaan olisi käynyt minua vankilassa tervehtimässä ja epäillen
pudistanut päätään minun puolustukselleni, sen sijaan että teidän
silmistänne nyt näen, ettette pidä minua ovelana valehtelijana, vaan
säälitte ajattelemattomuuttani ja nuoruuttani ja suotte minulle apuanne.
Tämän pitkän kertomuksen jälkeen, joka silminnähtävästi sairasta
kiihoitti hänen ajatellessansa miten huonosti asia olisi voinut
päättyä, vaipui nuorukainen jälleen alas tyynylleen ja syvään huoaten
sulki silmänsä. -- Olkaa huoleti, sanoi Helena rouva, ja hänen tummat
silmänsä kiilsivät kosteina. Minun talossani teiltä ei tule mitään
puuttumaan, ja kun kerran olen ottanut teidät tänne, niin kohtelen
teitä kuin omaa poikaani, vaikka en kaikesta huomaisikaan, että voin
täysin luottaa teidän sanoihinne. Valentin arvelee, että viikossa
voitte jälleen nousta sairasvuoteelta. Siihen saakka vaadin teiltä vain
yhtä, että sallitte meidän toimia niinkuin parhaaksi katsomme, ettekä
anna kärsimättömyyden eikä synkkien ajatusten pahentaa tilaanne. Jos
haluatte, koska ette itse voi käyttää käsivarttanne, niin kirjoitan
äidillenne ja ilmoitan hänelle missä te olette sekä ettei ole
vähintäkään levottomuuden syytä.
Oi, rakas emäntäni, huudahti nuorukainen ja tarttui Helena rouvan
hihaan painaakseen huulensa sitä vasten, te kohtelette minua tosiaankin
kuin poikaanne, kun vapaasta tahdosta tarjoudutte tekemään vielä
sen palveluksen, jota tuskin olisin uskaltanut teiltä pyytää. Ja
kuitenkin tiedän, minkä hyvän työn te sillä teette äidilleni. Sillä
nuo molemmat vanhukset istuvat kotona nyt kuin kaksi lintua pesässään,
joiden poikanen on ensi kertaa lähtenyt lentoon, ja minä olin luvannut
heti perille tultuani lähettää heille tietoja itsestäni. Mutta kun
te nyt minusta kirjoitatte -- rouva Martina Bruckerille, Ausburgiin,
Verkakadun varrelle -- niin ilmoittakaa asia varovaisesti ja salatkaa
kernaammin onnettomuuden syy, kunnes itse totuudenmukaisesti voin
kaikki hänelle ilmaista. Sillä hän on arka luonteeltaan, ja koska
olen hänen ainoa lapsensa, on hän kaitsenut minua huolellisemmin kuin
tytärtä, jonka vuoksi olenkin aina koettanut olla varuillani ja tuottaa
hänelle niin vähän huolta kuin suinkin. Jos hän nyt saa kuulla, mitä
hänen Kurtinsa jo ensi iltanaan Bernissä on saanut kokea, niin ei
hänellä ole enää ainoatakaan rauhallista hetkeä -- kunnes hän tietää,
että olen päässyt tästä vaarallisesta paikasta jälleen eroon. Mutta
kyllä te itse parhaiten ymmärrätte, mitä tässä on tehtävä. Te tiedätte,
miten äidille on paras kirjoittaa, jotta lohdutus olisi pelkoa suurempi.
Sairas kalpeni lopetettuaan puheensa, ja Valentin kiiruhti paikalle
virvoitellakseen häntä sekä huomauttaakseen suoraan valtiattarelleen,
että tämä jo liian kauan oli viipynyt sairaan luona. Helena rouva antoi
kuiskaten vielä viimeiset määräykset Valentinille ja hiipi sitten
varpaillaan huoneesta. Eteisessä hän tapasi Lisabethin.
Oletko sinä kuunnellut? kysyi hän ankaralla äänellä.
Suokaa anteeksi, äiti, vastasi lapsi. En voinut olla kuuntelematta,
minun täytyi saada tietää, miten kaikki oli käynyt. Jumalan kiitos,
minä olin oikeassa, hän on viaton.
Tule alas, lapsi, sanoi äiti. Sinulla ei ole täällä mitään tekemistä.
Jos joku tulisi, niin en ole tavattavissa. Minun täytyy mennä
kirjoittamaan hänen äidilleen.
* * * * *
Tulipa sittenkin vieras, jota vanha Donate ei voinut käskeä pois eikä
Lisabeth ottaa yksin vastaan: yksi kaupungin raatimiehistä ja eninten
arvossapidetty henkilö pormestarin jälkeen, Helena rouvan sukulainen.
Hän tuli raadin, puolesta pyytämään anteeksi yöllistä häiriötä ja
samalla sanomaan, että huono elämä saarella piakkoin lakkaisi, sillä
kapakka, joka jo kauan oli ollut kaupungin isien silmätikkuna, tulisi
nyt suljetuksi. Mitä viime yön verisiin tapahtumiin tuli, niin olivat
ne vielä selvittämättä. Molemmat tappelijat olivat vajonneet ikäänkuin
maan alle, ukkossade oli pyyhkäissyt pois heidän veriset jälkensä, ja
mahdotonta oli saada selkoa heidän nimistään tai kotipaikoistaan. Ei
mitään muuta oltu löydetty kuin virran mukana ajelehtiva tyhjä vene,
joka eilen oli ollut kiinnitettynä sillan korvaan, sekä hevonen, joka
edellisenä iltana oli jätetty majataloon ja jonka omistaja oli kadonnut
teille tietymättömille.
Tämän puheen aikana vaihtui väri useampaan kertaan Helena rouvan
poskilta, mutta hän ei päästänyt huuliensa yli ainoatakaan sanaa, joka
olisi voinut ilmaista hänen olevan asiasta perillä, joskin hän yhtä
visusti vältti myös sanomasta sanaakaan, mikä suorastaan olisi ollut
valhetta. Jäätyään jälleen yksin hän kirjoitti kirjeen rouva Martina
Bruckerille Ausburgiin, ilmaisematta kuitenkaan mitään, mikä olisi
voinut herättää epäilyksiä pojan käytöksen johdosta, ja sydämellisin
sanoin lopuksi luvaten hoitaa häntä yhtä hellästi kuin oma äiti, koska
taivas ei ollut suonut, niinkuin hän huokaisten lisäsi, hänen tarjota
suojaa talossaan omalle pojallensa.
Tämän kirjeen hän iltapuolella kantoi itse postiin yhdessä tyttärensä
kanssa, sillä ani harvoin hän ilman häntä liikkui ulkona. Ei kumpikaan
puhunut sanaakaan salaisesta vieraasta, ja sittenkin molemmat
ajattelivat vain häntä. Samoin myös illalla, kun he ääneti istuivat
rukkiensa ääressä. Vasta myöhään, kun Donate tuli kertomaan, että kuume
oli noussut ja ettei sairas saanut unta, vaan puhui lakkaamatta sekavia
asioita, mainiten kerta toisensa jälkeen äitiään nimeltä ja pyytäen
päästä ylös voidakseen satuloida hevosensa ja ratsastaa kotiin -- vasta
silloin he neuvottelivat, pitäisiköhän heidän uskoa salaisuutensa
jollekin oppineelle haavurille, vai voisivatko he vain luottaa vanhan
Valentinin kokemuksiin ja taitoon, hän, joka neljäkymmentä vuotta
sitten oli hiukan oppinut haavojen hoitoa ennenkuin hän joutui
herra Amthorin palvelukseen. Helena rouva läksi vihdoin yläkertaan
ja tarkasteli itse haavaa. Siinä ei ollut mitään huolen syytä, ja
uskollinen hoitaja vakuutti myöskin, että sekavat puheet, jotka olivat
pelästyttäneet vanhaa palvelijatarta, johtuivat vain nuorukaisen
verevyydestä, ja että varmaan, viimeistään vuorokauden kuluttua
kaikki vaara oli voitettu. Helena rouva tiesi, että vanhus punnitsi
aina sanansa, ennenkuin hän avasi suunsa ja päästi ne kuuluville. Hän
seisoi hetken aikaa vuoteen ääressä, jossa kuumesairas, tuntematta
häntä, makasi; kerran vain hän sattumalta tarttui häntä käteen kiinni,
nimitti häntä äidiksi ja alkoi iloisesti ja tuttavallisesti puhua hänen
kanssaan, vakuuttaen, ettei hän ollut rakastunut herra Aufdembühelin
tyttäreen, sillä tiesihän äiti, ettei hän koskaan menisi naimisiin,
jollei hän löytäisi jotakuta, joka olisi hänen kaltaisensa; ja sitten
nuorukainen alkoi jälleen ranskaksi kiivaasti haukkua kapakassa
tapaamaansa tyttöä, käski hänen heittää hänet rauhaan eikä kaataa
viiniä hänen takilleen, sillä sormusta hän ei missään tapauksessa
häneltä saisi, ja mitä kaikkea muuta hän lie houraillutkaan. Kaikista
näistä puheista huomasi viisas rouva, joka tunsi hyvin ihmiset, että
sairas oli hyvä ja turmeltumaton mieleltänsä; ja hänen äidillinen
myötätuntonsa nuorukaista kohtaan, jonka taivas niin merkillisellä
tavalla oli lähettänyt hänen hoivaansa, kasvoi siinä määrin, että hän
tunsi melkein harmia huomatessaan, että tämä vieras nuorukainen yritti
tunkeutua sille sijalle hänen sydämessään, joka tähän asti oli yksin
kuulunut hänen kadotetulle pojalleen.
Tämä yö kului rauhattomana ja samoin vielä seuraavakin päivä. Mutta
aivan kuten Valentin oli ennustanut, rauhoittui potilas kolmantena
yönä, ja kun Helena rouva seuraavana aamuna tuli nuorukaista
tervehtimään, loi hän häneen kirkkaan katseen ja ojensi hänelle
haavoitetun kätensä, joka tosin vielä oli avuton, mutta silti hyvällä
parantumisen tiellä. Rouva nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään
ja kielsi häntä mitään tyhmyyksiä tekemästä, ja nuorukainen, joskin
elämänilo jälleen hymyili hänen huulillaan, lupasi kiltisti totella
häntä kuin alaikäinen lapsi. Mutta illalla, kun äiti ja tytär istuivat
kynttilän valossa ja Lisabeth harjoitteli soittokoneen ääressä
erästä muotiin tullutta tanssikappaletta, kuului ovelta hiljaista
kolkutusta. Naiset, jotka eivät olleet tottuneet näin myöhäisiin
käynteihin, vastasivat hiukan hätääntyneinä: "Sisään!" ja samassa
astui heidän nuori vieraansa huoneeseen nojautuneena Valentinin,
käsivarteen, joka olkapäitään kohauttaen koetti selittää, että hänen
oli ollut mahdotonta sen kauemmin hillitä tottelematonta nuorukaista
ja että hän pesi kätensä, jos tästä koituisi pahoja seurauksia. Mutta
Kurt, jonka kalpeille poskille kohosi ilonpuna päästessään vapaaksi
sairasvuoteeltaan, laski hoitajansa käden irti, polvistui leikillään
ankaran emännän eteen ja rukoili armoa, koska hän omin luvin oli
uskaltanut nousta ylös. Hänen tarkoituksensa oli vain toivottaa
hyvää yötä pelastajilleen, ja kiittää talon neitiä, jota hän ei
tuon kauhun-illan jälkeen ollut nähnyt, siitä että hän omin käsin
oli nyhtänyt hänen haavaansa varten palttinan nukkaa sekä leikannut
siteitä. -- Mahdotonta oli vastustaa hänen iloista ja samalla niin
sydämellistä käytöstapaansa, ja yksinpä Lisabethkin, joka tänään,
nuorukaisen astuessa sisään, oli pelästynyt miltei vieläkin enemmän
kuin tuona ukkosyönä, saavutti pian tasapainonsa ja vastasi viisaasti
ja leikillisesti hänen tuttavallisiin puheihinsa. Äidin kehoituksesta
Lisabeth haki hedelmiä ja leivoksia pöytään, ja vieras, joka kaiken
päivää oli paastonnut, alkoi, saatuaan Valentinin suostumuksen,
pureskella valkeilla hampaillaan näitä herkkuja.
Jalo rouva, sanoi hän, minun on mahdoton sanoin selittää, miten
suloiselta minusta tuntuu tämän pöydän ääressä. Nähdessäni silloin
tulen loistavan täältä penkereelle ja ohjatessani askeleeni tulta
kohti, en voinut uneksiakaan, että saisin näin hyvässä rauhassa
ja iloisella mielellä istua täällä. Tietäkää, minä olen varsin
hemmoiteltu kotikissa, ja matkalla tänne, joskin täydellinen
vapauteni ja kaikki uusi minua suuresti viehätti, kaipasin kurjissa
majataloissa, parhaankin ruuan ja tulisimman viinin ääressä istuessani
puhdasta pöytäliinaa, jolle palvelijattaremme kantoi yksinkertaiset
kotiruokamme. En kertaakaan matkan varrella ole voinut käydä
vuoteeseen levittämättä alleni matkaviittaani. Täällä teillä on
kaikki melkein kuin kotonakin rakkaan äitini luona, ainoastaan paljoa
kallisarvoisempaa, ja ainoa eroitus on vain siinä, että minä siellä
saan olla sekä poikana että tyttärenä, jota vastoin täällä minua
siedetään vain siksi, että teidän poikanne, niinkuin vanha ystäväni on
kertonut, paraikaa on matkoilla, ja te omistatte tyttären, jota minun
äitini kauan turhaan on itselleen toivonut.
Nämät sanat kuullessaan ja poissaolevaa poikaa mainittaessa vanha
palvelija hiipi hämillään pois huoneesta, mutta Lisabeth tuli äitinsä
avuksi sanoen veitikkamaisesti, että ihmiset usein itse hankkivat
ristin kannettavakseen, ja jos äiti olisi täysin rehellinen, niin hänen
täytyisi myöntää haluavansa muutakin seuraa kuin vain tällaisen tyhmän
tyttösen, jonka pää on täynnä kaikenlaista typeryyttä, ja joka kuluttaa
puolet päiväänsä turhaan pianon rämpyttämiseen, antaa paistin liiaksi
ruskettua ja jättää liemiruuan liian vaaleaksi ja joka liinojaan ja
nauhojaan varten tarvitsee rahaa loppumattomasti. -- Siihen äiti
puoleksi nauraen huomautti, että Lisabethin kuvaus oli jokseenkin
oikea, joskin hiukan liian musta, ja sitä paitsi oli jokaisen pakko
tyytyä siihen kohtaloon, jonka taivas hänelle oli määrännyt hänen
syntiensä rangaistukseksi. Ja sanoessaan sen hän näytti jälleen kovin
murheelliselta, sillä hän ajatteli, miten nuo hänen sanansa sopivat
häneen itseensä. Mutta nuoret sitä tuskin huomasivatkaan, he jatkoivat
vain iloista keskusteluaan tutustuaksensa toisiinsa lähemmin, joskin
heistä tuntui ikäänkuin he jo vuosia olisivat toisensa tunteneet, ja
kun Lisabeth vihdoin nousi soittokoneen äärestä soitettuaan nuorelle
miehelle äskeiset tanssikappaleet, löi kello kirkontornissa kaksitoista
kummankaan ymmärtämättä, että he olisivat viettäneet muuta kuin
vähäisen hetken toistensa seurassa.
Samoin kävi seuraavina päivinä ja iltoinakin, sillä eroituksella vain,
että aika molempien nuorten ja ehkäpä myös äidin mielestä tuntui yhä
pitemmältä, ennenkuin ulko-ovi suljettiin ja he, pelkäämättä enää
vieraiden tuloa saattoivat istua yhdessä arkihuoneessa ja jutella
puoleen yöhön asti. Kaikkien mielestä tuntui siltä, kuin he aina
olisivat täten yhdessä olleet ja aina edelleenkin tulisivat olemaan, ja
kun heidän samalla oli pakko tehdä se salassa, jotta he eivät antaisi
vierasta ilmi, oli näillä yhdessäolo-hetkillä vielä lisäksi kielletyn
hedelmän viehätys, joka tarttui yksin ankaraan äitiinkin. Hän oli
kyllin viisas huomataksensa, että tässä piili toinenkin vaara kuin
vain se, että joku naapureista voisi päästä heidän salaisen vieraansa
perille ja että hän itse joutuisi kiinni siitä valheesta, joka oli
pelastanut nuorukaisen. Lisabeth, joka aniharvoin ja silloinkin vain
lyhyen hetken oli seurustellut nuorten miesten kanssa, oli nyt jo
yksitoista päivää elänyt saman katon alla vieraan kanssa, ja koska
äiti, päästyään hänen rehellisen ja hienon luonteensa perille, oli
kiintynyt häneen hellästi, niin olisihan ollut liiaksi vaadittua, ellei
tytärkin olisi huomannut kaikkia hänen hyviä ja kauniita puoliansa.
Vieras näytti kuitenkin säilyttäneen täydellisesti sydämensä rauhan,
niin tuttavallisesti kuin hän heidän seurassaan käyttäytyikin, ja
kaikkina noina pitkinä iltoina, jolloin mitä hilpein mieliala vallitsi
heidän keskuudessaan, ei hän lausunut nuorelle tytölle ainoatakaan
sanaa, jolla ei olisi ollut täysin veljellinen sävy. Mutta jos
asianlaita todellakin oli sellainen, ja jollei tuo muuttolintu lainkaan
ajatellut pesän rakentamista, niin sitä pahempi lapselle, ja silloin
äidin velvollisuus oli myös mitä pikimmin tehdä ystävyydestä loppu.
Hän moitti itseään, kun hän ei hennonut kehoittaa jo toipunutta
vierastaan ajattelemaan poislähtöä, koska hän ei itse näyttänyt sitä
ajattelevan. Hän tunsi, miten paljosta hänen täytyisi kieltäytyä,
kun hänellä ei enää olisi poikaa, jonka puolesta huolehtia, kun hän
ei enää saisi kuulla vieraan tuttavallisesti nimittävän häntä "äiti
rouvaksi", tai vieläpä tyttären kanssa kilpaa vain "äiti kullaksi".
Keksipä hän sen tekosyynkin, ettei muka sopinut vierasta kehoittaa
lähtemään talosta. Ja niinpä hän oli sekä hyvillään että pahoillaan,
kun Ausburgista vihdoin saapui vanhemmilta kirje, jossa lopuksi pojan
mieleen teroitettiin, ettei hänen pitäisi väärinkäyttää sen jalon
naisen vieraanvaraisuutta, jota hän sai kiittää hengestään, vaan
niin pian kuin haava salli lähteä kotimatkalle todistaakseen samalla
huolestuneelle äidille, ettei todellista vaaran syytä ollut ja ettei
hän ollut saanut kovin ankaraa rangaistusta ajattelemattomuutensa
palkaksi.
Kun nuori Kurt oli lukenut tämän kirjeen molemmille hoitajilleen, ei
kukaan hyvään aikaan lausunut sanaakaan, ja sittenkin he keskustelivat
vain vakavista tai vähäpätöisistä asioista, kunnes he keskiyön aikana
erosivat toisistaan. Jokainen tiesi, että he olivat nyt viimeistä iltaa
yhdessä, eivätkä kuitenkaan tahtoneet sitä itselleen myöntää. Äiti
ja tytär istuivat vielä kauan jälkeenkinpäin yhdessä koettaen keksiä
kaikenlaista tointa, sillä ei kumpainenkaan halunnut vielä panna maata.
Lisabeth läksi vielä kerran ulos ilmoittamaan jotakin asiaa Donatelle.
Palatessaan takaisin hänellä oli paperiliuska kädessä ja hänen kasvonsa
olivat väriltään yhtä valkeat kuin tuo paperi.
Äiti kulta, sanoi hän änkyttäen, tämän Donate juuri äsken antoi
minulle. Se on _häneltä_. Tahdotteko te sen ensin lukea?
Lue sinä vaan, sanoi äiti. Siinä ei voi olla mitään väärää.
Oi äiti, kuiskasi tyttö, minä en voi sitä lukea, kaikki mustenee
silmissäni. Minä tiedän, että se on hyvästijättö.
Annahan sitten tänne, sanoi Helena rouva ja avasi kirjeen. -- Hän kysyy
sinulta, sanoi hän hetken kuluttua, onko sinulla mitään sitä vastaan,
jos hän pyytäisi minulta sinun kättäsi. Hän tekee sinulle tämän
kysymyksen kirjeellisesti, sillä jos vastaat kieltävästi, niinkuin
hänellä on täysi syy olettaa, koska aina olet vain laskenut leikkiä
hänen kanssaan, niin hän ei halua enää nähdä sinua, vaan matkustaa
kernaammin sanomatta sinulle jäähyväisiä ja pakenee niin kauas kuin
mahdollista täältä.
Tyttö ei vastannut mitään, ja äitikin oli hetken aikaa vaiti. Äkkiä
Helena rouva tunsi lapsensa kietovan kätensä hänen kaulaansa, painavan
kosteat silmänsä hänen poskeaan vasten ja kuuli pehmeitten huulien
kuiskaavan hänen korvaansa: Minä olisin menehtynyt, äiti, jollei hän
olisi pitänyt minusta! -- Silloin äiti veti hänet polvelleen, niinkuin
hän ei vuosikausiin enää ollut tehnyt, painoi hänet lujasti rintaansa
vasten ja sanoi vapisevin huulin: Jumala siunatkoon teitä, rakkaat
lapseni. Te voitte nyt paljon minulle hyvittää!
Tänä yönä ei kukaan ummistanut silmäänsä; vasta aamuyöstä he nukahtivat
pari tuntia, ja töintuskin tyttö, joka jälleen oli iloisella mielellä
eikä suinkaan olisi tahtonut häiritä äidin lepoa ja rauhaa, saattoi
malttaa kunnes tämä nousisi vuoteeltaan ja veisi vastauksen hänen
armaalleen. Kun Helena rouva vihdoin astui yläkertaan, oli vieras
syvässä unessa, sillä hänkin oli vasta myöhään, tai oikeammin hyvin
varhain saanut unen päästä kiinni, ja hän istahti hetkeksi vuoteen
laidalle tarkastellen nuoren miehen miellyttäviä kasvoja, joilla
unessakin kuvastui toivoa ja rohkeutta. Mutta kun hän nukkui yhä
edelleen, mainitsi Helena rouva häntä nimeltä. Silloin nuorukainen
hypähti pelästyneenä pystyyn eikä ensi hämmästyksessään tiennyt mitä
sanoa, varsinkin kun hänen mieleensä heti iski kysymys, tokko äidillä
oli tietoa hänen kirjeestään ja mitähän hän siihen aikoi sanoa. Mutta
vaikka Helena rouvan kasvot olivatkin vakavat, niin rauhoittivat ja
tyynnyttivät jo hänen ensi sanansa nuorukaista. Rakas poikani, sanoi
hän, teidän ei sovi täällä enää kauemmin viipyä. Sen jälkeen mitä te
olette lapselleni kirjoittanut en voi kehoittaa teitä enää kauemmin
vastaanottamaan meidän vähäistä vieraanvaraisuuttamme. Niin pian kuin
olette kerännyt tavaranne, täytyy meidän erota, Valentin saattaa teidät
puutarhanportille ja te saatte poiketa majataloon noutamaan hevostanne
ja selittää siellä pitkää viipymistänne miten parhaiten osaatte. Minä
toivon myöskin, että te ette ennen lähtöänne puhuttele lastani muulla
tavalla kuin jos te edelleenkin olisitte aivan vieraita toisillenne.
Hän on kiintynyt teihin koko sydämestänsä, enkä minäkään, suoraan
sanoen, voi toivoa mitään hartaammin, kuin että saisin näin herttaisen
pojan, koska -- Helena rouva huokasi syvään -- olen kadottanut oman
poikani, josta teille joskus myöhemmin tahdon kertoa. Mutta minä en
halua, että teidän vanhempanne epäilisivät meidän hoitaneen teitä
ja kietoneen teidän kiitollisen sydämenne pauloihin saadaksemme
tyttäremme naitetuksi; sitäpaitsi voisitte te itsekin vielä sitä katua
ja jouduttuanne jälleen maailmalle ihmetellä, miten te paremman seuran
puutteessa olitte voinut huomata jotain erikoista minun vaatimattomassa
lapsessani. Lähtekää siis meidän luotamme vaihtamatta sitovia
lupauksia, siten lapsellanikin on tilaisuus punnita nuoren sydämensä
tunteita ja päästä selville siitä, ettei hän vain säälin tunteen ja
seikkailun viehätyksen vallassa ole kuvitellut mielessään teitä siksi
mieheksi, jonka taivas hänelle on sulhaseksi määrännyt.
Keskusteltuanne vanhempienne kanssa ja saatuanne heidän suostumuksensa
voitte ilmoittaa meille kirjeellisesti tai suullisesti, jos yhä
edelleen pysytte päätöksessänne, ja silloin jumalakin on antava teille
siunauksensa, jos tämä liitto todellakin on taivaissa säädetty. Ja
nyt minä jätän teidät, rakas poikani, ja odotan teitä aamiaiselle,
sillä te ette saa lähteä nälkäisenä talostani, joskin minun on pakko
toistaiseksi vielä tuomita ikävöivä sydämenne paastoamaan.
Hän nousi istualtaan suudeltuaan äidillisesti otsalle nuorukaista,
joka onnesta sanattomana oli kuunnellut hänen sanojansa. Mutta
jos nuorukainen tämän rakkauden osoituksen johdosta toivoi, ettei
rouva pitäisi kiinni ankarasta vaatimuksestaan, vaan sallisi
hänen ennen lähtöä sulkea rakastettu tyttö syliinsä, niin hän ei
tuntenut äidin yksivakaisuutta, jonka sydämessä ankaruus ja hellyys
oli niin ihmeellisellä tavalla sulautunut yhteen. Aivan niinkuin
Helena rouva edeltäpäin oli vaatinut kävi kaikki hyvästijättäessä,
ja jollei Lisabeth, ojentaessaan nuorukaiselle kätensä, olisi
samalla luonut häneen katsetta, joka vastasi täysin perinpohjaista
rakkaudentunnustusta ja uskollisuuden valaa, niin olisi hän varmaan
lähtenyt talosta pikemmin epätoivon kuin iloisten toiveiden vallassa
ja epäillyt tokko hän täällä sittenkään oli löytänyt sitä sydäntä,
joka pysyisi hänen omanaan elämässä ja kuolemassa. Ylös huoneeseensa
hän jätti pöydälle sormuksen paperiin käärittynä, johon hän oli
kirjoittanut pari riviä äidille pyytäen häntä -- "säilyttämään tämän
muiston, kunnes hän sallisi hänen tarjota sen hänen lapselleen".
Valentinille ja Donatelle oli hän niin runsaasti korvannut heidän
vaivansa ja huolenpitonsa, että nuo kelpo ihmiset jäljestäpäin
hyökkäsivät emäntänsä luo arvellen, että vieras herra varmaan oli
erehtynyt. Mutta kun he huomasivat, että Lisabethin silmät olivat
itkettyneet, poistuivat he ääneti ja alkoivat keskenään tehdä
johtopäätöksiään.
Oli parhaillaan sydänpäivän aika, jolloin useimmat ihmiset pysyttelivät
kotonaan, ja Kurt kenenkään huomaamatta saattoi Helena rouvan
puutarhasta pujahtaa ulos. Pari tuntia kului äidin ja tyttären
vaihtamatta keskenään ainoatakaan sanaa. He koettivat vain kaikella
tavalla osoittaa toisilleen rakkautta, uskaltamatta kuitenkaan katsoa
toisiaan silmiin, ikäänkuin he olisivat tahtoneet salata toisiltaan
jotakin. -- Kun päivä hiukan viileni, aikoi äiti juuri kehoittaa
tytärtään, joka yksin käveli puutarhassa, ottamaan hattunsa ja huivinsa
ja seuraamaan hänen mukanaan alas kaupungille, kun Valentin äkkiä
astui levottomana sisään ja ilmoitti, että raatimies, joka toista
viikkoa sitten oli käynyt talossa, pyrki jälleen rouvan puheille.
Hänellä oli jotain hyvin tärkeää ja kiireellistä asiaa. Helena
rouva, joka ensi hädässä pelkäsi Kurtin tehneen itsensä syypääksi
johonkin varomattomuuteen, ennätti vain kieltää vanhaa palvelijaa
ilmaisemasta mitään Lisabethille, kun komea herra astui jo sisälle ja
paljoa virallisemmalla äänellä kuin edellisellä kerralla pyysi saada
keskustella Helena rouvan kanssa kahdenkesken. Astuttuaan pieneen
työhuoneeseen ja käytyään tuolille istumaan sekä karaistuaan useampaan
kertaan kurkkuansa ja siloiteltuaan pukunsa laskoksia alkoi hän hiukan
nolona puhua:
Minun on turha sanoa, arvoisa kälyni, miten jokainen meidän
kaupungissamme, niin hyvin virkamies kuin yksityinenkin, pitää
arvossa sekä teidän sukuanne ja taloanne että teidän persoonaanne ja
erinomaisia ominaisuuksianne, samoinkuin teidän miesvainajanne nimi ja
muisto on säilynyt kaiken hyvän ja jalon esikuvana jokaiselle. Siksipä
kaikki, jotka tuntevat teidät, tahtoisivat pitää teistä loitolla kaikki
huolet ja surut ja parhaansa mukaan tarjota teille lohdutustansa.
Teiltä ei varmaankaan ole jäänyt huomaamatta, miten kaikki ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet olla koskettelematta sitä
haavaa, jonka teidän poikanne huonolla käytöksellänsä on teille
tuottanut, ja minä, joka olen sekä ystävyyden että sukulaisuuden
siteillä teihin sidottu, en mistään hinnasta olisi tahtonut mainita
teille poikanne nimeä, jollei virkani nyt sitä vaatisi. Älkää siis
tehkö tätä raskasta tehtävääni vieläkin vaikeammaksi kieltäytymällä
ilmoittamasta minulle suoraan ja rehellisesti, mitä tietoja teillä
viime aikoina on ollut hänestä ja missä hän teidän oletuksenne mukaan
nykyään oleskelee.
Teidän kysymykseenne, vastasi äiti ilmaisematta ainoallakaan kasvojen
eleellä tai äänen sävyllä, miten ankarasti hänen sydämensä sykki,
täytyy minun vastata, että Pyhäinmiestenpäivänä on kulunut täsmälleen
neljä vuotta siitä, kun viimeksi näin poikani, ja etten koko tänä
aikana ole saanut häneltä lohdutuksekseni ainoatakaan suullista tai
kirjallista tietoa. Sallikaa minun nyt vuorossani kysyä, mikä antaa
teille aihetta tiedustelemaan onnettoman poikani kohtaloa, sillä,
olkoon hänen rikoksensa mikä hyvänsä, niin ei hän ainakaan yhdeksään
vuoteen ole enää antanut kotikaupungilleen valituksen syytä.