Kylmäsalmen Päätalosta matkustin Tormualle, viimeiseen rajalla
olevaan taloon. Tämä näytti olevan köyhä paikka, sillä aamiaiseksi
oli pantu esille pelkkää pettuleipää. Täällä oli lisäksi lavantauti
esiintynyt ankarampana kuin tietääkseni missään muualla. Koko talon
väestä, 13:sta hengestä, oli ainoastaan muuan lapsi jäänyt eloon,
kaikki muut oli kulkutauti tuhonnut. Nykyiset asujamet olivat
sittemmin tähän muuttaneet. Täällä kerrottiin, että Kuusamossa
paraikaa liikkui tauteja, ja talonväki piti itseään onnellisena
siitä, että oli niistä onnellisesti päässyt. Äsken oltiin molemmin
puolin rajaa valitettu poronvarkaudesta, jonka rajan toisella
puolella asu- vien venäläisten väitettiin tehneen.
3.
Muistiinpanoja matkalta.
-- -- Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka Lonkkaan,
ensimäiseen Venäjän puolella olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut
enempää kuin 1/2 peninkulmaa, mutta se oli melkein kokonaan
ummessa. Saavuin sinne vähää ennen iltaa ja poikkesin Martin eli
Martiskan luo, joksi häntä nimensä diminutiivi- (vähennys-) muotoa
käyttäen sanottiin. Jo paljoa aikaisemmin oli häntä minulle mainittu
oivallisena runonlaulajana. Eikä mieheltä puuttunukkaan sanoja,
vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä.
Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä
häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni,
mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka
sisällystä hän ahkerasti maisteli, kuten sanoi, vahvistaakseen
muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta
hän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää.
Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuoleisesti. Hänen
näet oli vaikea muistaa uusia runoja; sen sijaan hän usein alkoi
laulaa samaa, mitä edellisenä päivänä olin häneltä kirjaan pannut.
Tämä Martiska oli itsekkin runontekijä. Joku aika sitten hän oli
istunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa,
ja oli ollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä
rajaseudulla tiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa
kanssa. Nyt paraikaa valitettiin yleisesti meidän puolella rajaa,
että heti kun porot vaan vähänkin pistävät päätään rajan yli tai
ainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaan Venäjän puolella valmiita
pyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähää ennen rahvaan valitus
tullut hallituksenkin korviin, minkä johdosta joku (talonpoikien
kertomuksen mukaan "ensimäinen mies keisarista") Keisarillisesta
Senaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa. Sillä aikaa,
ja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta tai ei ollut
vielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poron varkautta entistä
hurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuanna iltana taaskin
tuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinka he rohkenivat
jatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaan entisistä
varkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkein paras aika,
vastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikki käy nyt
entisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään. --
Näissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, että
meidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei.
Juuri tämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman
halun katsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja
omistajaa kaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä
kostoa meidän rahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei
tavallisesti monien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan
mies sanoi, tai jos joskus tulisikin, ei oikeudenhakijan voitto
korvaa käräjäkuluja. Ylempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin;
siellä on kummallakin puolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy
pitää huolta siitä, ettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei
soisi toisen hänelle itselleen tekevän. Lonkan tienoilla tosin
jokunen suomalainen talonpoika on koettanut estää noita kuuluisia
poronvarkauksia siten, että on poronhoito-kumppanikseen ottanut
venäläisen talonpojan. Tämä saattaa paremmin pitää silmällä, etteivät
naapurikyläläiset tuhoa poroja, mutta tämä ei kuitenkaan voi estää
mainittuja varkauksia.
Mutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudesta
linnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle
tämän runon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa
nähdä, on puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea,
minkä sepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti
joutoaikaa. Se minkä runosta, sekä itse tekijän että muiden kautta,
jotka ovat muistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut
muistiinpanna, on jotenkin seuraavaa:
Poron synty on Pohjolasta,
Petra laulettu Lapista,
Tätä riikki riitelevi,
Raja raivoissa elävi.
Sykysyllä seikka synty, 5
Talven tullessa tapahtu,
Ruotsi tungeksen tukulle,
Koko Kuusamon pitäjäs.
Paljo maita matkustavat,
Kyllä kyytiä tekevät, 10
Hyvin hiihto Hossalainen,
Hiihto Huttu huikiasti,
Oikarinen oivalailla.
Lauttolammille tulevat,
Siitä metsähän menevät, 15
"Mitäpä tässä?" -- "ei mitänä".
"Jälet tässä", -- "ei jälistä",
"Siat tässä", -- "ei sioista".
Ylös korpehen kohoovat.
Tuossa kumma keksitähän, 20
Petran vasa vaipununna
Kahen kallion lomahan.
Päivä päätä väännetähän,
Sorkkia soristetahan,
Turpoakin tuuvitahan 25
Kahen kallion lomasta.
Siitä Huttu huuon nosti,
Kela toinen kerkiävi,
Mit' on kummat kuulumassa,
Mitkä ilmoset imehet. 30
Silmät on entiset elolla,
Korvat vanhat valmihina,
Vielä kello kelvollinen,
Yht' on pikkuista vajella,
Henkeä poro polonen. 35
"Tuoppas täll' on tuuli henki,
Pane paarmuot ahava".
Kela kellon soittajaksi,
Kulkusen kolistajaksi:
Kuulu kello Kuusamolle, 40
Kuusivaarahan kulina,
Kiannalle kielen lyönti.
Siit' on Hutun huima Antti,
Vähämielinen Mikittä
Vuonisehen päästyänsä 45
Katsellahan kaikki paikat.
Huttu katso kaikki paikat,
Nuuski nurkkajen taukset,
Mit on akkaset ajettu,
Tiiron piiat pirskutettu. 50
Kaikki laukkuhun latovi,
Mitä missäkin näkevi,
Eväs on tarves taipaleella,
Moni matkassa tulevi,
Tapahtuvi taipaleella. 55
Huttu huimaksi rupesi,
Mielettömäksi Mikittä,
Kaikkiaan kaheksan miestä,
Yhen miehen ympärillä,
Sito yöllä yksinäisen, 60
Kesken yötä kehkimättä,
Väänti Martin väkkyrälle.
"Lähes nyt Martti matkan päälle
Kulkemahan Kuusamohon,
Oulun linnahan lujahan, 65
Kuss' ei konsa päivyt paista,
Eikä kuuhuet kumota."
Sano kainu karjalainen,
Yhä puoltansa puhuvi,
Yhä virkko vierestänsä: 70
"Kuule Kurvilan isäntä,
Jo mie sen sanon toeksi,
Kun tuo härkä ammonevi,
Jok' on kuollut mennä syyssä,
Mennä talvena tapettu, 75
Kun on kuollut Hoiluvalla,
Liha syöty, luu jätetty,
Talja Sunkuhun sulettu,
Laapat kaikki kaupunkihin."
Jyrki viinoa vetävi, 80
Rajan poikki raukiata,
Yöllä viinoa vetävi,
Kulettavi kuutamella,
Luoksi viinan vierahia.
Tuossa tuuma tuumatahan, 85
Annill' on hyvä heponen,
Saaha Martti matkan päälle.
Jyrki ajo antamahan,
Anni riisu rinnuksia,
Hevoista on lasettelevi. 90
Ottivat omin lupinen,
Martin matkahan panevat,
Poron syöjän polkusehen.
Jo Ruotsi hyvin elävi,
Koko Kuusamo ihastu, 95
Kun on Martti matkan päällä,
Poron syöjä polkusessa,
Kaikki on naiset naurusuussa,
Isännät iloissa mielin.
Niin on Martti matkan päällä, 100
Karjalainen koilamassa,
Kuuksi päiväksi kululla,
Iäksi on ilman alla.
Kulettavat Kuusamohon,
Tuonne tuomarin tupahan, 105
Esivaltojen etehen.
Koko Kuusamo kokoutu,
Lautamies lakitta seiso
Tuolla tuomarin tuvassa.
Esivaltojen eessä. 110
Vast' on Martti matkan päällä,
Kun on rautohin rakettu,
Kokonansa kolmet rauat
Yhen miehen ympärillä.
Kulkemass' on Kuusamosta, 115
Oulun linnahan lujahan,
Enarihin ilkiähän,
Joss' ei puuttune porohkat,
Ampuvärkit ei vähene.
Ain' yhtä ajattelevi, 120
Tämä on kasvanut kaloilla,
Veen kaloilla venynyt,
Atrioinut ahvenilla,
Ei siitä sinä ikänä
Kuletettu Kuusamohon. 125
Huttu huimaksi rupesi
Lähimmäinen miulla ranni;
Tuli vihat viikolliset,
Kaukasot ylenkatsannot,
Vaikk' oli ennen ystäväni. 130
En minä huolinna hyviä,
Jos olen ottanna urakan,
Nukuttanut nuoren petran;
Sinulle sikiät jäävi,
Kaksin vaatimet vasovi, 135
Porot toisen toimittavi.
Tuliko surma suutimaton,
Kesken yötä kenkimätön,
Sian tieän kussa synnyin,
Paikan kaiken kussa kasvoin, 140
En tieä sitä sioa
Kussa kuolo kohtanevi
Näillä ouoilla ovilla,
Teillä tietämättömillä.
Ain' yhtä ajattelevi 145
Luojan luotuja sanoja,
Pyhän synnyn säätämiä.
Kuu keritä, päivyt päästä,
Otava yhä opeta
Näiltä mailta vierahilta, 150
Yhä ouoilta ovilta.
Jopa tuomari tulevi,
Kemin herra kerkiävi,
Päästi Martin matkan päältä.
Ruotsi nyt tuli tuholle 155
Veionen Venähen voitti.
Huttu kulki huikiasti,
Alle pöytänsä ajakse,
Päähän penkin peittelekse,
Itsekseen itettelekse, 160
Parempi olisi ollut,
Maata koissa korkiassa.
Vähä nyt tulee väkeä,
Pieni arvo aartelia,
Saatu on saalis suurempiki, 165
Vähemmälläki väellä.
Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole
ainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään,
ja meidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten
asiain vuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain
aamulla ja saavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä
on rakennettu metsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia
varten, jotka viimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät
nuottaa. Viivyimme täällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia.
Saunaan tehtiin tuli, ja me asetuimme niin hyvin kuin taisimme,
valkean ympärille. Pian savu täytti huoneen, eikä siihen paljoa
tarvittukaan, sillä se oli sekä matala että muuten pieni. Suorana
ei siinä ollenkaan voinut seisoa, vaikka savultakin olisi voinut,
joka kuitenkin sekin olisi estänyt pystyyn kohoamasta. Siinä söimme
päivällistä, ja sen jälkeen panin vielä paperille jonkun Martiskan
runopätkän, joka nyt vasta johtui hänen mieleensä. Kuta kauemmaksi
sitten tultiin, sitä vähemmän lunta oli tiellä: Lonkassa, josta
olimme lähteneet, oli sitä vielä puolen kyynärän vahvuiselta maassa,
mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana. Syy siihen on se, että
Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla, Lonkka sitä vastoin
Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon eli Teppanaan, joksi
sitä myöskin ja tavallisemmin sanotaan. Täällä kaipasin ennen
mainittua emäntää. [Neljännellä matkalla, ks. edellä.] Puoli vuotta
sitten kuolema oli temmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta.
Mies, joka kertoi hänen kuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi
itkeä. Tämä oli toistettava Tsenaniemessä, kun äiti vielä kerran
perinpohjin kertoi tyttärensä kuoleman. Hän kertoi, miten sama
tytär-vainajansa, Teppanan nuori emäntä, kuluneena kesänä oli ollut
pahasti sairaana, niin että kaikki epäilivät hänen paranemistaan.
Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossa kirjava jänis oli näyttäytynyt
hänelle, muka koko taudin aiheuttajana. Hän oli silloin kysynyt
jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä rauhaan, ja vastaus oli
kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste tullessani. Tämän
unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli selittänyt sen siten
kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava tauti oli vienyt hänen
tyttärensä manalle. -- Syötyäni Teppanassa välipalaa, jonka isäntä
itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita, leipää ja suolattua
lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan muutamia
runoja. Niitä ei kuitenkaan ollut useampia kuin että 2 tai 3 tunnin
ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Antrein talossa ja
läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin, kylästä
matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan. Sain
kyyditsijäkseni keski-ikäisen miehen; hevonen tuntui minusta olevan
keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden kylä,
ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä, kun
kaikki lumi edellisinä päivänpaisteisina päivinä oli sulanut pois.
Jyvälahti on 4:n peninkulman päässä Vuonnisesta. Läksimme matkaan
vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin jonkun aikaa
hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan isäntä vaimonsa
kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin järjiltään.
Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä rommia, oli
hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain määrin kuin
ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään toisen
kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta 3-4 viikon
kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut entiseen
raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky oli
erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen, ja avara,
sileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa
tarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä
haamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun
kauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun
teki. Muutamissa tilaisuuksissa luonnon kauneudet erityisesti meidät
lumoavat ja vakaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti
äkkiarvaamatta. Kun varta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen
harvoin täydelleen voinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden
tarjoutuessa itsestään. Kun sitten aurinko oli mennyt mailleen,
ja taivaan purppura oli kadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun
tähden siellä täällä tuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat,
sekä kyytimieheni että minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein
mukavimpia, mutta uni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt
henkilöitä, jotka ovat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen
jatkaneet matkaansa suistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli
hevosemme ainoa valveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie
ollut syynä, sekö, ettei hevonen ymmärtänyt tähtien mukaan ohjata
kulkuaan oikein, vai se, että sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sen
tähden halusi päästä kotiin. Oli miten oli, mutta ympäri se vaan
oli kääntynyt ja oli herätessämme verkallensa kulussa takaisin
Vuonniseen, sen sijaan, että olisi mennyt Jyvälahtea kohti. Heti
herättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi: "missä nyt ollaan?"
Omituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkein vähimmin olin nyt
valmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavasti olimme
Yläkuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleet sen
alla. -- Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassa luulee
olevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonka
paremmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. -- Hänen neuvottomuuttaan
ei kuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja
useilta tahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen
tuumat ja käänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää
nukahtanut, vaikka minä taas taisinkin uudestaan torkahtaa. Puoliyön
aikaan tai vähäistä myöhemmin tulimme perille Jyvälahteen, kolkutimme
erään talon ovelle ja pääsimme sisälle. Kiireesti meille siellä
sitten laitettiin makuusijat lattialle. Tämän seudun rahvas
ei tee makuusijojaan, meidän rahvaan tavoin, oljista, jotka joka
ilta kannetaan sisään, vaan poronnahoista ja muista vaatteista,
eikä niihin tavallisesti panna peitettä. Pidän kuitenkin enemmän
meidän rahvaan olkivuoteista, sillä onpa, kun tavallisesti joka
ilta tuodaan sisään puhtaat, kuivat oljet, ja niiden yli levitetään
puhdas hursti, etenkin väsyneenä ollen sangen miellyttävää
paneutua siihen nukkumaan. Paraassa untuvavuoteessa ei voisi nukkua
pahemmin. Oljet pannaan useaan eri paikkaan, niin että kullakin
pariskunnalla, joita varakkaassa talossa monasti on useampia, on
oma makuupaikkansa; sitäpaitsi on naimattomilla miehillä omansa,
niin naimattomilla naisillakin. Vähän arvokkaammalle vieraalle
tehdään niinikään erityinen tila pitkän pöydän ääreen; huonommat
vieraat, etenkin kerjäläiset, saavat tyytyä tuvan ovensuun puoleen.
Vaikka saattaakin olla mukavaa että on, kuten Etelä-Suomessa,
muutamia pylväsosastoja kattoon asti päällekkäin ladottuja sänkyjä
kunkin perheen jäsenen tarpeeseen, pidän kuitenkin enemmän näistä
lattialle joka kerta uudestaan laadituista olkivuoteista. Ne ovat
itsessään siistimmät, ja päivällä on koko tupa hauskemman näköinen,
kun ei siinä näe mitään huonosti kohennettuja tai aivan kohentamatta
jätettyjä vuoteita. Aamulla näet, kun kaikki ovat nousseet, oljet
kannetaan heti pois ja lattia lakaistaan puhtaaksi. On merkillinen
ero etelä- ja pohjois-suomalaisten asuintupien sisustuksen välillä.
Edelliseen kuuluu, paitsi jo mainittuja sänkylaitoksia, useita
kaappeja, kirstuja, vesikorvoja, sankoja, kiuluja, pyttyjä y.m.
siellä täällä hajallaan huoneessa. Lattia on usein lian peittämänä,
kuten käy, kun sitä ei koskaan puhdisteta vedellä. Pöydällä on yhtä
haavaa jätteitä aamiaisesta, päivällisestä ja illallisesta, siinä
on huolimattomasti jätettyjä leipäpalasia, lautasia, kalakuppeja,
j.n.e., jonka ohella itse pöytä harvoin on puhdas. Liedellä on
kiehumassa ja paistumassa ruokia seuraavaa ateriaa varten. Savossa,
Pohjois-Suomessa, mutta etenkin Pohjois-Karjalassa ovat tuvat vapaat
kaikesta sellaisesta romusta, lattia on sitä paitsi jotenkin puhdas,
pöydät ja penkit valkeat. Eivät mitkään likaiset kaapit, kirstut,
korvot, pytyt y.m. häiritse katsetta, sillä kaikilla sellaisilla
esineillä on erityinen säilytyshuoneensa (eteinen), jonne ne
käyttämisen jälkeen viedään. Erityinen huone (kota) on olemassa
keittämistä varten. Näin ollen pitäisi luulla, että asian laita
olisi päinvastoin, kun näet etelä-suomalaiset, jotka ehdottomasti
ovat varakkaammat, myös kotielämässään voisivat paremmin noudattaa
puhtautta.
Jyvälahdesta läksin seuraavana aamuna Uhtueen. Tässä kylässä, joka
on seudun varakkain, on 80 suurimmaksi osaksi hyvin rakennettua
taloa. Nimi johtuu Uhutjoesta, joka virtaa kylän läpi. Jyvälahdesta
lasketaan tänne matkaa kolme peninkulmaa Keskikuitin järven poikki.
Kylä jakautuu oikeastaan neljään osaan, jotka ovat _Lammin pohja,
Mitkala, Ryhjä ja Likopää_, ja puolet siitä on Vuokkiniemen,
toinen puoli Paanajärven pitäjää, Uhutjoki näet täällä on mainittujen
pitäjien rajana. Tässä kylässä viivyin koko viikon, enimmäkseen
uutterasti kirjoitellen muistiin runoja ja lauluja, joita kylän
sekä miehet että naiset lauloivat. Muuan leski, nimeltä Matro,
kunnosti itseään ennen muita. Sittenkuin hän puolentoista päivää
oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia,
jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja,
osaksi toisia, uusia. Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena
päivänä, suorittelin sen ohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä,
niin että mukaan ottamaani lääkevarastoa oli lähtiessäni sangen
vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin tästä lääkärintoimesta saada
jotakin hyötyä, ja minun onnistuikin monesta lääkejauheannoksesta
saada vaihteena joku pitkän- tai lyhyenpuoleinen runo. Muunlaista
maksua en ottanut, minkä vuoksi ne, jotka eivät osanneet runoja,
saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä syystä olin vaarassa
syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin, kannettiin
eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten olisi
pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin
muunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei
nyt, harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri
ruokalajien suhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja
maitoa syödäkseni. Paastonaikana säilytetään maitoa erityisellä
tavalla seuraavaan lihan- ja maidonsyönti-aikaan (arkeen). Annetaan
sen ensin muuttua taalepiimäksi, josta kerma kuoritaan ja tehdään
voiksi. Mutta sittenkuin kerma on otettu pois, jäljelle jäänyt osa
eroaa sakeammaksi ja ohuemmaksi aineeksi. Jälkimäisen annetaan juosta
pois, minkä jälkeen sakeampi osa kaadetaan saviruukkuihin, jotka
pannaan kohtalaisen kuumaan uuniin. Siinä se muuttuu jonkunlaiseksi
juustoksi, ja sitä sanotaan sen jälkeen _rahkamaidoksi_. Viiden tai
kuuden tunnin kuluttua se otetaan pois uunista, ja sitä kuulutaan
nyt voitavan säilyttää vaikka puoli vuotta sen pahenematta.
Sellainen rahkamaito on sangen hyvänmakuista, jonka vuoksi olisi
suotavaa, että meidänkin rahvas tutustuisi sen valmistamiseen.
Mutta palaan lääkäri-praktiikkaani. Ne taudit, joihin etsittiin
parannusta, olivat paitsi ainaisia pitkällisiä sydänalanvaivoja
(reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan tulee, on tarpeeksi,
tiheitä _ophtalmia_- (silmätauti-) tapauksia, sekä muutamia muita
tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle 10-vuotiaalle
tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut, että silmämuna
kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin paisuneena oli
pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa extirpatio oculi
s.o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan seudun vanha
puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon tytön äiti
ei kuitenkaan ollut voinut suostua. Epäilemättä äiti siinä menetteli
viisaasti, sillä kun puoskari olisi toimittanut leikkauksensa
tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin ollut vähemmän tyydyttävä.
Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin
käyttää, ei täällä ole, kun näet ei kukaan aja partaansa. Minäkin,
vaikka minulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani,
ryhdyin leikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun
seuraavana päivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas
oman onnensa nojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa
uhtuelaisilta kuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi
kaikki, mitä lähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta,
märilletulosta y.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että
minulla ensi kerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä
paljoa enemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti
lankesi kasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen:
"Jumala te oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä".
Sellaista kunnianosotusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni,
minkä vuoksi tämä ylennys minusta tuntui vallan oudolta. Kuitenkin
on minun mainitseminen seikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen
arvoa, nimittäin se, että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja
tietäjille välistä omistetaan arvonimi _puolijumala_ ja _puujumala_.
-- Ikävä tapa, kenties itämaalaista syntyperää on täällä tuo, että
rahvas lankeaa kasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa
jotakuta. Minä en koskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa,
ole malttanut olla huomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen
on täten alentua, mutta huomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä
noita kunnianosotuksia. Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain
viimeksi hävetä erään vuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri
täten oli langennut kasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada
hänet nousemaan ylös, ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle
ja saivat siitä aihetta pilaan.
Paitsi runoja, ruokaa ja jumalallista kunnioitusta, jotka
parantamisillani ja lääkkeilläni Uhtuessa ansaitsin, sain vielä lisäksi
lahjoina messinkisormuksia ja muita samanlaisia esineitä, jotka
minulla vieläkin ovat tallella. Tapasin noin 30-vuotiaan vaimon, joka
oli kotoisin Rautalammin pitäjästä Suomesta. Hänen nimensä oli Anni
ja hän oli jo yhdeksän vuotta sitten tullut tähän kylään, missä nyt
perinpohjin kertoi minulle elämänsä vaiheet, jotka antaisivat aihetta
vaikka koko romaaniin. Koetanpa, kertomustani venyttämättä, kuvata
niitä. Hän oli piikana palvellut eräässä talossa Rautalammilla,
kun kaksi uhtuelaista kulkukauppiasta siitä oli kulkenut maan
eteläisiin osiin. Toinen näistä miehistä oli silloin tarkkaavaisesti
katsellut häntä, mutta oli mitään sanomatta seuraavana aamuna taas
lähtenyt matkaan. Palatessaan keväällä rannikkoseuduilta hän oli
sovittanut matkansa saman kylän kautta, ja heti kun oli astunut
tupaan ja huomannut hänet istumassa rukkinsa ääressä kiukaan luona,
oli kavahtanut hänen kaulaansa ja sanonut: "Nyt meistä ei enää
tule eroa milloinkaan. Aina viime syksystä, kun läksin täältä, en
ole sinun tähtesi saanut untakaan silmiini." Sitten hän oli kehottanut
häntä tulemaan mukaansa Venäjälle, siellä antaakseen vihkiä
itsensä hänen kanssaan. Tyttö sanoi alussa olleensa sangen vähän
taipuvainen sellaiseen askeleeseen, mutta kun mies oli uhannut,
ettei ennen lähtisi pois talosta, tyttö viimein oli suostunut.
Muutamat kulkukauppiaan antamat pienet lahjat olivat saattaneet tytön
sukulaiset asiaan taipumaan. Näin hän oli seurannut miestä.
"Ensi työksemme rajan yli tultuamme", hän kertoi, "menimme papin
luo, joka minut uudestaan kastoi ja vihki yhteen hänen kanssaan."
Nyt hän haki esille upeasti kirjaillun punaisen pumasenki-hameen,
jonka mies tätä tilaisuutta varten oli hänelle lahjoittanut. Mutta
kuten sittemmin pian sain kuulla -- näin hän jatkoi -- oli mieheni
täällä kotona ennestään kihloissa toisen kanssa -- hän mainitsi
naisen nimen -- joka myöskin asui tässä kylässä, ja jonka edellisenä
päivänä olin nähnyt. Tämä koetti kaikin tavoin houkutella miestäni
minulta pois, mutta pitkään aikaan se ei onnistunut. Mutta lopulta
tuo nainen sai hänet lumotuksi, ettei hän rahtuakaan huolinut
minusta, vaan seurusteli hänen kanssaan. Kun ei mitään muutosta
parempaan ollut odotettavissa, matkustin viimein Kemiin ja ilmaisin
asian ispravnikalle. Seuraus siitä oli tutkistelu, joka päättyi
niin, että mieheni vietiin sotamieheksi, niin ettei kumpikaan meistä
saanut häntä pitää. Hänen kohtalonsa tuntui minusta liikuttavalta,
ehkä vielä enemmän sen vuoksi, että hän itse oli kotoisin tutulta
suomalaiselta seudulta. Nyt hänellä oli kaksi lasta, poika ja
tytär, joista edellistä, Venäjällä syntynyttä, hän ei voinut ottaa
mukaansa Suomeen; muuten hän sanoi olevansa hyvin halukas palaamaan
syntymäseudulleen. Tämä Anni oli kielensä ja kaiken muunkin puolesta
siihen määrään muiden seudun naisten kaltainen, etten, erityisesti
asiasta tietoa saamatta, mitenkään olisi voinut aavistaa hänen olevan
muukalaisen seudulla.
Ennenkuin jätän Uhtuen, tahdon vielä mainita, että tämä nykyään
varakas, suuri kylä ison vihan aikana Kaarle XII:nnen hallitessa oli
niin perinpohjin hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan taloa. Tätä
sotaa sanotaan seudulla _sarkasodaksi_ ja myös _varastussodaksi_.
Edellinen nimi johtuu siitä, että silloinen Kajaanin viskaali oli
ottanut takavarikkoon venäläistä sarkaa, mikä tapaus juuri aiheutti
tämän kauhean sodan puhkeamisen näillä rajaseuduilla. Siihen asti
oli eletty ja seurusteltu toistensa kanssa hyvässä naapurisovussa,
vaikka sota riehui muissa osissa maata; mutta tuon onnettoman
tavarain-kiinnioton jälkeen muuttuivat olot täälläkin toisiksi.
Jälkimäinen nimi kaiketi viittaa ryöstöihin, joiden takia tämä
sissisota tuli niin kuuluisaksi. Olemme tottuneet yksipuolisesti
arvostelemaan ja kauhusta värähtämään lukiessamme niitä hävityksiä,
jotka vihollinen silloin meidän puolella toimeenpani, mutta unhotamme
silloin enimmästi, ettei meidän väki hiukkaakaan paremmin ja
inhimillisemmin menetellyt, tultuaan rajan yli vihollisen maahan.
Samoja kertomuksia kehdossaan kuoliaaksi pistetyistä lapsista,
raiskatuista naisista, elävältä poltetuista ja toisella tavoin
hengiltä kidutetuista ihmisistä, joita vanhat ihmiset tietävät
kertoa vihollisen kauheasta elämöimisestä meillä tänä onnettomana
aikana, kuulee täällä vanhempien henkilöiden kertovan meidän omista
kansalaisista. Muuan joukkio suomalaisia talonpoikia oli silloin
lähtenyt rajan yli, ryöstänyt ja polttanut kaikkialla Vuokkiniemessä
ja muissa naapuripitäjissä ja oli silloin hävittänyt Uhtuenkin.
Kylän sanottiin sitten olleen autiona, ja ensimäinen asujan kuuluu
sittemmin tulleen Kiannan kappelista täältä Kajaanin läänistä. Tämä
viimemainittu seikka, jos on tosi, olkoon myös todisteena siitä,
miten maa tämän sodan jälkeen lienee ollut autiona asujamista, kun
ennen viljavat seudut, pellot ja niityt, sijaiten suuren kalarikkaan
järven rannalla -- mihin täällä kiinnitetään paljo huomiota
asuinpaikkaa valittaessa -- eivät voineet saada asukasta lähempää
kuin Kiannalta, jonne täältä on ainakin kaksitoista peninkulmaa. En
ole saanut selville, mikä tämän partioretken suomalaisen päällikön
nimi oli. Kuhmossa ja Repolassa muistetaan vielä ne päälliköt, jotka
siellä sarkasodan aikana olivat kuuluisimmat. Suomalaisten puolella
oli muuan Olli Kähkönen ja venäläisten puolella eräs Iso-Petri
niminen mies etevin. Heidän urotöistään tiedetään vielä niin paljon
kertoa, että kokonaan jätän tämän seikan toiseen kertaan, pitäen
parempana jatkaa matkaani. -- Uhtuesta tulin jälleen Jyvälahteen,
missä oleskelin ainoastaan lyhemmän aikaa, kun minun ei täällä
onnistunut saada kuin yksi ainoa runonlaulaja, sekin huononpuoleinen.
Rikkaan talollisen Dmitroin luona en nyt voinut käydä, sillä hän
asuu peninkulman päässä syrjässä kylästä, Enonsuun kosken partaalla,
joka erottaa toisistaan molemmat Kuittijärvet. Tämä Dmitrei on
epäilemättä rikkain talonpoika Vuokkiniemen pitäjässä. Hänen
omaisuuttaan kuulin arvioitavan 10 tuhanneksi ruplaksi, jopa toiset
arvioivat sen 100 tuhanneksi. Sellainen talonpoika ei enää mielellään
itse lähde kauppamatkoille, vaan saattaa rahansa toisella tavoin
korkoa kantamaan. Hän hankkii itselleen monenlaisia tavaroita,
jotka hän kotiseutunsa vähävaraisille osaksi myy puhtaasta rahasta,
osaksi lainailee. Sitäpaitsi hän käy markkinoilla, ostelee suuria
tavaravarastoja yhdeltä seudulta, kuljettaa ne toiselle seudulle ja
myy. Lisäksi hän lainaa rahoja vasta-alkajille suurta korkoa vastaan.
Tätä korkoa kuulin maksettavan 25-30:neen sadalta, riippuen
lainanottajan luotettavaisuuden määrästä. Dmitrein suuren rikkauden
alkuna eli perustuksena kuului olleen kalakauppa. Hän näet asuu
hyvin kalarikkaalla seudulla ja kuului vuosittain saaneen aika
kalansaaliin.
Jyvälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin
Lipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti
tarjottiin 5-6 kuppia "tsaajua" (teetä) illalla ja samoin seuraavana
aamuna. Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin
kirjaan runoja niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun
muassa erääseen ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen
vakuutuksensa mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa
mahdotonta nyt saada häntä laulamaan; hän esteli huomauttamalla,
että nyt oli paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin
turhamaiseen toimeen. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti
alusta pitäen pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän
oli toista uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. "Omp' on", hän vastasi,
"kun teillä köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä
muita pyhempinä." Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli
kolmea tai neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä
uskonasioista saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten
olin toivonut, selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin,
että toiset pitävät yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia
taas ne kauhistuttavat, sillä he uskovat ainoastaan kahdella
poikkipuulla varustettuihin risteihin. Samoin toiset pitävät
tavallista kirkonkellojen soittamista oikeauskoisuuden mukaisena,
toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa paastonkin aikana, kun sitä
vastoin toiset katsovat sitä paaston ajalla perin epäterveelliseksi
vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten erivierolaisten mielestä,
joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät ristimerkkiä tehdessään
pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan, kuten papit ja "papin
vierolaiset" tekevät, vaan nimetöntä ja pikkusormea vasten. Tätä
kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään muuten kolminaisuuden
vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene kirkkoon papin ollessa
siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä kyllä käyvät. Joku heistä
esiintyy silloin pappina ja toimittaa jumalanpalveluksen. Eivät he
myöskään anna pappien kastaa lapsia, vihkiä morsiusparia ja haudata
kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat pappinsa toimittavat.
Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille, joka silloin merkitsee
kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa. Tuoppajärvellä on
kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat erivierolaisia. Nämä
retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti näillä seuduilla
ylläpitävät vanhaa uskoa estäen sitä kokonaan häviämästä. Ei yksikään
erivierolainen suostu syömään samasta vadista kuin sellainen,
joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon. Samassa talossa
tapasi joskus erivieroisia henkilöitä, joiden siis aina on pakko
syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talon väelle erityinen
pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen. Kysyin
mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni eikä muiden kanssa, ja
siihen hän vastasi, ettei katsonut maksavan vaivaa "ruveta heidän
ilvehinsä" (s.o. kääntyä heidän uskoonsa).
Lipposelta tulin "tsaajulla", ranskalaisella viinillä ja muilla talon
hyvillä varoilla kestittynä Tsenaniemeen, missä tapasin jo ennen
mainitun vanhan Mari-muorin terveenä ja hyvinvoipana. Täälläkin oli
"tsaajua" yllin kyllin. Teetä juotaessa on yleinen tapa, ettei, kuten
meillä, sekoiteta sokeria kuppiin, vaan sitä nautitaan erityisesti,
kuten meillä on tavallista kahvia juotaessa. Korppuja ei ollenkaan
käytetä, eikä rahvas itseään varten paastonaikana käytä kermaa,
vaikka nyt minua varten tuotiin pöydälle kerma-astiakin. Muutamissa
paikoin oltiin vielä niin tunnollisia, ettei edes käytetty sokeria,
kun tiedettiin sitä puhdistetun verellä, eikä mitään, mikä vaan on
ollut kosketuksessa veren ja lihan kanssa, sovi käyttää paaston
aikana. Käytettiin hunajaa sokerin asemesta.
Tsenaniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki
Kettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhäiseen yöhön. Seuraavana
aamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkallani tavannut
häntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä
Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut,
kuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti,
etten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi.
Hän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: "Kuuluupa ne jo teillä
olevan ennestään petsatoittuna, a miksi niitä uuelleen laulaisin."
Hänen laulaessaan serkkunsa Pietari Kettusen tekemää, osalle tämän
lehden lukijoista kenties jo tuttua laulua, oli saman Pietarin leski,
Mari, läsnä huoneessa ja kuunteli sitä. Kysyin oliko se runon kohta,
joka koski häntä, totta. Vaikka hän oli vanha, hän tällöin punastui
silminnähtävästi ja vastasi: "Niin totta se on kuin sellaiset seikat
lauluissa tavallisesti ovat", joilla sanoilla hän ei runoille yleensä
näyttänyt omistavan täyttä historiallista totuutta. "Mutta", hän
jatkoi, "paraat runon kohdat Jyrki kuitenkin on unohtanut, ja niitä
ette saa keneltäkään muulta kuin minulta." Sanoin, että tuota laulua
vielä osataan, jopa hänen syntymäseudullaan Kiimingissäkin, missä
todellakin kerran olin kuullut erään kyytimiehen sitä laulavan.
Silloin hänellä oli paljo kyselemistä minulta syntymäseudustaan,
josta kuitenkin tiesin sangen vähän. Hän valitti, etteivät hänen
sukulaisensa moneen vuoteen olleet käyneet häntä tervehtimässä,
itse hän jo oli liian vanha sinne lähtemään. Hän oli vähällä saada
kyyneleet silmiinsä, kun virkkoi, ettei nyt enää varmaankaan
koskaan saisi nähdä syntymäseutuaan. On kuitenkin mahdotonta,
että kukaan kokonaan unhottaisi näitä seutuja, missä ensin on
nähnyt päivänvalon, kuullut ensimäisen käen keväällä ja metsässä
poiminut ensimäiset marjat. Vaikka hän oli ollut täällä 40 vuotta,
syntymäseudun muisto vaikutti häneen niin syvästi, että hän muutamaksi
hetkeksi näytti kokonaan siirtyneen sinne. Mutta puhuttuamme taas
muista seikoista, sain hänet itsensä laulamaan ne runon kohdat, jotka
Jyrki, kuten hän sanoi, oli unhottanut. Ensin hän ei tahtonut siihen
suostua, mutta teki sen kuitenkin lopulta, kun pojatkin häntä olivat
pyytäneet. Nämä kohdat puuttuvat vielä siitä runosta, joka on
painatettuna tämän lehden viime vuosikerrassa.
Tsenaniemestä tulin, siellä päivän viivyttyäni, Kivijärveen,
joka on 2 1/2 peninkulman päässä. Nyt kävi päinvastoin kuin
matkustaessani Lonkasta Vuonniseen. Tähän asti olivat kaikki paikat
olleet lumesta melkein paljaat, mutta kuta lähemmäksi tulin Kivijärveä,
sitä paremmaksi kävi keli. Herkesin kokonaan pelkäämästä kelirikkoa,
ja kaduin, etten ollut malttanut viipyä kauempaa Uhtuessa,
Jyvälahdessa ja Vuokkiniemessä. Lunta oli Kivijärvellä vielä
puoltakyynärää vahvalta. Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä, läksin
täältä peninkulman matkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa
talonisäntää Arhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus
oli nyt 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt
muistinsa. Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti
minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä,
jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia,
joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta
saatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänen
luonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa, ja
jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja runojamme
hänen kanssaan mennyt hautaan. Ukko innostui, kun välistä tuli
puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta isästään,
jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. "Kun silloin", hän sanoi,
"Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas
siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen,
kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen.
Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa
runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin
heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo
unhottanut: Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten
minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niinkuin
minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai
kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulin vielä jonkun
kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta
harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki
nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani
saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei
hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä
isäni yksinänsä osasi." Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että
oli kyyneliin puhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta
kuunnella hänen kertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista,
vaikka kyllä, kuten sellaisissa on tavallista, suuri osa ukon jakamaa
kiitosta perustui yksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään
vielä ole puute vanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos
kohta onkin totta, että ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä
meidän päivinämme niitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia
jälkeemme. Eikä niitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin
nuoret ja vanhat niitä kuuntelemat, kun niitä lauletaan. Vaikka
Arhipan talo olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin
moni varakkaampi. Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin
muinaisaikaista patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin
silmissäni. Sen ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta,
jotka muualla täällä ovat vallitsevina. Hän ja koko talonväki söi
minun kanssani saman pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista
astioista, mitä harvassa muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä
siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko syödessään osotti!
Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun lautaselleni.
Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin
kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei
siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän
seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä
ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen. Tähän
tarpeeseen on joka talossa oma pesuastia, joka riippuu orresta tuvan
ovensuun puolessa, ja lähellä pesuastiaa on enimmästi pyyhinliina.
Pesuastian alla on suurehko vesisäiliö estämässä lattiaa kastumasta.
Nämä pesuastiat ovat jotakin metallia; puuta, tuohta, j.n.e. talon
varallisuuden mukaan.
Ehkä jotakuta huvittaa tietää, miten hyvä laulaja käyttäytyy
laulaessaan. Kun ei ole toista laulajaa saapuvilla, hän laulaa yksinkin,
mutta jos laulajia on kaksi, kuten juhlallisempi runonlaulanta vaatii,
niin he istuvat vastatusten tai vieretysten, tarttuvat toistensa käsiin,
joko vaan toisella tai molemmin käsin yhtaikaa ja alkavat laulamisen.
Ruumis on laulun kestäessä edes takaisin huojuvassa liikkeessä, niin
että näyttää siltä kuin kumpikin vuoroin vetäisi toisen luoksensa.
Toinen laulaa silloin ensin yksin runosäkeen, jonka viime tahtiin toinen
yhtyy, toistaen sitten uudelleen koko säkeen. Tämän toistamisen kuluessa
toisella on hyvää aikaa ajatella seuraavaa säettä, ja näin laulaminen
jatkuu, jokopa sitten lauletaan jo valmista runoa tai ollaan juuri
tekemässä vallan uutta. Hyvissä kemuissa, missä on useita laulajia
saapuvilla, syntyy usein kilpailu heidän välillään. Heidän tuttavansa
ja ystävänsä molemmin puolin lyövät keskenään vetoa siitä, että toinen
ja toinen on voittava vastapuolueen sankarin. Arhippa kertoi
kyläläistensä täten usein asettaneen hänet kilpailuun eikä muistanut
koskaan tulleensa voitetuksi. Mutta kuinka täällä kilpaillaan
runonlaulannassa? -- Ei siten kuin tavallisissa kaunotaiteiden
akatemioissa; palkintoa tai voittoa ei myönnetä sille tulevaksi, joka
laulaa paraat laulut, vaan sille, joka kauimmin jaksaa laulaa. Ensin
toinen laulaa jonkun runon, sitten hän antaa toiselle aikaa vastata
siihen jotenkin yhtä pitkällä. Tämän jälkeen edellinen taas laulaa,
ja näin jatketaan vuoroitellen. Jos toiselta runovarasto loppuu,
toisen vielä muistaessa runoja, katsotaan edellinen voitetuksi.
Jos laulajat ovat huononpuoleisia, saa kerrassaan nauraa heidän
ponnistuksilleen saada viimeinen sana. Kilpailu on silloin hyvinkin
kahden kanan tappelun kaltaista; se luulee olevansa voittaja, joka
kaakottaa kauimmin. Täällä ovat myös parhaat laulut jo aikoja
sitten unhotuksiin joutuneet; muistetaan ainoastaan hajanaisia
seikkoja ja sanoja, joiden avulla koetetaan päästä voittajaksi.
Toinen on hyvien laulajien laita. Se, mitä runossa sanotaan: "Laulo
päivät pääksytysten. Yhytysten yöt saneli", tapahtuu täällä todella,
ja uni lopettaa kilpailun, niin ettei kumpaakaan pidetä, tai että
kumpaakin pidetään voittajana. Hyvä runonlaulaja alkaa tavallisesti
jotenkin seuraavasti: [Ruotsalainen käännös vastaa jotenkin tarkoin
Vanhan Kalevalan alussa olevaa laulajan alkuvirttä, joten se on
tähän otettu.]
Mieleni minun tekevi,
Aivoni ajattelevi,
Mieli ruveta runoille,
Laatiua laulamahan.
Veli kulta veikkoseni, 5
Kaunis kielikumppalini!
Harvoin yhtehen yhymmä,
Saanemma sanelemahan,
Näillä raukoilla rajoilla,
Polosilla Pohjan mailla; 10
Pannos nyt käsi kätehen,
Haka toisehen hakahan.
Lauloaksemme hyviä,
Parahia pannaksemme;
Kuulla noien kultasien, 15
Tietä mielitehtosien,
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa:
Noita saatuja sanoja,
Virsiä vetelemiä, 20
Vyöltä vanhan Väinämöisen,
Alta ahjon Ilmarisen,
Päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen periltä, 25
Kalevalan kankahilta.
Niit' ennen isoni laulo,
Kirvesvartta vuollessansa.
Niitä äitini opetti,
Niitä eukko neuotteli, 30
Keträvartta kiertessänsä,
Väätessänsä värttinätä.
Viel' on muitaki sanoja.
Ongelmoita oppimia,
Tievieristä tempomia, 35
Kanervoista katkomia,
Risukoista riipomia.
Vesoista vetelemiä.
Paimenessa käyessäni,
Lassa karjan katsannossa. 40
Metisillä mättähillä.
Kultasilla kunnahilla
Mustan Muurikin jälessä
Kimmon kirjavan keralla.
Sieltä sain sa'an sanoja. 45
Tuhat virren tutkelmoita;
Ne virret kerälle käärin.
Sovittelin sommelolle:
Kerän pistin kelkkahani,
Sommelon rekoseheni. 50
Viikon on virteni vilussa,
Kanan kaihossa siasnut:
tuonen vilusta virret.
Laulut kaikki pakkasesta,
Rahin rautasen nenähän. 55
Petäjäisen pienan päähän.
Alle kuulan kurkihirren,
Alle kaunihin katoksen,
Keritellen pään kerältä,
Saahen solmun sommelolta. 60
Niin laulan hyvänki virren,
Kaunihinki kalkuttelen,
Ruualta rukihiselta,
Oluelta otraselta.
Kun ei oo olutta luona, 65
Tahi taaria tähellä;
Laulan suulta laihemmalta,
Vetoselta vierettelen,
Kuulun iltani kuluksi,
Vähän päivän päätteheksi; 70
Vaiko aamun alkeheksi,
Huomeneni huopeheksi?
Tullessani Arhipalle, muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään.
Niinhyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeiden nauttimista jo
turhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, _Jumalanko taudiksi_
vai _poiken luomaksi_ (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi).
Sanoin luulevani sitä edelliseksi, ja siihen luuloon he itsekkin
näyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäi
valvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herätti
kimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äiti
viritti lapsen heitettyä henkensä. Unta ei enää voinut ajatellakkaan,
vaan sen sijaan, miten saattoi pelastaa korvakalvonsa. Niin kauan tämä
vielä kävi laatuun, kun äiti yksin lauloi ja itki; mutta ei kestänyt
kauan, ennenkuin naapuritalosta noudettiin varta vasten tilattu
itkijä-nainen, jonka ääni kimakkuudessa seitsemin kerroin voitti äidin
äänen. Äiti ja tämä nainen pitelivät nyt toisiaan kiinni kaulasta, ja
täten syleillen toisiaan he lauloivat minkä jaksoivat. Viimein ruumis
pestiin haalealla vedellä, pyyhittiin koivunlehvillä ja pantiin
sitten puhtaaseen liinavaatteeseen. Suu peitettiin puhtaalla
palttinatilkulla ja jalat niinikään samanlaisilla. Vyötäisille
sidottiin nyöri, muka vyöksi, sillä on tavallista, että lyhemmillekin
retkille lähdettäessä kuin ikäisyyteen, vyö sidotaan miehustalle.
Koko tämä aika kaiutettiin yhä toistamiseen tuota tuskallista
itkulaulua, jolloin äiti ja muut itkijättäret (päivällä niitä näet
oli useampia) aina halasivat jotakin henkilöä, joko toinen toistaan,
Arhippa-vanhusta tai jotakin muuta perheen jäsentä. Ainoastaan minua
säästettiin näistä halailuista. Ukko Arhippa kehotti moneen kertaan
äitiä herkeämään, mutta turhaan. Koko päivän kesti tätä itkulaulua.
Tällaista surun ilmaisemista sanotaan täällä _virren itkemiseksi_,
ja itse laulu on nimeltään _itkuvirsi_. -- Mutta virsien sisällys
minun täytyy jättää toiseen kertaan.
Liite.
1.
Lehtori Keckmanille.
(Kirjekonsepti; alk. suomeksi.)