[Tämän Kalevalan kokoonpanoon nähden epäilemättä tärkeimmän
runonkeruumatkan L. alkoi 9 p:nä ja lopetti 28 p:nä syyskuuta
kulkien Kajaanista ensin tavallista vesitietä Suomussalmen kirkolle
ja sieltä Vuokin, Hyryn ja Viiangin kautta Kivijärveen, ensimäiseen
rajantakaiseen karjalaiseen kylään. Käytyänsä Vuonnisessa ja
Vuokkiniemessä L. palasi Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja
Kuhmon kautta kotiin. -- Tähän suomennetut "matkamuistelmansa" L. on
marrask. 18 p:nä samana syksynä lähettänyt ystävänsä, silloisen
dosentti Runebergin lehteen "Helsingfors Morgonbladiin", jossa ne
julkaistiin seuraavana vuonna, n:oissa 54, 56-60. Suomennosta on
paikoin täydennetty L:n käsikirjoituksesta, joka on, kuten eräät
samaa matkaa koskevat L:n kirjekonseptitkin, jotka tässä julkaistaan
suomennettuina, Suom. Kirjall. Seuran arkistossa.]
Toivoen että sinua ja kenties osaa "Morgonblad'in" lukijoista
huvittaisi saada tietoja tästä Suomen rajaseudusta, lähetän sinulle
nämä matkamuistelmat, jotka syntyivät viime syyskuulla laajan
tarkastusmatkan kuluessa, jonka silloin tein tässä läänissä.
Kruununvouti Vickmannin seurassa läksin illalla 9 p:nä syyskuuta
Paltamosta ensin poikki Oulujärven [koillis]osan Kiehimänsuun
kestikievariin, jossa olimme yötä. Huomenis jatkettiin matkaa
koskia ylös Ristijärvelle ja seuraavina päivinä Hyrynsalmen ja
Kiannan seurakuntiin. Koko tämä matka kuljetaan veneellä, mutta
se käy useiden suurten ja pienten koskien vuoksi hankalahkoksi ja
pitkälliseksi. Yleensä tähän vuodenaikaan ei voi kulkea enempää
päivässä kuin 3-4 peninkulmaa, ja silloinkin täytyy varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan olla liikkeellä. Jätän tahallani mainitsematta näiden
koskien nimet, sillä luullakseni ei ketään erityisesti huvittaisi
kuulla lueteltavan muutamia tusinoita nimiä. Monet niistä ovat sekä
vuolaat että pitkät, toiset taas heikommat ja lyhyemmät. Joka vuosi
tapahtuu vahinkoja tervaveneille, jotka laskevat niitä alas, eikä tämä
ole kummallista, jos ottaa huomioon, että useimmissa näistä koskista
on vaan yksi ainoa kaita ura venettä varten. Tämäkin ura on monessa
kohdin niin mutkainen, että perämiehen sangen usein täytyy kääntää
vene kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan, johon se juuri on kulkenut,
jos mielii estää venettä särkymästä kiviin. Niillä koskilla, joita
pidetään vaarallisimpina, on omat laskumiehensä, jotka asuvat niiden
varsilla ja ovat velvolliset määrätystä maksusta ohjaamaan veneen
koskesta alas sekä vahingon sattuessa antamaan siitä korvauksen.
Tällaisen perämiehen kasvojen ilmeestä huomaa selvästi miten tärkeä
yritys on, kun hän siinä nojaa melaansa, joka vahvalla koivuvaulalla
varta vasten on kiinnitetty peräkeulaan. Niiden paikkojen varalle,
joissa tavallista voimakkaampi ja nopeampi käännös on tehtävä, hän jo
kosken niskalta ottaa veneeseen apumiehen, jonka tehtävä on koko
ruumiinsa painolla käännöksessä painaa perämelaa. Ihmisen silmät ja
korvat eivät koskaan tarkkaavammin voi kiintyä tarkattavaansa kuin
näiden laskuperämiesten huomio on kiintyneenä koskeen sitä alas
laskettaessa. Useinkaan ei ole varaa poiketa edes puolta korttelia
määräsuunnasta. Monet talonpojat laskevat kuitenkin itse alas näistä
koskista. On mahdotonta, että he tuntisivat niitä joka kiveä myöten,
kuten varsinaiset laskumiehet. Mutta heillä on ihmeteltävän
harjaantunut ja tarkka silmä jo matkan päästä havaitsemaan syvälläkin
vedenpinnan alla olevia kiviä. Siinä, missä tottumaton ei näe
muuta kuin vedenpinnan, joka ei ollenkaan näy eroavan tavallisesta
virrasta, he voivat jo melkoisen matkan päästä sanoa kiven olevan,
jopa osapuilleen kuinka syvällä vedenpinnan alla se on. Sellaisissakin
koskissa, joita eivät koskaan ennen ole laskeneet, he suoriutuvat
tämän taidon avulla tehtävästään, elleivät ne ole kovin vaikeakulkuiset.
Kuitenkaan ei joka mies kykene tätä taitavuutta saavuttamaan. Useimpien
täytyy vuodet läpeensä käyttää erityistä perämiestä, rohkenematta
koskaan omin päin lähteä matkaan. Toiset, jotka uskaltavat sen tehdä,
saavat joskus kalliisti maksaa huimapäisyytensä. Juuri kulkiessamme
virtaa ylöspäin kohtasimme Iikosken alapuolella Ristijärven kirkon
kohdalla tervaveneen, joka vähää ennen koskea laskiessaan oli särkynyt
kiveen. Tervatynnyrit uiskentelivat jo matkan päässä vastaamme virran
mukana; niiden keveys näet kaikeksi onneksi estää niitä uppoamasta.
Venäjän puolella sijaitsevan Vuokkiniemen pitäjän suomalaiset ottavat
harvoin laskumiestä mukaansa, ja kuitenkin heitä, etenkin syksyisin,
sadoittain kulkee lastatuin venein näitä koskia alas. Muistin
helpoittamiseksi he ovat koettaneet tavallisten runosäkeiden
muodossa mainita kunkin kosken laadun. Hyrynsalmen kirkon kohdalla
olevasta Siitti-koskesta sanotaan: Siitti on niskalta siliä, vaan on
alla ampiaiset, (kiviä verrataan ampiaisiin). Muutamista muista
koskista sanotaan: _Auta Jumala Junkkosessa, katso Kalliokosessa,
itse lasen Leppikosen_. -- Kerrotaan kuitenkin, että Jumalan apu
Leppikoskessakin joskus on ollut tarpeen.
Kun hyvin ja onnellisesti on päästy alas koskesta, niin on
tavallista, että otetaan ryyppy. Muutamilla koskilla on niin
suuri maine, että ne vaativat useamman ryypyn, ja etenkin sanotaan
osoitettavan tätä kunniaa ensimäiselle koskelle, josta matkan kuluessa
lasketaan. Sillä luullaan, että sille kunniaa osoittamalla
kunnioitetaan kaikkia seuraavia koskia, joita sen varsin hyvin
saattaakin sanoa edustavan, koska se on sekä ensimäinen että ylin
niistä kaikista. Tapahtuipa joku aika sitten, että sangen arvossa
pidetty ja toimekas talonpoika oli kosken kunniaksi ottanut niin
monta ryyppyä, että hänen jalkansa kieltäytyivät muuta ruumista
kannattamasta. Pahaksi onneksi seurakunnan pappi sattui tulemaan
paikalle, ja talonpoika piti velvollisuutenaan vanhan tavan mukaan
tervehtiä häntä kädenlyönnillä. Saatuansa tovereiltaan tiedon papin
tulosta hän sanoi heille, varsin paljoa tilastaan välittämättä: "No,
veljet ja toverit, nostakaa nyt minut pystyyn ja tukekaa minua, että
minäkin voin antaa kättä maisterille." Kaksi kumppaneista tarttui nyt
mieheen käsiksi kummaltakin puolelta ja piti häntä pystyssä niin
kauan, että hän sai kunnianosoituksensa papille suoritetuksi.
Matkustettuani syyskuun 14 päivään saakka yllämainitun
matkakumppanini seurassa, erosin hänestä Kiannan kirkolla, joka
oli noin 12 peninkulman päässä pohjoiseen Kajaanista. Pappien
mukana, joiden seuraavana päivänä oli määrä pitää kinkereitä (saatavien
kantoa ja lukusia) Vuohissa, läksin tähän kylään. Tämä on lähes
kolmen peninkulman päässä Kiannan kirkolta, ja tämä matka suoritettiin
vesitse. Sunnuntai, syyskuun 14 päivä, vietettiin täällä. Papit
kuulustelivat rahvaalta sen tietoja kristinopista, minä taas lausuin
suomalaisia sananlaskuja muutamille toisessa tuvassa oleville
talonpojille, ja panin kirjaan runoja, joita muutamat heistä osasivat.
Kinkeripaikkaan näet kokoontuu läheisistä kylistä henkilöitä, joilla
ei ole mitään papin kanssa tekemistä. Sellaista väkeä kuului minun
seurakuntaani.
Vaikeaa on sanoa, kuinka suureksi täydellinen suomalaisten
sananlaskujen kokoelma paisuisi; mutta että siitä tulisi aika suuri,
saatan päättää siitä, että joka paikassa, missä kansaa on ollut
koolla ja missä olen lukenut ääneen ennen kokoamani sananlaskut,
olen aina runsaasti saanut kirjoittaa muistiin uusia. Ei tarvitse
lukea niitä useampia kuin kolme tai neljä, jolloin suuremmassa
kansanjoukossa aina on joku, joka muistaa uuden sananlaskun ja
kysyy, onko se jo ennestään kirjassa. Usein kuulee eri tahoilta niin
monta, ettei mitenkään ehdi panna niitä kirjaan, ennenkuin muutamat
ovat unhottuneet. Sama on arvoitusten laita, joiden luku niinikään
näyttää nousevan äärettömiin ja jotka, samoin kuin sananlaskut, eri
paikkakunnilla ovat hyvin erilaiset. Useimmat sekä arvoitukset että
sananlaskut ovat laaditut tavalliseen runomuotoon, jälkimäisistä
kuitenkin useat ovat suorasanaisia, jopa muutamat arvoituksetkin.
Niiden kieli on omituisen lyhyen säntillistä ja niissä ilmenevä
esitystapa ei siedä muutosta. Usea on finiittiverbiä vailla, ja jos
se lisätään, koko kieli usein menettää luontevuutensa. Mainitsenpa
tästä muutamia esimerkkejä: _pitkä yö kylässä; kyllä vanhalla
vikoja; äitin tavat tyttärellä; laps' on lapsi kuninkaanki;
leikki siansa, koira kotonsa; opiksi koiralle kylmä sauna; kyllä
laiskalla pyhiä; ei sodat sanomitta, pahat matkat mainioitta;
ei savua, jos ei tulta; ei saunasta kastumatta; ei päältä
tähteitä; köyhä sahdin sammakolta, oravalta orja olven; ei niin
hyvä, ettei parempata_, y.m. -- Jos ryhtyy parantelemaan näitä
sananlaskuja, lisäämällä finiitti-verbin, kuten esim.: pitkä yö
kylässä _on_, kyllä vanhalla vikoja _on_, ei _siitä_ savu _nouse_,
joss' ei tulta _ole_, köyhä _saa_ sammakolta sahtia, oravalta olutta,
ei saunasta kastumatta _päästä_, _ei saa_ päältä tähteitä _tehdä_,
j.n.e., niin ei itse teossa ole parannellut, vaan huonontanut niitä.
Jokaisella kansalla on sananlaskunsa, ja niitä on pitäminen
mittakaavana, jonka mukaan kansa arvostelee elämän yleisiä olosuhteita.
Suomalaisella rahvaalla ei ainoastaan ole hyvin paljo, vaan myöskin
oivallisia sananlaskuja, joita alati sovitetaan puheeseen ja jotka
sangen usein osottavat ajattelevaa mieltä. Mainitsisin tässä useita,
joita ei liene ennen painettu. Mutta peläten, etteivät ne kaikkia voisi
yhtä suuresti miellyttää, mainitsen ainoastaan muutamia. Köyhä mies
lohduttaa itseään onnettomuuden kohdattua sanomalla: _en minä korkialta
kaadu, luudan päältä lattialle_. Kuviteltakoon tuollaista kovaosaista
makaavana lattialla luuta päänaluksena, ja totisesti täytyy myöntää,
ettei putous siitä ole niskaa taittava. Kun soimataan itseä tai toisia
siitä, että liiaksi turvaudutaan muiden apuun, sanotaan: _silloin on
mieli melkiässä, kun on toisen miehen päässä, väki väljässä tilassa,
kun on toisen hartioissa_. Jotenkin samassa merkityksessä sanotaan:
_silloin toimi toisialla, kun on toisessa talossa_. -- _Äiä on työtä
orjuudessa, isännyydessä enempi_; samoin: _jolla on kello kaulassa,
sen on pää painossa_ -- näitä kahta sananlaskua mainitaan usein, kun on
kysymys korkeampien säätyjen eduista. Vaikka rahvas joskus köyhyydessään
pitää lapsia taivaan rangaistuksena, se kuitenkin usein osaa panna
niihin arvoa, ja moni lapseton valittaa katkerasti, sanoen: _yksin
pojiton pinolla, tyttäretön huhmarella_. -- _Vaski kulta vaivasella,
tina köyhällä hopia_, näin sanotaan, kun tahdotaan huomauttaa,
ettei köyhällä saa olla ylenmääräisiä mielihaluja. -- _Suopi miehen
vertaseksi, poikansa paremmaksiki_. -- Yleishyödyllisesti sanotaan:
_soisin Suomeni hyväksi, kartanoni kaunihiksi, komehimmaksi kotoni_.
Seuraava sananlasku ilmaisee sitä sääliä, jota on osotettava
köyhälle: _sikai neuo poikoansa, aidan viertä astuessa, ellös
mene poikaseni köyhän miehen kynnökselle, elä vaivasen vaolle_.
Sananlasku: _päätä juttu vaatii, ei pitkää partaa_ palauttaa mieleen
parrattoman lähettilään vastauksen paaville. Kun kaksi henkilöä elää
epäsovussa ja kun tahdotaan lykätä toisen niskoille koko eripuraisuuden
syy, sanotaan: _ei yksi kivi jauha_. -- _On sitä naidessa eloa,
humalassa rikkautta_, on sananlasku, joka lausuttuna sopivassa
tilaisuudessa on tukkinut suun monelta kosijalta sekä henkilöltä,
joka juovuspäissään on kerskannut rikkaudestaan. Lörpöttelevälle
kerskaajalle, turhantuumittelijalle muuten sanotaan: _ei saa siltoa
sanoista, puita siihen tarvitahan_. Ihmisten keskinäisestä
avuntarpeesta sanotaan: _ei niin köyhää, jok' ei toista auta, ei niin
rikasta jottei apua tarvitse_. Liiallista kiitosta tai moitetta
keskeytetään usein sananlaskulla: _ei kenkään niin hyvä, kun
kiitetään, eikä niin paha, kun pannaan_.
Ja nyt kirjoittaessani tätä, muuan mies tuli sisään ja sanoi:
Ainaphan teiltäkin riittää tuota kirjoittamista. Kun olin vastannut
kirjoittavani heidän omia sananlaskujaan, hän virkkoi: Niinpä
saattanee ollaki, sillä sanotaanki _noista viisas virren laulo,
tuhman tyhjistä puheista, mielettömän lausunnoista_.
Rahvaan joukossa on monella toinen puoli puhetta sananlaskuja.
Heidän itsensä ei tarvitse lisätä juuri muuta kuin: niin sanotaanki,
tai jotakin senkaltaista, ilmaistakseen, että sananlasku on
puhkeamaisillaan ilmoille. Kun kaksi sellaista sananlasku-mestaria
tapaa toisensa, he saattavat ruveta varsin kohteliaasti kiistelemään
sananlaskuilla, tai he sovittavat muuten puheensa sananlaskujen
muotoon. Jos esimerkiksi joku seppä kerskaten itseensä sovelluttaisi
vanhan sananlaskun: _seppä syöpi selvän leivän, takoja palan
paraimman_, niin hänen vaimonsa saattaa, jos keskenään kinailevat,
virkkaa: _seppä syöpi selvän leivän, selvemmän sepän emäntä_, tai joku
muu hänen vastustajistaan sanoo: _seppä syöpi sammakonki, kun ei saa
sianlihoa_. Tällaiset tilapäiset sananlaskut tekaistaan ja unhotetaan
yhtä pian; ainoastaan silloin, kun niissä piilee oiva sukkeluus tai
totuus, toiset niitä toistavat, ja vähitellen ne liittyvät yleiseen
sananlaskujen joukkoon.
Sunnuntai-iltana läksin Vuokista muutamien talonpoikien veneessä,
jotka lähinnä Venäjän rajaa olevista taloista, noin 4 peninkulman
päästä, olivat tulleet kinkeri-paikalle. Muuan mies nimeltä Kinnunen,
joka jo täällä oli minulle laulanut muutamia runoja, seurasi
kehotuksestani minua 3/4 peninkulman matkan Kinnulanniemeen, minne
yövyimme. Venematkalla kirjoitin muistiin lyijykynällä hänen runojaan
ja jatkoin kirjoittamistani pärevalkean ääressä Kinnulanniemessä.
Toivoin alussa ehtiväni kirjoittaa hänen etevimmät runonsa; mutta kun
yötä jo oli pitkältä kulunut ja mies vakuutti, että hän yhtä mittaa
saattoi laulaa koko huomisen päivän ja vielä sitä seuraavan yönkin,
jos vaan silloin tällöin sai ryypyn välillä (toivomus, jota en nyt
viinan puutteessa voinut hänen mieliksensä täyttää), niin minulta
katosi halu valvoa kauemmin. Sovin kuitenkin hänen kanssaan, että
palatessani matkaltani Arkangelin kuvernementista saisin tavata hänet
Lentiirassa, johon ehdotukseen hän suostuikin, kuitenkaan sitten
pitämättä lupaustaan.
Seuraavana päivänä en voinut kirjoittaa riviäkään, sillä hän oli
palkattu soutamaan papit kotia, jota hän ennenkin asioiden vuoksi
innokkaasti toivoi.
Pirtti, jossa nukuin, oli tungokseen asti täynnä väkeä, joka oli
tullut kinkereistä ja pannut maata permannolle. Minä paneuduin
levolle eräälle penkille, missä pian vaivuin uneen. Yöllä minun
tuli jano, mutta minun oli mahdoton lattialla nukkuvien ihmisten
yli päästä 3 tai 4 kyynärän päähän pöydän luo, jolla tiesin olevan
ison maidonharmaalla täytetyn kiulun. Siinä minun täytyi tuntea
Tantaluksen tuskia, kunnes uudelleen nukuin. Seuraavana aamuna
jatkoin matkaani Hyryn kylään, missä muutamissa henkilöissä oli
hermostumisesta johtuvia ihottumia. Hyry on 2 1/2 peninkulman päässä
Kinnulanniemeltä, ja koko tämän matkan saattaa kulkea veneellä.
Vesiväylät kapenevat kuitenkin kapenemistaan kuta lähemmäksi Hyryä
tulee. Monet kosket olivat niin kapeat, että vähänkin leveämpi vene
tuskin olisi päässyt niistä kulkemaan. Hyrystä kuljin eteenpäin 1 1/2
peninkulmaa Viiankiin, joka on viimeinen talo Suomen puolella. Täältä
jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän puoliseen
kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu
lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden
kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi peninkulmaksi. Sitä
taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet
virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta
Oulujärveen, sekä Arkangelin-puolisiin vesistöihin. Keskellä suota
näkyi uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat
veneitään. Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen
virstan pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen
seuraa kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaiden peittämiä ojia
(nivoja), joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan
kuin itse suolla.
Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena
tilapäisesti oli sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalanvaivaa,
voihki lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan
yömajaa rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotakin
lääkettä hänen tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin
hänelle muutamia lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin
kysyttyään, veisivätkö ne häneltä hengen. -- Moni taitaa ihmetellä,
miksi pidin salassa, että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla
tämän ammattini olisin voinut päästä mitä paraimpaan huutoon.
Mutta se johtui siitä, että muuten kaikki kylän eukot olisivat
pian ympäröineet minut kysyen apua mikä mihinkin vaivaan. Niin
tyydytystä tuottavaa kuin olisikin jossakin ratkaisevassa tapauksessa
voida tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä on yhtäkkiä joutua useiden
piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin pitkällisiin, usein huonon,
vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä aiheuttamiin tauteihinsa
vaativat pikaista ja varmaa parannusta. Tätä ikävää seikkaa
välttääkseni, kuljen ammattiani ilmoittamatta, missä se vaan käy
päinsä. -- Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni. Annettuani hänelle
lääkkeet, saapui taloon hetken kuluttua pari miestä Akonlahdesta
ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen peninkulman päässä
tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa,
vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen
miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen
tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti
hänen käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen
aikovan ottaa hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa
tällä tavoin, mutta pian hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia
loitsurunoja, noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko
olemukseni läpi. Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas
vallan levollisena ja rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai
unta, joko se lie johtunut loihtimisesta, vai vähää ennen nautituista
lääkkeistä. Kuulinpa hänen seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa;
mutta minun lääkkeeni hän kokonaan oli unhottanut.
Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen
peninkulman päässä, ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa
taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljessäni, ja
oli vielä päällepäätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani,
jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin
palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin
hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen
sen, koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi
sellaista kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin
häntä niin tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua
laukustani, vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään.
Noin puolen peninkulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä
meitä levähtäessämme kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä
eläessäni olen nähnyt. Saimme nauriin kumpanenkin; mutta minä en
mitenkään jaksanut syödä edes puoltakaan nauriistani. Kuljettuamme
kaikkiaan noin kaksi peninkulmaa Kivijärvestä, tulimme erään
Köynäs-nimisen järven rannalle. Siellä tapasimme kansanjoukon,
jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja
toisilla kuvastui suru muunmuotoisena kasvoista. Siinä oli
joukko Vuokkiniemen kylän talojen poikia sekä heidän saattajiaan.
Edelliset olivat, tavaralaukut selässä, matkalla rajan yli Suomeen;
heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti,
piti palata kotia. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin
ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään,
tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset,
suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä ennenkuin puolen vuoden
kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Lisäksi
olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet, että kuolettavat
ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa he itsekkin
sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää seuraavana
vuotena, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat
joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän
tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan
toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä lähteä
Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin
hänelle kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin;
niinpä kyytimieheni paluumatkaltakin sai kyytirahaa; hän näet sai
hevosensa selkään kuljetettavaksi koko kuorman reppuja, ja kustakin
repusta noin 10 kopeekkaa kuljetusrahaa.
Kivijärven ja Köynäsjärven välisellä tiellä tuskin ollenkaan
voisi kulkea tavallisilla pyöräajopeleillä, minkä vuoksi on tehty
toisenlaiset ajokalut; näissä on kaksi 5-6 kyynärän pituista
yhdensuuntaisesti toistensa kanssa välipuilla kiinnitettyä tankoa,
jotka kannattavat koria. Ainoastaan jäljempänä olevat päät laahaavat
maata pitkin, mutta kori ja muu osa ovat kohollaan maasta. Olimme
kohdanneet useita sellaisia kuormia äsken kulkemallamme tiellä. Niiden
omistajat olivat Uhtuesta, eräästä suuresta ja varakkaasta kylästä,
joka on neljää peninkulmaa pohjoisempana Vuokkiniemen kirkkoa. Laskin
miehiä olevan noin viisikymmentä; mutta kuormia ei ollut enempää kuin
kymmenen, koska useat olivat saman kuorman osakkaina, ja toiset
kantoivat laukkujaan selässä. Sinä syksynä piti 400 miehen yksistään
Vuokkiniemen pitäjästä lähteä Suomeen kulkukauppaa harjoittamaan.
Koska ei yksikään heistä palaa tuomatta mukanaan ainakin 100 ruplan
voittoa, mutta monet voittavat kaksituhattakin ruplaa, saattaa olettaa,
että he yhtenä ainoana talvena Suomesta vievät pois rahoja ainakin
100,000:n pankkoruplan verran. Monet heistä harjoittavat kuitenkin
vaihtokauppaa, vaihtaen tavaransa turkiksiin, liinakankaaseen,
raitaviin naisten hameisiin y.m. Turkiksensa he myövät enimmäkseen
Kajaanin markkinoilla, mutta liinakankaat, hameet y.m. Arkangelissa.
Jouduin veneeseen, jossa vanhanpuoleinen nainen koko matkan itki
äsken rannalle jäänyttä ainoata poikaansa, jota hän ei ennen tulevaa
kevättä, jospa edes silloinkaan, tiennyt saavansa nähdä. Lohdutin
häntä niin hyvin kuin voin, ja minun onnistui vihdoin puoleksi
vakuuttaa hänelle, että poika kyllä vahingoittumattomana oli
palaava takaisin, jos hän vaan voisi varoa nimismiehiä ja rosvoja.
Puoli peninkulmaa Vuokkiniemen kylästä, poikkesin pienenlaiseen,
nelitaloiseen Tsenaniemen kylään. Huomattavimmassa näistä
taloista emäntä oli kotoisin Suomesta, nim. Kiimingin pitäjästä
Pohjanmaalta. Hänen miesvainajansa oli monta vuotta oleskellut
Suomessa ommellen talonpojille vällyjä ja lammasnahkaturkkeja
sekä muita vaatteita. Kun hän sittemmin täältä oli nainut, oli hän
palannut kotia ja saattanut sangen hyvään kuntoon erään tilan, jonka
isännäksi pääsi. Hän oli kuollut noin 3-4 vuotta sitten ja paitsi
leskeä jättänyt jälkeensä neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä.
Koska hän päälle päätteeksi oli seudun etevimpiä runoilijoita, en
malta olla tähän liittämättä runoa, jossa hän kuvaa osaa elämätään
ja kosintaansa.
-- -- -- -- --
-- -- -- -- --
Runosta, joka tästä on jätetty pois, on muuan toisinto julkaistuna
kokoelmassa "Kahdeksantoista runoniekkaa" [Suomal. Kirj. Seuran
"Toimituksien" 71 osa, ss. 175-181.]
Kuten tämä runo osottaa, on Kettusella ollut erittäin hyvät
runolahjat. Hänestähän muutamat arkangelilaiset talonpojat noin 5-6
vuotta sitten sanoivatkin, että hän olisi voinut laulaa ainakin
kaksi viikkoa, tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja
nukkumista varten. Hallussani on toinenkin hänen sepittämänsä runo,
jossa hän on kuvannut, miten muuan mies kosi hänen tytärtään ja sai
rukkaset. Kuvattuaan kosijaa mitä sattuvimmin, runoilija antaa hänen
toimittaa kosintansa. Hänen äitinsä sanoo:
Mieleni minun tekisi
saaha nuorta miniätä
pojalleni puolisoa,
jonka jälkeen Kettunen itse tyttärensä puolesta vastaa:
Minun on piika pikkarainen,
matalainen mamman alku.
Kosijan äiti, Natalia, joka oli poikansa Ortjon mukana, ymmärsi
tästä, ettei Kettunen tahtonut antaa tytärtään, ja sanoi,
pelästymättä vastahakoisuudesta:
En saa parkin survojaksi,
enkä pehkun pieksijäksi,
veisin vehnätaikinalle,
paksun leivän paltahille,
ruuille rukihisille. 5
Kettunen panee yhä edelleen vastaan, kuitenkin sangen kohteliaasti,
puolustellen itseään sillä, että hänen tyttärensä oli liian nuori ja
pieni. Hän lisäsi:
Joka korttelin kohottais,
vaaksan varrelle lisäisi,
pitentäisi piikoani,
sille saan salpoaisin,
tunkisin tuhannet markat. 5
Kosija ja hänen äitinsä hylkäsivät silloin koko homman, ja läksivät
talosta koettaakseen toteuttaa tuumansa paremmalla menestyksellä
muualla.
Samoin kuin itämaalaiset laulajat kernaasti mainitsevat itseään
runoissaan, menettelevät meidänkin luonnonrunoilijat useimmiten.
Niinpä Kettunenkin lopettaa mainitun runonsa sanoilla:
Ku on laulun laatinunna,
virren pienen veisannunna?
Tuo kettu kepiä poika
lyhyt tukka, lysti poika,
matkatessa maaselällä 5
pimiällä pilvisäällä,
saetilmalla isolla.
Vielä kuolinvuoteellaan hänen sanotaan puhutelleen vaimoansa
runomitalla ja muun muassa surkutelleen häntä, sanoen:
Maria mahoksi jääpi,
murehille Ruotsin muori,
minun mentyä manalle,
matattua näiltä mailta.
Sama Mari, josta runossa puhutaan, eli vielä viime kesänä
Tsenaniemessä, leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän oli siirtynyt
venäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläiset elämän tavat,
niin että ei enää olisi voinut aavistaakkaan hänen olleen kotoisin
toisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollut vähäinen
kuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntien
esikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja
täällä hän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden.
Muuan sanoi hänestä puheen ollen: "Onnistuupa toisinaan hyvinkin
Suomesta nainti, mutta toisten varmaan käy hullustikkin." Sitten
hän luetteli useoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän
moitti, että eivät muka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti
huoneissaan. Jos kaikki saisivat, hän arveli, teidän puolelta
yhtäläisen vaimon kuin Kettunen, niin varmaankin meidän omat naiset
usein jäisivät naimatta.
Tsenaniemestä kuljin vielä samana päivänä Ponkalahteen, joka on sieltä
peninkulman päässä. Ponkalahti on pieni kylä, johon kuulun 4 tai 5
taloa. En nyt suoraa päätä lähtenyt Vuokkiniemeen, kuten ensin olin
aikonut, vaan päätin mennä Vuonniseen, missä sanottiin olevan useita
hyviä laulajia, ja tämän vuoksi kuljin tätä tietä. Sain, kuten olin
pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä,
etten omin päin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se
ei ollutkaan peninkulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä,
sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen
ennen olisi täällä liikkunut, Noin puolitiessä huomasimme vasta
hakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni
muistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa
kuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on
tehty siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli,
että saatoin ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: "niin
myö elämmä kun lintuset metsässä." Sitten hän kertoi minulle, että
edellisenä vuonna metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi
muuan mies oli ruhjoutunut kaatuvan puun alle ja kuollut siihen
paikkaan. Koska oli ollut vaikeaa saada ruumis pois sieltä, oli
pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen, ja tämä risti oli sen
merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin nyt, kuinka meidän
rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt. Vaikka olisi
ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu koko kylän
väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu hautaamaan
kuolinpaikkaan.
Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi
heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn
ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua
varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä
kaikkialla. Heidän tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna
sekä puolukat, joita viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi
vuodenajoiksi.
Seuraavana aamuna läksin edelleen Vuonniseen. Tämä kylä on kahden
peninkulman päässä Ponkalahdesta, ja sinne kuljetaan vesitse
Yläkuitin kautta. Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli
15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää,
että edellisenä iltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin
näet siinä talossa, jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen
runoista, jossa erästä läsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja
tehtiin naurettavaksi. "Ettekö huomannut, että nainen suuttui
ja läksi ulos?" kysyi vanhempi pojista. Sellaista en kuitenkaan
ollut huomannut, olin vaan nähnyt useiden vetävän suutaan nauruun
ja samalla katsovan toisiinsa; mutta ei kukaan ollut sanonut
minulle mitään. Sittenkuin vanhempi pojista ensin oli ilmaissut
suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin
vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse
alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja
Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa
erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjoittaa niitä
muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä runot, hän vastasi,
että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos vaan viitsi. Tätä
minun kuitenkin on vaikea uskoa, vaikka onkin totta, että tuskin on
ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät muistaisi hajanaisia
kohtia vanhoista runoista jopa uudemmistakin lauluista, niin että
usein voivat täydentää laulua, joka heille luetaan. Lupaamalla 20
kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain vanhemman pojan
viitsimään niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi veli, joka tahtoi
jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa hänelle "rossaa"
(kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva) sadusta, jonka
sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle kaksi, kunhan vaan
malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan kaikki vanhemman
veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta tultuamme
neljännespeninkulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä yhä
vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun
täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen
satuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän
lakata soutamasta, jotta minulla olisi enempi aikaa. Ensin annoin
pojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna
sitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin
puoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella,
niin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen
muistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi,
ellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus
siihen. Se oli syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan.
Panin sen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: Oli ennen akka. Siitä
saatih poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh.
Syöjätär tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren
niemeh. Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet.
Niin etsi vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika
jos miksi, niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi,
niin sisareksi; jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos
morsioksi, niin morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella
karapilla käymäh. Ajettih uninieklat pojan korvih ja kannettih
karappi karapilta. Niin sano Syöjättären tytär maamolleh. -- Olen
tahtonut mainita tämän alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen
tyyli on. Sanojen lopussa esiintyvä h lausutaan vahvalla henkäyksellä
ja olisi oikeastaan kirjoitettava kaksinkertaiseksi. Eräässä
sadun kohdassa, missä poika tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä
korkeammalle ja korkeammalle, kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt,
hän sen teki seuraavalla tavalla: nousi, nousi, nousi, nousi, nousi,
nousi, nousi, ja lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti.
Tätä sanoessaan hän hiljensi ääntään ensimäisistä nousi ja lenti
sanoista vähitellen niin, että hänen lausuessaan viimeiset näistä
sanoista oli yhtä vaikea kuulla hänen puhettaan kuin nähdä lintua
niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata sen lentäneen.
Tämänkaltaisia satuja on useita; ne ovat mytologisia sisällykseltään
ja ansaitsisivat kyllä sen, että ne koottaisiin. Kadun, etten ennemmin,
ylioppilasajallani, kesiksi asettunut asumaan näiden suomalaisten
pariin sen sijaan, että olen usein asettunut saaristoon. Silloin ei
olisi puuttunut tilaisuutta useiden sekä runojen että satujen
keräämiseen, ja kielellisessä suhteessa olisi lisäksi voinut tehdä
monta huomiota.
Minua oli Tsenaniemessä neuvottu poikkeamaan Vuonnisessa Miinan
taloon, joka oli matkan päässä ylöspäin rannasta, uloinna vasemmalla.
Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita
varakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä
tai vakavia (vai miten lienee sana jyry oikein käsitettävä?)
mutta muuten kuuluivat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan,
Ontrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään
toisen suuren laulajan, Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa
tapasin kotona molemmat äsken mainitut pojat. Toinen heistä
korjaili suurta nuottaa, toinen valmisti itselleen saappaita
kauppamatkaa varten, jonka pian aikoi tehdä Suomeen. Heidän vanha
äitinsäkkin, joka oli kotoisin lähellä Kivijärveä olevasta
Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä oli kaksi nuorta
emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen heistä, kaikesta
päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun Kettusen tytär
Tsenaniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu Ortjo turhaan
oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun itse äidin
puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli myös naitu
Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja Ontrein
poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto
pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että
minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa.
Tämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen
ja lattioineen ja seinillä riippuvina pyhimysten kuvineen.
Noudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella
laulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän
luonani; mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotan vedossa, niin
ettei hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani
sitä ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon
kaloja, sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän
suostuikin. Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin
sain seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita
runoja. Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan
luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka
etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen
muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää
osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista
mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita
ennen en ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unhottanut
jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä
tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki
Väinämöisen urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten
järjestänyt Väinämöisestä runot, jotka tunnetaan.
Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle.
Isäntä tarjosi minulle, paitsi aamiaista, muutamia uudempia
runoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta
sitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen
herraskartanossa toverinsa kanssa laulanut koko yön. Kysyin,
muistiko hän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden
Laukon. Saatuaan sitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt
oli hänen edessään, sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan,
hän hämmästyi yhtä suuresti tavatessaan tuttavan kuin minä,
kuullessani hänen mainitsevan paikan nimen. Puhellessamme tästä
vanhasta tuttavuudestamme, syöksyi muuan pieni mies vallan
hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän käteen ja alkoi vetää
häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin
kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa kanssa, jonka hevonen
oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden hän nyt tahtoi saada
kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä tuomitsemaan. Siksi hän
väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa. "Ota vahva keppi mukaasi",
hän sanoi, "sillä luultavasti sitä nyt, jos koskaan, tarvitaan."
Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensin pitänyt tuomita hänen
riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna rangaistus toimeen,
kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee tavallista. Isäntä
kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään sillä, että
hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin ja
niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia,
käräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista
asian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän
laulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä,
jota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta
puolukkojen syömisestä -- viimeksi tässä talossa -- vuolettuneet
niin, että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle
rahoja sekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan
siitä ottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäkäsin
aavistaa. Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta.
Hän näet tarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku
tavaroita, ja ostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin
siisti, lattia pesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut.
Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan sisään
vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös ateriaa
alettaessa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä ulkotöihin,
joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palattaessa. Erään
Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline
vahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita
ei kuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. Ontreilla
oli kantelekkin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen
molemmat poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.
Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa, olivat voi, leipä ja
rieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita,
kalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehotti minua melkein aina, sanoen:
"syö, syö kaikki", eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos
jotakin jäi jäljelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5
vuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti
pantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä. -- Vuonnisesta on
pelkkää vesimatkaa Vuokkiniemeen, ja tämä väli luetaan neljäksi
peninkulmaksi eli 40 virstaksi.
Tässä tahdon lyhyesti mainita, miten matkan pituutta lasketaan,
sillä se tuntui minusta alussa hyvin kummalliselta. Suomen puolella
käytetään, Kiannalla ja Kuhmossa, matkain mittoina tavallisesti
vanhoja neljänneksiä, jotka ovat noin virstan pituiset, mutta
joita nykyään jonkunlaisen tasauksen kautta luetaan kaksi uuteen
neljännekseen eli Ruotsin neljännespeninkulmaan. Samoiten luetaan
uudetkin peninkulmat, jotka ovat Ruotsin peninkulman pituiset,
kahta vertaa pitemmiksi vanhoja. Sitä paitsi kuulee meidän rahvaan
lähinnä rajaa usein käyttävän virstalukua. Suomen puolella rajaa
asuva väestö näyttää siis olevan tottunut etupäässä venäläiseen
laskutapaan, jota suuremmalla syyllä odottaisi Venäjän puolella
asuvilta. Mutta kun näiltä kysyin jonkun tien pituutta, mainittiin se
tavallisesti Ruotsin peninkulmissa, niin että alussa luulin heidän
aina käyttävän niitä määrätessään matkojen pituutta. Mutta syynä
oli vaan se, etteivät luulleet minun tietävän, kuinka pitkä virsta
oli, ja sen tähden he puhuessaan kanssani välttivät tämän mitan
mainitsemista.
Ontrein talon vanha emäntä sekä hänen miniänsä ja tyttärensä
suostuivat soutamaan minut pieneen, Mölkkä-nimiseen kylään, joka
on 2 peninkulman päässä Vuonnisesta. Soutopalkaksi määrättiin yksi
riksi. Ruotsin paperiraha on täällä kaikkialla käypää. Minulle
pantiin eväiksi peuranlihaa ja ohraleipää, vaikka en ollut muistanut
sitä pyytää enkä siitä juuri olisi välittänytkään, kun matka ei ollut
sitä pitempi. Järvessä oli monta saarta ja ulospistävää nientä;
toisista soudimme ohitse, toisiin nousimme maihin syömään puolukoita.
Emäntä, joka oli soutajanani, osotti ohi kuljettaissa suurehkoa
metsäistä saarta ja virkkoi: "Tuonne teidän vastedes pitää tulla
meitä tervehtimään." Ajattelin ensin, että saaressa oli hautausmaa,
ja että hän näillä sanoilla viittasi siihen, etten enää koskaan
heidän eläessään tulisi heidän seudulleen. Mutta hän selvitti
minulle pian oikean tarkoituksensa kertomalla heidän seuraavana
kesänä aikovan muuttaa pois isosta kylästä ja asettua tänne.
Muuton syyksi hän mainitsi, että heidän nykyiset peltonsa olivat
hallalle alttiina, ja tätä hän ei luullut tässä saaressa voivan
tapahtua. Tämä saari oli kokonaisen peninkulman päässä Vuonnisesta.
Monissa muissakin paikoin on samoin muutettu pois isosta kylästä,
ja vastaisuudessa täälläkin asutus muuttunee harvemmaksi, kuten
Savossa, Karjalassa ja osassa Pohjanmaata. -- Kuljettuamme kahden
peninkulman pituisen matkamme, emäntä kysyi, olinko tyytyväinen
heidän soutoonsa. Kun minulla ei ollut mitään muistuttamista sitä
vastaan, pyysi hän saada soutaa minut nuo jäljellä olevat kaksi
peninkulmaa Vuokkiniemeen. Tosin olisin vaihtamalla soutajia
voinut päästä nopeammin perille; mutta soin kuitenkin kernaasti
edellisille saattajilleni sen raha-ansion, jota toivoivat. On aina
tavallansa hauskaa nähdä ihmisten rehellisellä tavalla ja työllään
etsivän jotakin ansiota, semminkin kun Suomen puolella usein
kauan saa kerjätä ja pyytää, ennenkuin lupaamalla puolta suuremman
soutopalkan saa samat henkilöt soutamaan edes kaksi peninkulmaa.
Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä
pienessä kylässä, nimeltä Pirttilahti, kohtasimme veneen, joka
kuljetti myllykalua Köynäskosken myllylle. Pyysin päästä samaan
veneeseen ja luovuin täällä soutajistani. Mutta kun oli ilta ja
matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 peninkulmaa, päätimme
yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa,
että hän ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten
hän oli hyvin hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt
hänelle tavaksi. Myöskin hän toisinaan teki ristimerkin ja kirosi
kohta päälle, välistä kasvoja ristiessäänkin. Hän risti itseään
iltaisinkin, ainakin neljännestunnin jopa puolenkin tunnin ajan.
Luultavasti se oli merkkinä jostakin katumuksen teosta. Minulle
oli kerrottu isännän olevan erinomainen laulaja, mutta hänpä ei
ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain seuraavana aamuna kuljin
myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään. Poikkesin
Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä, jonka
olin tavannut Köynäsjärven rannalla ennen mainitussa itkevässä
seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri
heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan
kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa
paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta en kuitenkaan
koskaan näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä
olevan, mutta en vielä ole voinut niitä saada. Niillä viidellä, jotka
minulla tätä nykyä on jotenkin täydellisinä, on seuraavat nimet:
1. Alkuvirsi, 2. Vävyn virsi, 3. Kutsuvirsi, 4. Lähtövirsi ja 5.
Tulovirsi. Sallittakoon minun tähän liittää näytteitä. Alkuvirsi
kuuluu seuraavasti: [Niitä ruotsinnettuja häävirsien näytteitä, jotka
alkuperäisessä tekstissä tavataan, vastaavat seuraavat "Naimakansan
virsistä" ja "Runokokous Väinämöisestä" nimisestä kokoelmasta otetut
runot ja ovat ne siis osaksi Lönnrotin kokoonpanoa.]
Lenti kokko koilta ilman,
yltä ilman, alta taivon,
siipi taivoa siveli,
koprat merta kuopraeli;
katselekse, kääntelekse, 5
liitelekse, loatelekse,
liiti miesten linnan päälle,
nokalla kolistelevi;
miesten linna rautakatto,
ei siihen sisälle päässyt. 10
Lenti kokko koilta ilman,
yltä ilman, alta taivon,
siipi taivoa siveli,
koprat merta kuopraeli;
katselekse, kääntelekse, 15
liitelekse, laatelekse,
liiti naisten linnan päälle;
naisten linna vaskikatto,
ei siihen sisälle päässyt.
Lenti kokko koilta ilman, 20
yltä ilman, alta taivon,
siipi taivoa siveli,
koprat merta kuopraeli;
katselekse, kääntelekse.
liitelekse, laatelekse, 25
liiti noitten linnan päälle,
nokalla kolisteleepi;
neitien linna liinakatto,
jo siihen sisälle pääsi,
liiti linnan ikkunalle, 30
seinälle selinäsulka,
satasulka salvamalle.
Katso parvesta parahan,
tukkapäistä turpehimman,
somahimman sormuskäistä. 35
Ken on hienoin höyheniltä,
kenpä sulilta sulovin,
senpä kokko kopristavi,
kynsi pitkä piirrältävi,
jok' on kaunis kasvannolta, 40
sekä varrelta valittu.
"Jo sanoin tämän sykysyn,
keskutin tämän kevään,
salvatessa piilopirtin,
pielet piiloikkunaisen, 45
missä neittä piiletellä,
päätä kassa kasvatella:
pah' on neitonen salata,
hivus pitkä piiletellä,
helpompi hepo salata, 50
sorajouhi suojualla."
"Ja mistä tiesit teltamoinen,
kuulit kultani omena,
tämän neion syntyväksi,
impyen yleneväksi?" 55
"Siitä tiesin teltamoinen,
kuulin kultani omena:
noki nousi nuorasesta,
savu paksusta pakeni,
neion kuulusta koista. 60
Aion ammo aamusilla
mäkähti kevätkaritsa
aika vihkon antajoa."
Tämä oli siis alkuvirsi. Kotka tarkoittaa joko puhemiestä tai itse
sulhasta, joka tähystelee pitkähöyhenisintä pikkulintua (morsianta)
ja iskee kiinni siihen. Viimeiset säkeet ovat puhemiehen tai
sulhasen.
Vävyn virressä kuvataan ensin vävyn ja hänen seuralaisensa tulo, joka
tapahtuu sellaisella jyryllä kuin tuulispää lähestyisi tai korkea
halkopino lakoaisi maahan:
Mi on mäiskinä mäellä,
mi kumu kujaisten suissa?
Luulin tuulen tuulleheksi,
pinon pystyn viereväksi,
someren karehtivaksi. 5
Eipä tuuli tuullutkana,
pino pysty vierrytkänä,
someret karehtinunna;
vävyni väki tulevi,
väki tuleva tukulla, 10
saoin kaksin kääntelevä.
Sitten seuraa useita läsnäoleville tehtyjä kehotuksia, että pitäisivät
huolta vävyn mustasta oriista, jonka hyvät ominaisuudet perinpohjin
kuvataan, ja jota muun muassa verrataan lentävään korppiin ja
tanssivaan vuonaan. Silkkisuitsista se on talutettava piehtaroimaan
kultaisella peitteellä ja sitten vietävä juomaan maitolähteestä.
Sittenkuin se on paraassa pilttuussa sidottu tammipatsaaseen, on se
peitettävä hunajaruoholla ja syötettävä keitetyillä ohrilla ja
kauroilla. Kun hevonen niin huolellisesti vastaanotetaan, saattaa
helposti kuvitella, ettei vävyä itseään unhoteta. Kun hän suurella
vaivalla on saatu tupaan, häntä näet kuvitellaan niin suureksi ja
pitkäksi, ettei hän tahdo mahtua sisään tavallisesta ovesta, anoppi
alkaa häntä lähemmin tarkastaa ja virkkaa:
Kylän naiset kyyhkyläiset!
tuokaa tulta tuohisella,
vahasella valkeata,
tempoote tervaksilla;
tuli on tuohinen rämäkkä, 5
savu musta tervaksinen,
mustuttaa vävyni silmät.
Kylän naiset kyyhkyläiset!
tuokaa tulta kynttilällä,
vahasella valkeata, 10
näkisin vävyni silmät,
sinisetkö vai punaiset,
vai on vaatevalkeuiset.
Ei siniset, ei punaiset,
eikä vaatevalkeuiset, 15
meren vaahen on valkeuiset,
meren ruo'on ruskeuiset,
meren kaislan kauneuiset.
Jotten väsyttäisi lukijaa, jätän tällä kertaa mainitsematta vieraiden
virren, ja kaiken sen kestityksen, joka tulee heidän osakseen; mutta
lähtövirrestä seuraavat säkeet saakoot tässä sijansa. Anoppi puhuttelee
ensin sulhasta seuraavasti:
Mit' istut isosen poika,
veljes vanhin valvastelet?
Et istu ison hyvyyttä
et emännän armautta,
etkä pirtin valkeutta; 5
istut impien hyvyyttä,
kanamarjan kauneutta,
valvattisi valkeutta.
Sulho viljon veljyeni!
vuotit viikon, vuota vielä, 10
ei oo valmis valvattisi,
valmis valvateltavasi,
suorinut ikisopusi;
puol' on päätä palmikoittu,
puoli palmikoitsematta. 15
Sulho viljon veljyeni!
vuotit viikon, vuota vielä;
vast' on helma hiemotettu,
puoli hiemoteltavana.
Sulho viljon veljyeni! 20
vuotit viikon, vuota vielä;
vast' on jalka kengitetty,
toinen kengitettävänä.
Sulho viljon veljyeni!
vuotit viikon, vuota vielä; 25
vast' on käsi kinnastettu,
toinen kinnastettavana.
Kun sulhasen kärsivällisyyttä täten on koeteltu, morsian viimein on
valmis, ja anoppi sanoo:
Sulho viljon veljyeni!
jo on valmis valvattisi,
valmis valvateltavasi, 30
suorinut ikisopusi.
Ja sitten hän sanoo tyttärelleen, morsiamelle:
Mene myöten myöty neiti,
kanssa kaupattu kananen,
kun olit rakas rahalle,
käpäs kättä antamahan, 35
kievas kihlan otantahan.
Etpä äiän nuori neiti
yli pääsi ymmärtänyt,
kun lait kautun kaupan;
Etpä kuuksi lähtenytkä, 40
puoleksi poikeltanutka,
jo etkä päiväksi käennyt.
Jopa läksit viikommaksi,
polveksi on pois erisit,
ijäksi ison koista, 45
ik' on kaikki itkeminen,
vuosi voikerehtaminen,
kun läksit isän koista,
oman emosi elolta,
kantajasi kartanosta. 50
Toivoit kuuksi lähteväsi,
puoleksi poikeltavasi,
päiväksi käkeäväsi.
elinajaksi emosi.
Aselt' on piha pitempi, 55
kynnys hirttä korkeampi,
silta lautoa leveempi,
kerran toisen kertoessa.
On luonnollista, että tämä puhe vaikuttaa morsiameen, jonka
mieleen nyt äkkiä johtuu, miten paljon hän menettää erotessaan
syntymäkodistaan, sekä epävarma tulevaisuus. Hän puhkee itse puhumaan:
"Noinpa tiesin, noinpa luulin,
arvelin ikäni kaiken,
noinpa polonen pakisin:
Et sä neito ollekkana
oman vanhemman varoissa, 5
kantajasi kainaloissa;
äskenpä olisit neito
luot' emosi lähtiessä,
mieholahan mennessäsi,
jalka toinen kynnyksellä, 10
toinen korjassa kosian;
oisit päätäsi pitempi,
korvallista korkeampi.
Jo nyt on lähtöni lähemmä,
toivoni toeksi saanut, 15
jalka toinen kynnyksellä,
toinen korjassa kosian.
Emp' ilolla lähtenekkää,
enkä riemulla erinne,
tästä kullasta koista, 20
iän nuoren istumasta.
Lähen hoikka huolissani,
ikävissäni eriän,
syksyisen yön sylihin,
keväisen kierän päälle, 25
jott'ei jälki jäällä tunnu,
jalan isku iljangolla,
hangella hamosen toimi;
eikä äiti ääntä kuule,
eikä iso itkuani. 30
Ja mitä liekkään mieli naisten,
mieli muien morsianten?
Niin on mieli miekkosien,
kun keväinen päivän nousu.
Minun on mieleni polosen, 35
kun on myötävän hevosen,
tahi tamman kaupittavan,
tahi ostetun orihin.
Niin on mieleni polosen,
kun syksynen yö pimeä, 40
talvinen on päivä musta."
Äiti, joka rupeaa häntä säälimään, latelee nyt lohdutuksiaan sanoen:
Niin sano emo tytölle,
lausu vanha lapsellensa;
"Elä o'o neiti milläkänä,
emon tuoma tuollakana; 45
sait miehen mitä paraimman,
uroita uhkeimman.
Sait miehen metsän käviän,
uron korven kolkuttajan,
ei sen koirat koissa maata, 50
pennut pehkussa levätä.
Kolmatsi tänä keväänä
noussut nuotiotulelta,
havannut havusialta;
kolmatsi tänä keväänä 55
havu pään on harjaillut,
varpa vartalon sukaillut."
El' oo neiti milläkänä,
emon tuoma tuollakana;
ompa meiän sulhollamme 60
sata sarven kantajata,
tuhat tuojata utaren.
Ompa meiän sulhollamme
purnonen joka purolla,
aumanen joka aholla, 65
lepikköiset leipämaana,
vesakkoiset vehnämaina,
kaikki rauniot rahana,
kivet pienet penninkinä,
telat on täynnä tynnyriä, 70
tynnyrit olutta täynnä.
Ja elä oo neiti milläkänä,
emon tuoma tuollakana;
ompa meiän sulhollamme
pyyhyöt pyräjämässä, 75
vempeleellä vieremässä,
kuusi kullaista käkeä
lekkumassa länkilöillä,
rahkehella laulamassa.
Sitten äiti jatkaa yhä puhuen tyttärelleen:
Vielä neuvon neitoani, 80
orpolasta opastan:
Morsian sisarueni,
kapolehti kantamani;
kuulestamma kun sanelen,
vaimo vanha lausuelen. 85
Tulet toisehen talohon,
pereheseen vierahaseen,
toisehen emän alahan;
toisin toisessa talossa,
toisessa emän alassa, 90
muiten muissa vierahissa,
ei niinkun emon koissa,
oman vanhemman varassa.
Jos talo epätapanen,
talo tapoja kysyvi; 95
Jos mies epäpätönen,
mies on mieltä koittelevi.
Kuule neiti kun sanelen,
vaimo vanha lausuelen.
Jos ukko susi supussa, 100
akka karhu karsinassa,
sama armo antaminen,
alemma kumartaminen,
kun ennen emon koissa,
vanhemmallesi omalle; 105
kytypä kyinä kynnyksellä,
nato nakloina ovella,
sama arvo antaminen,
alemma kumartaminen,
kun ennen emon koissa, 110
veljellesi vanhemmalle,
sisarellesi omalle.
Kuule neiti kun sanelen,
vaimo vanha lausuelen;
nisät nuoret notkuttele, 115
kaula pesty kaarruttele,
niinkun tuores tuomen latva,
vasta kasvava kataja.
Kuule vielä kun sanelen,
vaimo vanha lausuelen; 120
elä suihka sutsunatta,
eläkä räämä rätsinättä,
elä kengättä kehäjä.
Pese penkit illoin, aamuin,
pöyät keskipäivälläki, 125
lattia joka pyhäksi.
Piä lusikat luvussa,
astiasi arvelussa,
jott'ei kasit kanneltaisi,
linnut liiat peiteltäisi; 130
pyhät on pihlajat pihalla,
pyhät oksat pihlajassa,
marjaiset sitäin pyhemmät.
Tulovirsi alkaa näillä sanoilla:
Kylä vuotti uutta kuuta,
miero nuorta morsianta,
telat tervaista venettä,
minä vuotin poikoani,
poikoani, miniöäni. 5
Erityisiä selityksiä mainitut kaksi runoa eivät kaivanne. Olen aina
hyvin halukkaasti niitä kokoellut ja luulen niiden antavan meille
useita tietoja esi-isiemme koti-elämästä ja monesta muusta seikasta,
joita nyt olisi vaikea saada selville. Jätän koskettelematta niiden
omaa runollista arvoa. Vanhojen runojen sekä niiden tietojen
avulla, jotka itse kieli tarjoaa, pitäisi monen seikan selvitä. Kieli
esim. osottaa, että suomalaisilla, heidän muodostaessaan yhden
ainoan heimon, oli käsitys yhdestä Jumalasta, ja tämä nimi on sen
tähden yhteinen nyt hajalla olevilla suomensukuisilla heimoilla.
Monijumalaisuus on varmaankin myöhemmin syntynyt; sillä muuten eri
heimoilla ei olisi eri jumaluusolentojen nimiä, kuten asian laita
kuitenkin näyttää olevan. En sentään luule suomalaisten olleen
monijumalaisuuden tunnustajia; päinvastoin lienee liika aikaista
tehdä pitkiä luetteloita jumalista, joita he muka ovat palvelleet.
Ne nimet, joita suomalaisten luullaan jumalallisella kunnioituksella
palvelleen, tarkoittavat, minun tietääkseni mytologisia
henkilöitä, mitkä arvoltaan olivat kreikkalaisten puolijumalien tai
kristinuskon enkelien ja pyhimysten veroisia. Mutta sillä, että
jumalallista voimaa omistetaan muutamille henkilöille suuremmassa
määrin, ei jumaluuden yhteyttä kielletä. Vai lakkaako aurinko
olemasta yksi siltä, että se kuvastuu järveen, ja selvemmin tyyneen
kuin myrskyn myllertämään veteen? -- Lisäksi saa kieltä tutkimalla
sen tiedon, että suomalaiset jo ennen jakautumistaan eri heimoihin,
harjoittivat karjanhoitoa, kalastusta ja raudan valmistusta, kuin
myös osaksi maanviljelystä. Näitä elinkeinoja osottavat sanat ovat
suureksi osaksi yhteisiä eri heimoilla, ainakin Suomessa ja sen
rajoilla asuvilla. Sitä vastoin he vasta hajaannuttuaan näyttävät
oppineen täydellisempää kehruu- ja kutomataitoa, sillä näitä toimia
vastaavat eri seuduilla erilaiset tehtävien ja työaseiden nimet
(_pirta, kaide; sarka, verka; levet, kielamusta; suppula, syöstäin
eli syöstävä; palttina, liina_, j.n.e). Millaisia vaatteita
suomalaiset alkujaan ovat käyttäneet ja mitkä sittemmin kunkin heimon
erityisen kehityskannan johdosta ovat tulleet käytäntöön, saattaisi
myös osaksi tulla selville. Lisäksi, mitä eläimiä, kaloja, lintuja,
kasveja, j.n.e. oli siinä maassa, joka oli heidän alkuperäinen
asuinpaikkansa; sillä voipa olettaa, että he säilyttivät nämä
nimet samoihin esineisiin kuuluvina missä hajautumisensa jälkeen
tapasivat ne muuttumattomina; mutta niille esineille ja asioille,
joita eivät ennestään tunteneet, heidän täytyi keksiä uudet nimet.
Puut, joita ei tavata Suomen pohjoisseuduissa, mutta joiden nimi
on yleinen, kuten esim. omenapuu, tammi, pähkinäpuu, samoiten
eläimet, joita ei ole missään maassamme, kuten esim. tarvas, otava
y.m. välttämättömästi viittaavat alkuperäiseen asuinmaahan, joissa
suomalaiset ovat tunteneet noiden nimitysten esineet ja josta ovat
perintönä tuoneet ainoastaan nimet. Monet kukat, kuten esim. horsma
(epilob. angustif.), joilla on yhteinen nimi koko maassa, lienevät
todenmukaisesti olleet suomalaisille tuttuja ennen hajaantumista.
Toisia sitä vastoin, joilla nyt on eri nimet, vaikka niistä onkin
joltinenkin hyöty taloudessa, luultavasti on vasta myöhemmin tavattu.
[Tästä lauseesta loppuun otettu L:n käsikirjoituksesta.] Vakaumukseni
että tutustumalla eri suomalaisten heimojen murteisiin saataisiin
tietoja monista nykyään tutkimattomista seikoista, olen täten lausunut.
Varmasti tämä tutkimus suuressa määrin edistyisi, jos kustakin heimosta
otettaisiin pari tai kolme nuorukaista, joille jossakin meidän
oppikoulussa valmistettaisiin tieteellinen kasvatus. (Matkustajalla,
joka ryhtyy näihin tutkimuksiin, on liian avara ala, voidakseen
menetellä tarkasti). Nämä nuorukaiset saattaisivat sitten ilmaista,
mitä heiltä kysymyksessä olevista asioista tahdottaisiin tietää.
Jätän nyt nämä mietteet, tai miksi niitä sanottaneen, samoin myös
Vuokkiniemen laulajat. Vuokkiniemestä tulin taas Tsenaniemeen.
Tänne oli muuan Kivijärven mies vähää ennen hevosineen saapunut
noutaakseen kauppakuormaa. Mutta kuultuaan, että odottamansa
henkilö oli saapuva vasta seuraavan päivän iltana, hän tarjosi
hevostaan minun käytettäväkseni. Otin vastaan hänen tarjoomuksensa;
säkki täytettiin puoleksi heinillä ja sidottiin kiinni hevosen
selkään. Minun tuli sääli tuota eläin parkaa, sillä nuora vedettiin
hyvin kireälle sen ruumiin ympärille, jotta säkki olisi pysynyt
paikoillaan. Varmaankin tämä satula oli hyvin epämukava hevoselle,
mutta ehkä sentään vähemmin epämukava kuin mitä luulisi. Teen
tämän johtopäätöksen siitä, etteivät talonpojat, jotka tavallisesti
pitävät hevosestaan ja varsin tarkasti tietävät, mikä on sille
terveellistä, mikä epäterveellistä, käyttäisi sellaisia satuloita,
joista hevoset jollakin tavoin kärsivät. Koska nyt oli ilta ja pimeä,
poikkesimme yömajaan 1/2:n peninkulman päässä Tsenaniemestä. Sen
talon isäntä oli kotoisin Siikajoelta Suomesta ja oli ottanut tilan
uutisasutuksena viljeltäväkseen. Koko talon sisustus oli kuitenkin
sellainen kuin muilla näiden seutujen suomalaisilla, ja talon tavat
olivat vallan samat kuin muualla täällä. Hänen tyttärensäkkin olivat
puetut maan tavoin. Seuraavana aamuna läksimme täältä aikaisin
liikkeelle ja matkustimme kuutamossa; päivän valjetessa olimme
perillä Kivijärvessä, ja olimme siis kulkeneet kolmatta peninkulmaa.
Sama mies, joka Vuokkiniemestä oli kyydittänyt minut tänne, tarjoutui
viemään minut Salmijärveen, jonne saavuimme päivällisaikaan. Olin
tosin aikonut ensin käydä Latvajärven kylässä, joka on vallan
päinvastaisella ilmansuunnalla, mutta kuultuani, ettei laulaja
Arhippa ollut kotona, hylkäsin tämän matkan. Salmijärvessä jakelin
lääkkeitä; kävin myös erään sairaan luona ja tein hänelle lääkkeen.
-- Voi, jota muualla olin syönyt, ei edes vivahtanut tuoreeseen
voihin. Omituiselta minusta sen tähden tuntui, kun täällä sain syödä
mitä parasta voita. Kysyin syytä siihen, ja minulle sanottiin sen
johtuvan suoloista. (Venäjän suomalaiset ostavat suolansa Kemistä, ja
se on hyvin likaista, minkä vuoksi voikin saa likaisen värin. Mutta
rajakyläläiset saavat välistä Suomen puolelta parempia suoloja,
kuten nyt esim. täällä oli tapahtunut. Tässä näet on vallan lähellä
suomalainen kylä, jopa vaan muutaman askeleen päässä.) Täältä läksin
Akonlahteen, missä jo syksyllä v. 1831 olin käynyt. Muuan tyttö,
joka sieltä yksityisillä asioillaan oli tullut Salmijärveen, tuli
opastajakseni, kuitenkin vasta pitkään tuumittuaan; hän näet arveli
maineensa kärsivän siitä, että kahden kesken vieraan miehen kanssa
kulkisi tuon puolentoista peninkulman pitkän tien. Sovimme matkalla
erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla perillä kiittämättä hyvää
käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen tänne johtavat tiet
olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla olisi voinut kulkea
ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja rämeillä oli
kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan aikana. Vaikkei
niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä olivat jotenkin
hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä. Akonlahdessa
poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana
ystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään,
huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet
sinä päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo,
joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä
vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta
varakkaamman ja hauskemman vaikutuksen. Seuraavana aamuna läksin
täältä Juortanalle Suomen puolelle. Vanha Trohkimon isäntä tuli
oppaakseni ja näytti minulle matkalla lähteen, nimeltä Kultakallio.
Se oli vähän matkan päässä polulta suon laidassa, josta Trohkimon
kertomuksen mukaan vettä virtaa kahdelle eri taholle. Tämä lähde
oli nyt miltei kokonaan sammalen peitossa, eikä siinä näyttänyt
olevan muuta merkillistä kuin nimi, jota Ganander taisi pitää vielä
merkillisempänä, kun on ottanut sen teokseensa "Mythol. Fennica".
Ainoa, minkä oppaani siitä tiesi oli, ettei se koskaan jäädy ja
että se aina sulattaa ympärilleen keräytyvän lumen. -- Juortanalla
aion lopettaa tämän matkakertomuksen, ja minulla on siihen sitä
suurempi syy, kun sinne saavuttuani saappaani oli vallan anturatta.