MATKAMUISTELMIA.

[Kolmannelle keräysmatkalleen läksi L. Laukosta 13 p:nä heinäkuuta

ja oli hänellä alkumatkalla melkein rajalle saakka kaksi

yliopisto-toveria seurana, joiden kanssa hän kulki Tampereen,

Jyväskylän, Kuopion, Kaavin ja Nilsiän kautta Nurmekseen. Vasta

viimemainitussa pitäjässä, jossa L. 25 p:nä elok. erosi tovereistaan,

alkoi varsinainen runonkeräys. Nurmeksen koillisesta kolkasta

Saunajärveltä suuntasi L. kulkunsa rajan toiselle puolelle

Kolvasjärvelle, josta kiiruhti Repolan kirkonkylän, Kaskiniemen,

Roukkulan ja Miinoan kylien kautta Akonlahteen. Kauemmaksi pohjoiseen

ei L. joutunut, vaan palasi nopeasti Lentiiran, Kajaanin, Kuopion

ja Porvoon kautta Helsinkiin, jonne saapui 17 p:nä syyskuuta.

Matkakertomus on ruotsiksi painettu Helsingfors Morgonbladiin vuonna

1833 (n:oihin 44-47); tässä julkaistuun suomennokseen lisätyt

muistiinpanot säilytetään Suom. Kirj. Seuran arkistossa.]

Halusit viime syksynä, että antaisin sinulle muutamia tietoja

viime kesänä Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa tekemästäni

vaelluksesta, ja tämänhän lupasinkin, vaikken tähän asti mitenkään

ole voinut, ja nytkin ainoastaan osaksi voin täyttää lupaustani.

Aioin Pohjois-Karjalassa olevasta Nurmeksen pitäjästä kulkea yli rajan

Aunuksen kuvernementissa sijaitsevaan Repolan pitäjään ja sieltä ylös

Vuokkiniemeen ja muihin Arkangelin kuvernementin pitäjiin, jos aikani

ja muut asianhaarat olisivat sen sallineet. Nurmeksen kirkolta on

ainakin 6 peninkulmaa Jonkerin kylään, joka on Nurmeksen äärimäisessä

sopukassa, Repola toisella ja Kuhmon kappeli toisella puolellaan.

Huonot polut johtavat vaihdellen milloin soiden, milloin matalien

ylänköjen yli, jotka yhdessä muodostavat äärettömän, jylhän erämaan.

Puolitiehen asti tapaa kuitenkin siellä täällä jonkun metsätalon,

mutta matkan jälkitaipaleella ei ollut, lukuun ottamatta erästä huonoa

torppaa, ainoatakaan asuttua paikkaa. Meillä oli alussa oppaana

muuan Pekka Viiliäinen, joka oli koko nero. Lapsuudestaan alkaen

hänellä oli ollut suuret tuumat ja laajat yritykset, jotka vielä

siihen määrään kummittelivat hänen aivoissaan, että olivat ainakin

puoleksi karkoittaneet niistä niin sanotun tavallisen selvän järjen.

Paitsi useissa Suomen kaupungeissa hän oli moneen kertaan käynyt

Pietarissa ja Tukholmassa. Joku aika sen jälkeen kuin Suomi

oli yhdistetty Venäjään, oli hänellä ollut se armo, että sai

korkeanautuaalle Keisari Aleksanterille näyttää omituiset sotavaunut,

jotka itse oli keksinyt, sekä ojentaa esiin kaikkeinalamaisimman

anomuskirjeen, jossa pyysi että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa

armoissa suvaitsisi solmia ikuisen rauhan kaikkien kristittyjen

valtojen kanssa sekä yhdessä niiden kanssa rangaista Suur-Turkkia

sen jumalattomuuden vuoksi. Että hänen sotavaununsa, mitä

jälkimäiseen kohtaan tuli, erittäin soveltuivat Hänen Keisarilliselle

Majesteetilleen, sen hän itse paraiten ymmärsi, ja juuri sen tähden

hän oli vaivannut itseään niiden keksimisellä. Kaikki tämä kerrotaan

lähemmin hänen äskenmainitussa anomuskirjeessään; siitä sain kunnian

ottaa kopion, joka nyt kuitenkin muutamien muiden muistiinpanojeni

seassa on Helsingissä. Tämän kirjeen alkuperäistä alustelmaa sekä itse

vaunujen piirustusta Viiliäinen alati säilyttää luonansa. Jos oikein

muistan, hänen sanotaan määränneen että nämä tärkeät asiapaperit hänen

kuoltuaan olivat suljettavat hänen mukaansa hautaan. Vaikka siis

luultavasti tulee olemaan sangen vaikeata jonkun ajan kuluttua saada

niitä käsiinsä, laiminlöin, paha kyllä, itse piirustuksen kopioimisen.

Mikäli minulle siitä selveni, se kuvasi parihevosten vedettäviä vaunuja,

jotka molemmat, sekä vaunut että hevoset, olivat rautapeltisen,

linnanmuotoisen katoksen alla. Tämä peitti ne joka taholta ja oli

ainoastaan maata kohden avoin. Se oli edestä suippo, mutta

takaa jotenkin leveä, niin että se oli kärjestään poikkileikatun

tasakylkisen kolmion näköinen. Muutamia pieniä aukkoja oli edessä

ja sivuilla, mutta ne eivät kuitenkaan olleet suuremmat kuin oli

tarpeellista, jotta joltisestikkin niistä saattoi nähdä ja ampua.

Etuosassa ja sivuissa oli teräviä rautoja, jotka olivat kiinnitetyt

niihin pitkittäin ja olivat hieman leveämmät tavallista viikatetta.

Jokainen saattaa nyt helposti kuvitella, mitä kauheata tuhoa nämä

vaunut saattoivat aikaansaada Suur-Turkin riveissä, jos istuen niissä

suvaitsi karauttaa keskelle vihollista ja ajaa siellä muutaman

kierroksen, minkä kyllä saattoi tehdä ajanvietteekseen tai vallan

kuten tavallisen ajeluretken, ajaja kun itse peltilinnassaan oli

suojassa kaikelta vaaralta. Jos joku pelastuisi leikkautumasta kahtia

terävien viikatteiden iskuista, niin saattoi pienistä aukoista

helposti ampua pakolaisen kuoliaaksi. Tämä verraton mestariteos

inhimillisen neron tuottamien keksintöjen joukossa lienee erittäin

suuresti huvittanut Keisari Aleksanteria, koska hän lienee määrännyt

keksijälle, tuolle kunnon Viiliäiselle, 500 ruplan palkkion. Ei

ollut kummallista, että Viiliäinen näin loistavan menestyksen ja

rohkaisun jälkeen sekä hereillä ollen että nukkuessaan tuumi uusia

keksintöjä. On vaikeata tietää, kuinka pitkälle hän olisi voinut

edistyä; ehkäpä hän lopuksi olisi löytänyt tien ainakin kuuhun,

jos ei juuri muihin kiertotähtiin, ellei hän onnettomuudekseen

olisi tullut hieman mielenvikaiseksi. Tämän perin ikävän sattuman

jälkeen hän ei enää voinut ryhtyä niin rohkeisiin yrityksiin,

kuin esim. kuuhun pyrkimiseen, sillä hän tietää, ettei pidä lentää

korkeammalle kuin siivet kantavat. Kuitenkin hänellä sittemmin

alati on ollut pienempiä tuumia ja yleishyvän edistämispyrkimyksiä.

Näistä voin mainita, että hän omalla kustannuksellaan ja omin

käsin oli Nurmeksessa Ylikylän ja Saramon välillä kasvavaan metsään

hakannut uuden tien, koska vanha, jota hänen usein täytyi kulkea,

kulki monessa mutkassa eikä siis sopinut niin suurituumaiselle

miehelle. Tässä kohdin häntä kuitenkin kohtasi esteitä, joita hän

hyvän ja epäitsekkään tarkoituksensa vuoksi ei suinkaan olisi

ansainnut. Vanha polku, jota Viiliäisen isä ja isoisä sekä heidän

esivanhempansa ammoisista ajoista olivat käyttäneet, oli tarpeeksi

kova ja tasainen, mutta uusi sitävastoin, vaikka olikin suora, oli

nurmen, sammalen ja kivien peittämä, jonka vuoksi saramolaiset yhä

edelleen käyttivät vanhaa polkua, jokikinen heistä, paitsi Viiliäinen

itse, joka tietysti kulki omaa tietänsä. Luonnollisesti häntä

harmitti, että kaikki muut hänen työtänsä, johon hän kuitenkin

oli käyttänyt suurimman osan kesää, niin ylenkatsoivat, etteivät

edes panneet jalkaansakkaan hänen polulleen. Tämän oikeutetun

harminsa kiihottamana hän eräänä päivänä kuljetti kaikki lähistössä

saatavilla olevat puut vanhan polun suulle, siten tukkiaksensa

sen. Tämän olisi luullut nyt auttavan; mutta miten kävikään?

Eräänä lauantaina, jolloin saramolaiset olivat kirkolle menossa,

he näkivät korkean puupinon tiensä sulkuna. Jos heillä olisi ollut

vähänkin arvostelukykyä, heidän olisi pitänyt huomata, mitä se

merkitsi, nimittäin että heidän tuli tottua uuteen polkuun. Mutta

kaikkea muuta! He raivasivat pois puut ja mikä ikävämpää oli,

tulivat sattumalta viskanneeksi ne Viiliäisen tielle. Kuka tahansa

saattaa asettua Viiliäisen kannalle ja arvata, minkä närkästyksen

tämä tahallinen solvaus, sillä muuna Viiliäinen ei voinut sitä

pitää, hänessä kaiketi herätti. Mutta sellaisen palkan ansiokkaat

teot yleensä saavat. Hän näytti nyt jo olevan niin tottunut

sentapaisiin nöyryytyksiin, että ilmaisematta mitään närkästystä

suostui seuraamaan meitä vanhalle polulle, jonka, armottomasti

kyllä, valitsimme hyläten hänen hakkaamansa uuden tien. Matkalla hän

kertoi, mitä minulla juuri on ollut kunnia kertoa, mutta hän ei ikinä

tahtonut uskoa, että saramolaiset olivat sattumalta viskanneet ne

puut, joilla hän oli tukkinut heidän tiensä, hänen omalle tiellensä,

vaan luuli että he sen olivat tahallansa tehneet ivatakseen häntä ja

hänen tietänsä.

Paraikaa Viiliäinen hautoi mielessään kahta suurta tuumaa, jotka

lakkaamatta pitivät hänen järkensä jäännöksiä pyörteisessä

liikkeessä. Toinen koski muutamia malmivuoria, joista ottamiaan

useita näytepalasia hän antoi katseltavaksemme. Niitä hän alati

kantoi toisessa taskussaan, toisessa taas yllämainittuja asiapapereita.

Hän aikoi mitä pikimmin lähteä Pietariin esittääkseen ne Keisari

Nikolaille. Hänellä oli myös suomeksi tehty kirjoitus, jossa

kaikkein alamaisimmin anoo, ettei Keisari koskaan sallisi sotajoukkojen

törmätä yhteen näillä vuorilla. Todisteena Viiliäisen suuresta

epäitsekkäisyydestä saatan mainita, että hän, vaikka hänellä

löytämistään rikassuonisista malmivuorista oli odotettavissa varma

ja melkoinen palkinto, kuitenkin 50 pankkoruplasta olisi luovuttanut

minulle omistusoikeuden kaikkeen, huostassaan olevat näytepalaset

siihen luettuina. Tilapäinen rahapula esti minua käyttämästä edukseni

hänen jalomielistä tarjoustaan, ja kun asiaa lähemmin ajattelin, olin

siihen sangen tyytyväinen, sillä olisin vastedes voinut saada

tunnonvaivoja siitä, että toisen kustannuksella olisin rikastunut.

Viiliäisen toinen tuuma ei tarkoituksiltaan ollut valtiota vähemmin

hyödyttävä. Se näet tarkoitti vapaakaupungin-oikeuksien hankkimista

Oululle. Kauan, niin hän väitti, rahvas näillä seuduin oli valittanut

sitä, että heidän täytyi Oulussa myydä tavaransa, etenkin terva,

polkuhintaan. He selittävät tämän johtuvan sopimuksesta sikäläisten

kauppiasten kesken, joiden sanottiin edeltä asettavan talonpoikien

tavaroille määrähinnan, mitä korkeampaa ei kukaan saanut tarjota.

Poistaakseen tämän epäkohdan Viiliäinen oli hankkinut Sotkamon,

Hyrynsalmen, Paltamon, Nurmeksen ja Pielisjärven pitäjäläisten

allekirjoitukset; he näet kaikki toivoivat muutoksen tapahtuvan tässä

asiassa. Yhdessä näistä pitäjistä pitäjänkirjuri kuitenkin oli

kirjoittanut seuraavasti: "Pitäjäläisten mielipiteet kysymyksessä olevan

asian suhteen näyttävät olevan yhtä sekavat, kuin esityksentekijänkin,

minkä vuoksi niistä ei ole voinut saada mitään lopullista

kokonaiskäsitystä." Nämä allekirjoitukset muassaan Viiliäinen aikoi

lähteä Pietariin, mutta sitävarten hän luuli tarvitsevansa Ruotsin ja

kenties myös Englannin kuninkaan puumerkit, joita hän ei vielä ollut

ehtinyt hankkia. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut välttämätöntä,

mutta hän oli kerran saanut sen päähänsä eikä siitä luopunut. Hänen

tuumansa mainittujen vapaakaupungin-oikeuksien suhteen oli muuten

seuraava: Kerta vuodessa, joka syksy, oli Oulun kaupungille myönnettävä

3-4 viikkoa kestävät vapaat-markkinat, joiden aikana talonpojalla oli

oikeus myydä ulkomaalaisille tavaroitaan kädestä käteen. Näin hän luuli

koko asian olevan autetun, eikä hän muuta aikonutkaan anoa Keisarilta.

Kuten minulla on ollut kunnia aikaisemmin mainita, oli oikeus ja

yleishyvän edistäminen jo nuoruudessa Viiliäisen lempiharrastuksia.

Ei siinä kylliksi, että hän itse pidättäytyi tekemästä toisille

pienintäkään vääryyttä, hän vaati samaa muiltakin, silloinkin,

kun asia ei vähääkään liikuttanut häntä. Senkaltaisesta asiasta

hän oli aiheutunut asianomaisille ilmiantamaan erään sotakomisariuksen

eli tavaranhankkijan, jonka oli kuullut kruunulta kiskoneen liikoja

rahoja siten, että tilinteoissa oli kruunulta kantanut maksua muutaman

sadan sotamiehen elatuksesta, joita ei ollenkaan ollut olemassa, vaan

jotka koreilivat ainoastaan hänen toimikirjoissaan ja laskuissaan.

Kukapa nyt ihmettelisi, että rehellinen Viiliäinen, jolle huhu moista

kertoi, siitä kovasti suuttui ja että hän rauhoittaakseen herkän

omantuntonsa mitä pikimmin ilmoitti asian tutkittavaksi! Tämän kautta

hän kuitenkin tuotti niskoilleen vallan odottamattoman ja kovin ikävän

jutun, josta ei mitenkään voinut vetäytyä pois. Hänet näet velvoitettiin

todistamaan ilmiantonsa ja väitteensä. Hän todisteli todistelemistaan

monta vuotta perätysten, kunnes hänen tilansa, joka ennen oli ollut

sangen hyvässä kunnossa, joutui rappiolle ja oli luovutettava toiselle.

Viimein asia ratkaistiin siten, että oikeus määräsi Viiliäisen maksamaan

melkoiset sakkorahat ja oikeuskulut sille, jota oli syyttänyt, ja tämä

saattoi hänet kokonaan vararikkoon. Yllämainitulla 500 ruplan

rahapalkkiolla hänen olisi pitänyt voida jossakin määrin korjata

huonoja raha-asioitaan. Hän olikin lujasti päättänyt tehdä

sen ja palkkasi sitä varten joukon miehiä, joiden avulla kaatoi ison

metsän kaskeksi. Seuraavana vuonna hän jäljellä olevilla rahoillaan

osti rukiita, jotka kylvi kaskeen. Kaikki onnistui tähän asti

hyvin, ja hän aikoi perustaa uutisasunnon siihen paikkaan, johon

kaski oli kaadettu, mutta pieni seikka muutti vähässä ajassa kaikki

ja petti häntä sangen pahasti laskuissaan. Hän oli huomaamattaan

tullut kaataneeksi kasken toisen maalle, joka seikka vähää ennen

elonleikkuu-aikaa hänen suureksi hämmästyksekseen tuli ilmi. Se,

jonka maalla kaski oli, korjasi koko melkoisen sadon, ja muutenkin

kovaonninen Viiliäinen vielä sakotettiin päälle päätteeksi. Vaikka

hän olikin alati tyyni ja itseään hillitsevä, ei hän voinut muistella

tätä tapausta ilman että se karvaasti kävi hänen mielelleen. Tämän

kasken ainaiseksi muistoksi hän kutsui maata, johon sen oli kaatanut,

Riikinahoksi. Tällä nimellä hän luultavasti tarkoitti sen syntyneen

hänen yllämainittujen valtion hyödyksi keksimäinsä sotavaunujen

johdosta. Jos kohta Viiliäinen nyt eli huonoissa oloissa, hän ei ollut

vielä heittänyt kaikkea toivoa. Paitsi suuria tuumiaan hänellä oli

useampia vähemmän tärkeitä. Hän oli esim. huomannut kotiseutunsa

viidenkymmenen vuoden kuluessa siten muuttuneen, että siellä, missä

maanmittari ennen oli löytänyt järviä, soita ja vuoria, jotka

tietysti olivat arvotonta aluetta, nyt oli oivallisia metsiä ja että

siis tarjoutui tilaisuutta niityn ja yleensä viljelykseen kelpaavan

maan perkaamiseen. Tätä havaintoaan hän kerran aikoi käyttää

hyväkseen ja, ensin selvitettyään tärkeämmät asiat, uudelleen yrittää

uutisasunnon perustamista.

Jos Viiliäinen olisi saanut pitää kaiken järkensä loukkaamattomana,

hän epäilemättä olisi aikaansaanut suuria maailmassa. Järkensä

jätteilläkin hän ajatteli ja puheli usein paljoa järkevämmin kuin

monet, joilla on koko järkensä tallella. Mainitsenpa tästäkin esimerkin.

Rahvas pelkäsi näinä aikoina kaikkialla, että Merkurius-tähden

yhteentörmäys auringon kanssa, jonka piti tapahtua Aasiassa ja almanakan

mukaan sattua toukokuun 5 päiväksi, jonkun tärkeän esiytyneen esteen

johdosta oli lykkäytynyt toistaiseksi, ja että, kun se kerta oli

toteutuva, oli pelättävä, jos ei juuri auringon täydellistä häviötä,

niin ainakin muita suuria muutoksia. Moni luuli todella, että Merkurius

saattoi räjähyttää rikki auringon, joka sitten voi sadella alas pieninä

sirpaleina ja polttaa poroksi koko maapallon. Kysyin mitä Viiliäinen

tästä asiasta arveli, ja hänellä oli heti selvillä, että koska aurinko

ei ollut suvainnut näyttäytyä sinä päivänä, Merkurius kaiketi ei ollut

niin pian voinut sitä löytää, vaan mennyt tiehensä, sillä kun ei ollut

paljoa aikaa hukata. Hän piti siis kaikkea pelkoa tämän asian suhteen

nyt enää vallan aiheettomana. Muuten hän arveli, ettei hänellä ollut

mitään tekemistä auringon eikä Merkuriuksen kanssa, kunhan ne vaan eivät

ruvenneet estämään hänen tuumiansa, jota eivät siihen asti vielä

koskaan olleet tehneet.

Kaiketi arvelet, että liiaksi kauan olen puhunut ystävästämme

Viiliäisestä, mutta nyt jätänkin hänet, ja tuossa tuokiossa olemme

Jonkerissa, jonne meillä on ollut kuljettava 6 peninkulmaa erämaan

halki; Jonkeristahan muutama kymmenkunta vuotta sitten lapsia tuli

hiihtäen Nurmeksen kirkolle itseään kastattamaan. Viivyimme yön

eräässä talossa, sitten kuljimme ylemmäksi Saunajärvelle, missä

erosin vaellus-kumppaneistani, heillä kun ei ollut aikomusta

lähteä Venäjän puolelle. Tunnin matkan jälkeen, jonka suoritin

ensin vesitse sitten maitse, saavuin Niskavaaraan, niin läpimärkänä

kovasta rankkasateesta kuin jos olisin koko päivän loikonut vedessä.

Täältä minun piti lähteä Ukonvaaraan, jonka sanottiin olevan

kolmen virstan päässä. Pieni, korkeintain viisi- tai kuusivuotias

poika -- kaikki vanhemmat ihmiset näet olivat poissa -- opasti

minua vähän matkaa polkua pitkin ja neuvoi minulle, että tuli

poiketa milloin oikealle, milloin vasemmalle, jonka jälkeen hän

jätti minut. Seurasin tarkoin hänen neuvoansa, mitä tuli oikealle

ja vasemmalle poikkeamiseen, mutta milloin millekin puolelle piti

poiketa, sitä en ollenkaan tietänyt. Viimein tulin kauan astuttuani

tilalle, jota sanottiin Losolaksi tai Losonvaaraksi. Sieltä minulla

vielä oli kaksi virstaa Ukonvaaraan ja viimemainitusta paikasta

kuusi virstaa Kuusjärvelle, jonne saavuin sangen myöhään illalla.

Seuraavana aamuna läksin täältä ja paikkasin miehen opastamaan

itseäni Kolvasjärvelle, ensimäiseen Venäjänpuolella olevaan kylään,

jonne oli runsas kahden peninkulman matka. Kuljimme enimmäkseen

kuivia mäntyharjanteita, jotka parhaasta päästä ovat hyvin kaidat

ja kulkevat yhdensuuntaisesti, suomaita välillään. Saattaa paraiten

muodostaa itselleen käsityksen näiden seutujen ulkonäöstä,

jos kuvittelee niiden ennen olleen jonkun vetelän ainejoukon

peittämänä, joka on joutunut liikkumaan suunnattoman suurina

aaltoina, mutta sitten äkkiä jäykistynyt ja jähmettynyt aaltojen

muotoon. Aaltojen harjoista olisivat silloin tulleet mainitut

harjanteet, aallonpohjista suot. Mutta hirvittäväksi täytyy

tuo raivonnut myrsky kuvitella, jotta se on voinut aikaansaada

tällaisia aaltoja, joihin verrattuina tavallisissa merihätä- ja

haaksirikko-kertomuksissa kuvatut, katselkoonpa niitä millaisten

suurennuslasien lävitse tahansa, kuitenkin ovat vallan mitättömät.

Muuten astuin nyt kuivin jaloin ja ilman vähintäkään vaaraa

harjuja pitkin. Pitkiä ja kapeita soita keskeytti siellä täällä joku

metsälampi; mutta nekin lukuun otettuina, ei kokonaisuus tarjonnut

mitään miellyttävää näköalaa. Jos olisimme kulkeneet poikittain

siihen suuntaan nähden, johon nyt kuljimme, olisi meidän lakkaamatta

täytynyt nousta harjanteelle, kulkea sen rinnettä alas toiselle

puolelle, sitten kahlata suon poikki, j.n.e.

Astuttuamme noin kolmetoista virstaa, tulimme Osmajärven rannalle.

Se toivomme, että täällä olisimme löytäneet jonkun veneen, millä

jatkaa matkaa, petti kokonaan. Aloimme sen tähden kulkea rantaa

pitkin, jättäen järven vasemmalle ja saavuimme neljä virstaa

astuttuamme salmelle, joka yhdistää Osmajärven Kolvasjärveen.

Täällä huusimme, minkä suinkin jaksoimme: venettä! venettä! mutta

venettä vaan ei näkynyt. Eipä huutomme myöskään hevin saattanut

kuulua Kolvasjärven kylään, joka oli runsaan kolmen virstan päässä

salmen toisella puolella. Järven yli meidän kuitenkin täytyi päästä,

sillä emme voineet kiertää sen ympäri, se kun oli niin laaja, ja

vaikka olisimme koettaneetkin tehdä niin, olisimme järven päässä

tulleet leveän ojan rannalle, jonka yli olisi ollut yhtä vaikea

päästä. Meillä ei siis ollut muu neuvona kuin tilaisuutta varten

tekaista oma alus ylipääsöä varten. Vähäisen matkan päässä rannasta

oli joukko mäntyjä, joista Kolvasjärveläiset edellisenä kesänä olivat

kuorineet kaarnan pois, siitä valmistaakseen piirakoita, kuten

oppaani suvaitsi lausua. Kreikanuskoiset suomalaiset käyttävät näet

paljon piirakoita sekä pyhänä että arkena, ja nyt, kun viljan puute

heilläkin oli tuntuva, oli pettu niiden pääasiallisena aineksena.

Näistä kesällä kuivuneista männyistä hakkasi oppaani kolmen ja

puolen kirvesvarren pituisia pölkkyjä; ne sitten kannoimme rannalle

ja kyhäsimme niistä lautan. Kuusi sellaista pölkkyä riitti meitä

kantamaan. Kahteen hakattiin uurrokset kumpaankin päähän, jotka

sitten liitettiin yhteen poikkipölkyillä niin etäälle toisistaan,

että muut neljä pölkkyä mahtuivat niiden väliin. Nämä pantiin vallan

irtonaisina poikkipölkkyjen alle, ja ainoastaan pieni kolo piti

niitä näissä sen verran kiinni, etteivät ne päässeet luistamaan pois.

Jos vähänkin olisi polkenut niitä, ne olisivat uponneet ja joutuneet

epäjärjestykseen. Meidän painomme täytyi siis levätä sivupölkyillä,

joita taas välipölkyt mainittujen poikkipuiden avulla kannattivat.

Senpä vuoksi panimme poikittain päälle vielä muutamia irtonaisia

puita tuhdoiksemme. Sellainen oli se alus, joka kyhättynä tunnin

ajassa onnellisesti, joskin hitaasti kantoi meidät puolen virstan

levyisen salmen yli. Mies kertoi monta kertaa ennen kulkeneensa siitä

yli samalla tavalla ja sanoi, että hänellä ennen oli ollut vaan yksi

poikkipölkky sivutukkien välillä, vaan että hän nyt minun tähteni oli

tahtonut varustaa sen kahdella.

Tultuani Kolvasjärven kylään, poikkesin Huotarin taloon. Vanha

isäntä vei minut erityiseen kamariin ja teki minulle useita matkani

tarkoitusta koskevia kysymyksiä. Vastasin niihin kaikkiin totuuden

mukaisesti ja kysyin lopulta vuorostani, saattoiko tuntea itsensä

turvalliseksi matkustaessaan heidän maassaan. "Ainakin kymmenen

kertaa turvallisemmaksi kuin teillä", hän vastasi, "missä lyödään

ihmisiä kuoliaaksi." Oli näet tapahtunut, että vähää ennen muuan

rikas tilallisen poika heidän pitäjästään oli Suomesta ostanut miehen

lähettääkseen hänet sijastaan sotapalvelukseen, mutta oli tämän

kädestä saanut surmansa. Pian sentään tulimme yksimielisyyteen siitä,

että muutamat värvääjistä olivatkin moisen kohtalon ansainneet,

ja huomautettuani hänelle, miten heikäläiset koko pitkän talven

meillä harjoittavat kulkukauppaansa, ilman että heitä kohtaa mitään

pahaa, hänkin myönsi, että yleensä meidänkin maassa saattoi tuntea

itsensä sangen turvalliseksi. "Mutta", hän jatkoi, "turvallisempana

saatatte sittenkin kulkea meillä, ja takaan kaikella, mitä minulla

omaa on, ettei kukaan ole koskeva hiuskarvaannekaan, lähdette minne

tahansa." Hänen lausuessaan näitä viimeisiä sanoja tuli hänen

poikansa sisälle ja keskeytti hänet äkkiä näillä sanoilla: "Isä!

älä mene takaukseen siitä, mitä voi tapahtua." Sitten hän kertoi

useista karanneista sotamiehistä, joita piileskeli siellä täällä

sekä metsissä että kylissä, ja joiden päähän saattoi pälkähtää ruveta

tutkimaan ihmisten taskuja ja auttaa ahdistamaansa henkilöä pois

tästä maailmasta, paremmin saadakseen koko asiata peittoon.

Täältä läksin Repolan kirkolle, jonne minulla oli 15 virstan

jalkamatka. Lähtöhetkellä Huotarissa tapahtunut keskustelu oli

painunut mieleeni, niin että muutaman kerran poikkesin tieltä,

antaakseni, jos joku veijareista ajaisi minua takaa, hänelle täten

tilaisuuden kaikessa hiljaisuudessa kulkea ohitseni. Varovaisuuteni

taisi kuitenkin olla turhaa, sillä eivät silloin eivätkä myöhempää

minua tämänkaltaiset ikävyydet kohdanneet. -- Repolan kirkonkylässä

eli pogostassa asuu rikas talonpoika, nimeltä Törhöinen, jonka

luona kävin. Hän kysyi passiani, jonka hänelle myös näytin. Hän

luki jotenkin sujuvasti sen venäjänkielisen käännöksen ja kysyi

toistamiseen, kuinka pitkä aika sitten olin lähtenyt Kuopiosta.

Passini oli näet sikäläisen maaherran antama. Vähän enemmän kuin

kolme viikkoa sitten, minä vastasin. "Mutta passinne ei edes ole

kahta viikkoa vanha, mitenkä tämä on selitettävissä?" Tarkastelin

itse passia ja huomasin sen päivätyksi elokuun 2 p:nä meidän

ajanlaskumme mukaan, mikä päivämäärä myös oli venäläisen käännöksen

alla, vaikka olisi pitänyt olla heinäkuun 21 päivä, joka vanhassa

luvussa vastaa uuden luvun elokuun 2:ta päivää. Törhöinen hyvin

ymmärsi erehdyksen, sittenkun olin hänelle sitä huomauttanut.

Sitten hän kertoi minulle kahden kesken ollessamme alussa luulleensa

minua lähetetyksi heidän kaivojansa myrkyttämään; sen vuoksi hän

niin ankarasti oli kysynyt passiani. Muuten hän sanoi, ettei minun

ollenkaan pitänyt panna pahakseni, jos moni muu vastedes luulisi

minua sellaiseksi. "Sillä", hän sanoi, "Salmissa tapahtui, j.n.e."

Tämän jälkeen hän lyhyesti kertoi koko Salmissa kolera-ajan kestäessä

tapahtuneen metelin. "Uskotteko siis", minä kysyin, "kaikkia tuollaisia

vääriä huhuja kaivojen myrkytyksestä, joka muka olisi ollut ainoana

syynä pelättyyn koleraan?" -- "Vaikkapa minä en uskoisikaan sellaista",

hän vastasi, "niin muut sen uskovat, älkääkä edes koettako saattaa

heitä muuhun vakaumukseen." Join sitten useita kuppeja teetä ja söin

välipalaa hänen luonaan ja läksin kolmen talonpojan seurassa järven yli

Virran kylään, johon yövyin. Seuraavana aamuna -- -- -- mutta taitaapa

sinusta tuntua jotenkin ikävältä seurata minua näin askel askeleelta

ja välistä odottaa sillävälin kun juttelen talonpoikien kanssa, syön

välipalaa, j.n.e.; jätänpä siis kaikki nämä seikat lähemmin

mainitsematta. Yksi seikka on minun kuitenkin mainitseminen.

Jalkamatkalleni Kaskiniemeltä Koukkulaan en ottanut opasta, vaikka tämä

väli oli 20 virstan pituinen eikä tien varrella ollut yhtään taloa eikä

torppaa. Eksyin lopulta syrjäpolulle; se vei minut erään järven rannalle,

jonka toisella rannalla huomasin muutamia peltotilkkuja. Vaikka en

niiden läheisyydessä nähnyt mitään rakennusta, tein kuitenkin sen

johtopäätöksen, ettei sellaiset voineet olla pitkän matkan päässä

pelloista. Päätin sen tähden kiertää järven ympäri, joka yritys ei

ollut niinkään helppoa, koska minun täytyi kahlata vetelien soiden

poikki, joihin upposin polvien yläpuolelle asti. Tämän lisäksi en

ollenkaan tietänyt, kummalta puolen pikemmin pääsi järven ympäri,

koska en kummaltakaan puolelta nähnyt sen päätä. Rupesin astumaan

vasemmalle, järvi kun täten sai kunnian olla oikealla puolellani ja

tästä huomionosotuksesta kernaammin saattoi suosia yritystäni.

Viimein tulin järven päähän, mutta samassa huomasin edessäni leveän

ojan. Kuljin sen rantaa pitkin hyvän matkaa ylöspäin, mutta eipä vaan

näkynyt siltaa, jota myöten olisin päässyt ojan yli. Kaipasin nyt

suuresti samaa alusta, jolla olin kulkenut Osman ja Kolvaan välisen

salmen poikki, mutta se oli jo jäänyt yli 60 virstan matkan päähän

jälkeeni. Viimein juolahti mieleeni jakaa tavarani pieniin myttyihin

ja viskata ne ojan yli. Ensiksi viskasin saappaani, kummankin

erikseen, ja antaakseni niille paremman vauhdin, panin sisälle kiven.

Minun onnistui oivallisen hyvin saada ne yli, ne näet lensivät vielä

hyvän matkaa vastaiselle rantamalle. Kaikki muu kävi yhtä hyvin,

lukuunottamatta takkia, joka ilmassa kehittäysi auki solmuistaan

ja putosi ojaan kuin siipeen ammuttu sorsa. Mutta silloinpa olin jo

itse valmis uimaan yli ja toin takin, joka ei ollut ehtinyt upota,

mukanani toiselle rannalle. Näin olin päässyt ojan yli kaikkine

kamsuineni, jotka nyt olivat hajallaan maassa. Poimiessani niitä

ylös tuli kaksi naista, jotka matkan päässä olivat katselleet koko

ylipääsöhommaani, lähemmäksi rantaa ja sanoi: "Tuolla olisi ollut

silta, jos olisitte huomannut mennä vähän ylemmäksi. Aioimme huutaa

teille, mutta nähdessämme teidät olitte jo vedessä." "Eipä tässä ole

mitään menetetty", minä ajattelin ja kysyin, oliko kylä lähellä.

"Puolentoista virstan päässä täältä", he vastasivat. Se olikin juuri

sama kylä, jota olin lähtenyt etsimään.

Nyt lienee paikallaan vähän puhua näistä suomalaisista ylipäänsä,

jotka ammoisista ajoista ovat olleet Venäjän alamaisia ja luultavasti

Vladimir Suuren ajoilta alkaen kreikanuskoisia. He sanovat itse

itseään venäläisiksi, joka nimi ennen muinoin luultavasti oli

yksinomaan näillä suomalaisilla, jos kohta sillä nykyään Suomessa

ymmärretään koko Venäjän kansaa. He sanovat Suomen puolella rajaa

asuvia suomalaisia ruotsalaisiksi ja koko maatamme Ruotsiksi

tai Ruotsin maaksi. Muutamassa suhteessa pidin enemmän heidän

tavoistaan ja menoistaan kuin niistä, joita meidän rahvaallamme,

näkee. Siisteyttä esim. noudatetaan ja hoidetaan heillä paremmin

kuin monissa seuduin meidän maata. Näillä suomalaisilla tuskin

lienee niin huonoa asumusta, ettei pirtin lattia aina olisi

pestynä; monin paikoin se oli niin puhdas ja valkea kuin missä

meikäläisessä herraspaikassa tahansa. Pirtit ovat muuten savolaisten

pirttien kaltaiset; niissä on reppänä katossa, ja ne eroavat

Savon pirteistä ainoastaan siinä, että ikkunoita on useampia,

tavallisesti 8-10, joista toisissa on lasiruudut, toiset taas ovat

ilman. Savon pirteissä niitä taas on harvemmassa, 4-6 ikkunaa, jotka

kuitenkin ovat paljoa suuremmat. Lisäksi näiden Venäjällä asuvien

suomalaisten pirtit ovat rakennetut korkeammalle maasta, niin että

käsimyllyn ja muiden taloustarpeiden säilytyshuone melkein aina

on sen alla. Nämä huoneet ovat aina yhteydessä navettarakennuksen

kanssa, joka muodostaa toisen osan talonpoikaistilan päärakennusta

ja jota pirtistä erottaa porstua; tästä johtavat portaat suoraan

alas navetta-osastoon. Kaikki tämä tosin ei ole omansa kohottamaan

ajatusta heidän pirteissään vallitsevasta siisteydestä, jota äsken

ylistelin; mutta se taitaa juuri tämän ihmisten ja elukoiden

läheisen kosketuksen vuoksi olla kahta tärkeämpi. Sitävastoin meidän

rahvas saattaa huoleti hutiloida tässä suhteessa, koska sen omat

asuinhuoneet aina ovat erillään navettarakennuksista.

Toinen kiitettävä tapa on näillä Venäjän suomalaisilla, nimittäin

se, että jokainen kylä hautaa vainajansa erityiseen kotitiluksille

varattuun hautausmaahan. Meillä taikausko matkaansaa sen, että

usein kuljetetaan vainajia neljän tai viiden peninkulman päästä

haudattaviksi kirkon läheisyyteen. Saattaa helposti huomata, mitä

ikävyyksiä tämä aiheuttaa, vaikka jättääkin lukuunottamatta,

että se on epäluontevaa ja siistitöntä. Kulkutautien aikana on

tämän seikan tuottama epäkohta erittäin tuntuva. Kun puolitoista

vuotta sitten koleraa varten laadittiin erityisiä hautausmaita,

oli eräissä paikoin syntymäisillään meteli rahvaassa, joka ei

kärsinyt, että muutamat sen vainajista jäivät huonompi-osaisiksi

vihityn maan menettämisen kautta, kun toiset taas saivat nauttia sen

tarjoamia etuja. Jos meillä, kuten kreikanuskoisilla suomalaisilla,

jokaisella kylällä olisi ollut oma hautausmaansa, olisi päästy koko

kolera-hautausmaan hommasta, muita etuja mainitsematta.

Vieraanvaraisuutta nämä suomalaiset pitävät hyveenä, ehkäpä

uskonnollisena velvollisuutenakin, jos kohta sen harjoittamista

sentapaiset taikauskot kuin ettei syödä samasta vadista, joka joskus

on ollut muunuskoisen edessä, ikävästi ehkäisevät. On sen tähden

parasta ottaa mukaansa matkalleen oma kuppinsa, jonka sitten voi

viskata pois. Muutamissa paikoin on kuitenkin erityiset kupit ja vadit,

joita säilytetään muunuskoisia varten, ja sellaisissa paikoissa aina

helposti saa ruokaa. En ollut tahtonut hankkia omaa kuppia, vaan

koetin tulla toimeen niin hyvin kuin saatoin. Törhöisellä söin itseni

kylläiseksi, kuten ylempänä jo olen kertonut. Tämä tuotti paljon huolta

eräälle etempänä asuvalle talonpoikais-emännälle, joka kernaasti olisi

antanut minulle ruokaa, mutta jolla ei ollut mitään "mieronkuppia".

"Ettekö ollut Törhöisellä?" hän kysyi. "Olin kyllä." "Antoiko hän

teille ruokaa?" "Antoi, ja miksipä ei olisi antanut?" "Ja hän kai

antoi teidän syödä omista vadeistaan?" "Antoi kuin antoikin", minä

vastasin, vaikka en ollut vallan varma siitä. "Niin! niin!" muori alkoi

valitella, "sellainen hän on kuin kaikki muutkin. Mitähän lopulta

tulleekaan tästä maailmasta, kun ihmiset eivät huoli mistään!" Muori

kuului varmaankin raskolnikien lahkoon; näitä on näillä seuduilla vielä

useita ja he eivät aina saata sallia muunuskoisen syödä luonansa

eivätkä edes kärsi reformeerattuja kreikanuskoisia. Taikausko tässä

suhteessa menee muuten niin pitkälle, että kun meidän talonpojat

matkustavat Kemiin, eivät edes näiden hevoset saa juoda samasta

avannosta, joista heidän omia eläimiään juotetaan. Jos joku tulee

rikkoneeksi tämän kiellon, ympäröi hänet heti joukko naisia, jotka

täyttä kulkkua huutavat: "Pakanoitseevi auvantomme!" Mielestäni

muuan meidän talonpoika sellaisessa tilaisuudessa vastasi sangen

sattuvasti. Kun naiset huusivat tapansa mukaan: pakanoitsee,

pakanoitsee, ja tahtoivat ajaa hänet pois, hän virkkoi: "Anna

hevosen juoa, yksi usko meiän hevosilla on kun teiänki." Jotenkin

samoin muistelen erään Kuusamon talonpojan ennen vastanneen eräälle

meidän maan papille, nimeltä Forbus, joka kaikin voimin ja joka

tilaisuudessa oli vastustanut tupakanpolttoa, kunnes hänestä

itsestään tuli seudun kovimpia polttajia. Tapahtuipa, että siihen

aikaan hänen elämässään, jolloin hän ei vielä itse polttanut, muuan

talonpoika tahtoi antaa hänelle lahjaksi metson. Mutta kun Forbus oli

huomannut, että talonpoika käytti tupakkaa, hän viskasi vihastuneena

metson antajaa vastaan ja moitti häntä tupakan käyttämisestä.

Talonpoika oli sen jälkeen vallan tyynesti nostanut metson lattialta

ja uudelleen tarjonnut sitä Forbukselle sanoen: "Ota sinä metso, ei

metso tupakoitse."

Ei katsota suopein silmin sitä, että joku näistä kreikanuskoisista

suomalaisista polttaa tupakkaa. Heillä on sellainen ennakkoluulo

tupakkaa vastaan, ettei edes toinen saa polttaa heidän pilteissään.

Minä pyysin lupaa siihen; toisissa paikoin se kokonaan kiellettiin,

toisissa taas isäntä antoi minulle luvan polttaa. Mutta niin pian

kuin olin pannut piippuun ja sytyttänyt sen, naiset enimmästi

poistuivat huoneesta.

Viinaa ja muita väkeviä ei kammoksuta niin kuin tupakkaa. On

kuitenkin jotenkin harvinaista, että tätä ainetta saisi niin suuren

määrän, että siitä voisi juopua. Jokapäiväiseen tarpeeseen sitä

ei ollenkaan ole käytettävissä. Luulenpa, että he vielä vähemmin

tuntisivat tätä turmion lähdettä, ellei olisi niin hyvää tilaisuutta

salaa kuljetuttua sitä läheisimmistä Suomen puolisista pitäjistä.

Useissa paikoin kysyttiin, eikö minulla ollut viinaa laukussani.

Vastasin, että sellaisen kuljettaminen rajan yli mitä ankarimman

sakon uhalla oli kielletty. He arvelivat, ettei se ollut ollenkaan

vaarallista, ja asian laita lieneekin niin. Täällä ei ole joka

nurkassa virkamiehiä, jotka, jolleivät voisikaan kieltää salakuljetusta,

ainakin voisivat sitä verottaa. Joka pitäjässä on tosin starostansa,

joka jotenkin vastaa meidän nimismiestä, ja joka itse on talonpoika,

pitäjän vuodeksi valitsema. Hän ei kuitenkaan ole mikään erityisesti

vaikutusvaltainen henkilö, ja vaikka hänellä olisikin halua sekaantua

asioihin, ei hän aina rohkene riitaantua talonpoikien kanssa. Täytyypä

hänen esimerkiksi kärsiä, että useat karanneet sotilaat oleskelevat

seudulla ja että he tekevät kaikkea mitä sellaiselta roskajoukolta voi

odottaa, joka ei rohkene näyttäytyä julkisesti. Jos hän rupeaisi heitä

vastustamaan, hän ei päivääkään olisi varma hengestään. Sotaväen otossa

on starosta kuitenkin sangen huomattava mies ja voi laskea melkoisia

lisätuloja sotilasluettelojen tekemisestä. Otetaan näet huomioon,

kuinka monta poikaa talossa on. Kaksi jätetään kernaasti taloon,

ja vaan hätätilassa otetaan näistä toinen. Mutta koska jotenkin

tavallisesti kolmekkin poikaa jätetään tilalle, ja toisilta tiloilta

taas kolmas tästä lukumäärästä on sotapalvelukseen otettava, riippuu

tietysti paljon starostasta, ketä hän tahtoo suosia.

Paitsi starostaa on tavallisesti yksi pappi kussakin pitäjässä.

Kuitenkin muutamat pitäjät useita vuosia saattavat olla papitta,

kuten esimerkiksi tätä nykyä on Vuokkiniemen laita, jonne Paanajärven

pappi matkustaa jonkun kerran vuodessa. Pappien virantoimitus näyttää

heillä olevan helpompi kuin meillä. Pari kertaa vuodessa hän kiertää

pitäjällä, ja silloin kastetaan, vihitään ja haudataan kaikki puolen

vuoden varalta. Lukutaitoa on aniharvalla talonpoikaishenkilöllä, ei

edes yhdellä sadasta. Heidän onkin vaikeata siinä edistyä, koska

kokonaan ovat kirjoja vailla. Halukkaat oppimaan he ehdottomasti

olisivat. Jos joskus arveltaisiin heillä tästä seikasta olevan hyötyä,

saattaisi sitä helpoimmiten edistää noutamalla heille opettajia

Karjalassa olevista, Ilomantsin ja Liperin kreikkalaissuomalaisista

seurakunnista. Molemmissa näissä seurakunnissa talonpojat hyvin lukevat

sisältä suomalaisia kirjoja ja voisivat suuremmitta vaikeuksitta opettaa

samaa taitoa rajan toisella puolen asuville uskolaisilleen. Paitsi

katkismusta ja muita tärkeimpiä hengellisiä kirjoja, suomalaisia sekä

hartaus- että muunsisällyksisiä kirjoja luullakseni varsin hyvin

voitaisiin kärsiä muissakin kreikanuskoisissa seurakunnissa kuin

Ilomantsissa ja Liperissä. Eipä muuten meidän hartauskirjoituksissa

suureksi osaksi ole paljoa tarjottavaa, sen jokainen varsin hyvin tietää.

Mutta unhotan kokonaan aineeni, joka äsken kosketteli kreikanuskoisten

suomalaisten sisälukua. Tämä tuottaisi, jos sitä jollakin tavalla

voisi edistää, ainakin sen hyödyn, ettei näiden suomalaisten

tarvitsisi kuten tähän asti, monen peninkulman päästä tulla meidän

puolella rajaa asuvan rahvaan luo ottamaan selkoa, minkälaista

ilmaa almanakka osottaa. Joku saattaa epäillä tätä, mutta, muistan

selvästi, miten eräs, heidän ollessaan viime kesänä pitkällisen

poudan vuoksi huolissaan pelloistaan, aivan tosissaan sanoi: "Eikä

oo käytynä Ruotsin puolella tietämässä alnakkaa, minlaisen syksynkään

Jumala antanoo!" Lähimpään Suomen kylään oli sieltä kokonaista

kolme peninkulmaa, kieltämättä melkoinen matka almanakan tiedonantoja

haluavalle. Valitettavasti ei minulla ollut almanakkaa mukanani,

vaikka se olisi monessa paikoin ollut minulle hyvänä suosituksena;

tarkkatuntoisuuteni näet kielsi minua umpimähkään valehtelemasta

Jumalan ilmojen ja säiden suhteen.

Kolmas ja huomattavin virkamies näillä suomalaisilla on ispravnikka,

joka vastaa meidän tuomaria ja voutia. Rajapitäjistä, kuten Repolasta

ja Vuokkiniemestä, hän asuu lähes 30 peninkulman matkan päässä.

Hänkin matkustaa pari kertaa vuodessa piirinsä läpi, ratkaisee

silloin rahvaan riidat ja kantaa veromaksut, jos oikein muistan.

Tilat ovat täällä verotetut miesten luvun mukaan. Kun henkikirja on

toimitettu, se on muistaakseni muuttumattomana voimassa kokonaista

20 vuotta. Henkikirjaa tehtäessä otetaan lukuun kaikki miespuoliset

henkilöt, olkootpa sitten kuinka nuoret tahansa. Näistä tila maksaa

vuosittain kolmattakymmentä ruplaa pankkiseteleitä kustakin. Asia

ei ollenkaan muutu, jos joku heistä kuolee, henkirahat otetaan

hänestä vainajanakin siksi, kunnes uusi henkikirja laaditaan,

ja tämä tapahtuu, kuten äsken mainitsin, aina noin 20 vuoden

kuluttua. Sitävastoin kaikki ne, jotka tällä ajalla syntyvät, ovat

vapaat kaikista veromaksuista ja moni niistä ehtii tulla lähes

20-vuotiaaksi, ennenkuin tarvitsee suorittaa mitään maksuja. Naisista

ei makseta mitään, olkoonpa heitä kuinka monta tahansa. Paraan

ispravnikkansa he sanoivat olleen Suomesta kotoisin. Hän oli ollut

Venäjälle vangiksi joutunut suomalainen upseeri, josta monien

kohtalonvaiheiden jälkeen oli tullut ispravnikka Kemiin. Hänen

aikaansa mainittiin näillä seuduin melkein kuin Saturnuksen aikaa

Latiumissa. Hän näyttääkin olleen merkillinen mies, ja kun kysyin,

oliko hän kääntynyt heidän uskoonsa, kun häntä niin kiittivät,

minulle vastattiin: "Sillä oli molemmatki uskot."

Kaikki virkamiehet muuten elävät matkoillaan talonpojan

kustannuksella. Talonpojan täytyy kyyditä heitä ja heidän seuruettaan,

olkoonpa se kuinka suuri tahansa, ilman että hänelle siitä maksetaan

ropoakaan. Jos vastedes saisin aikaa ja tilaisuutta liikkua

näillä seuduin, menisin ensin ispravnikan luo ja matkustelisin

hänen seurassaan, kun hän lähtisi matkoilleen. Tästä olisi monta

etua, joita minun ei tässä tarvitse lähemmin mainita. Rahvas muuten

lausui hieman tyytymättömyyttään tähän virkamiesten -- lailliseenko

vai laittomaan, sitä en tiedä -- menettelyyn, ja kadehti meidän

rahvaan tässäkin suhteessa edullisempaa asemaa, kun sen näet ei

tarvitse maksutta elättää ja kyyditä herrojaan. Kiitettiin suuresti

meidän herroja, jotka viime rajanjärjestämisessä olivat oleskelleet

heidän luonaan yhdessä heidän herrojen kanssa.

Rahvas täällä on sangen uskonnollista, ei kuitenkaan siten, että se

halveksisi meidän uskontoamme. Kun meidän papit rajakylissä pitävät

lukukokouksiaan ja raamatunselityksiään, ei ole tavatonta, että useat

talonpojat lähimmistä venäläisistä kylistä varta vasten tulevat heitä

kuulemaan. Kuulin myös monen heistä sanovan, että pitivät enemmän

meidän pappien jumalansanan selittämisestä kuin omien pappiensa.

Neljästi vuodessa vietetään yleisiä juhlallisuuksia, jotka

kestävät viikon tai kaksi erällään. Jonkunmoinen kestiystävyys on

niissä tullut tavaksi, ja sen harjoittaminen siirtyy vuoroonsa

talosta toiseen niiden talojen kesken, jotka kestiystävyyteen

kuuluvat. Erityisistä taloista ja kylistä silloin kokoontuu

väkeä, niin lukuisasti kuin mahdollista on, jonkun luo, jonka vuoro

ja velvollisuus silloin on kestitä vieraitaan niin kauan kuin

juhlallisuuksia kestää. [Varsin kalliiksi se ei kuitenkaan taida käydä

kestitsijälle, koska rahvas tavallisesti paastoaa näiden juhlien

aikana.]

Maanviljelys näyttää täällä olevan vielä enemmän laiminlyötynä

kuin meidän suomalaisilla. Pellot ovat tavallisesti pienet ja

riittämättömät, eivätkä niitytkään ole hyvät. Useimmilla tiloilla,

ehkäpä kaikillakin, on karja sen vuoksi pieni; siihen kuuluu kaksi

tai kolme lehmää, ja lisäksi on joku hevonen. Maito ei olekkaan

heidän taloudessaan yhtä tärkeä ruoka-aines kuin meillä. He

näet eivät kolmena viikon päivänä syö maitoruokia, nimittäin

sunnuntaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, joina päivinä pidetään

jonkunmoista paastoa. Mieleeni muistuu eräs tapaus, joka osottaa

kuinka ikävää tällainen paastoaminen välistä lienee. Muuan

kreikanuskoinen talonpoika Akonlahdesta saattoi minua paluumatkallani

ensimäiseen Suomen-puoliseen kylään. Tulimme Lehtovaaraan, ja emäntä

kantoi ruokaa eteemme. Mutta silloin oli perjantai, eikä seuralaiseni

katsonut voivansa syödä voita eikä maitoa, jotka paitsi leipää olivat

ainoina ruokalajeina. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se meidän

puolella ollut mitään syntiä, mutta hän vastasi sangen järkevästi:

"Teille se ei ole syntiä, mutta meille se on synti, tulemmepa missä

tahansa poikenneeksi opistamme." Hyvän voin valmistamis-taidossa

nämä suomalaiset ovat kovin jäljessä meidän rahvaasta. Enpä

missään heillä nähnyt edes välttävän hyvää voita. Koska täällä

on tiheään melkoisia järviä, harjoitetaan kalastusta hyvällä

menestyksellä. Kala onkin ruokaa, jonka ei arvella edes paastopäivinä

saastuttavan ihmisten vatsoja. Yleensä on varallisuus suurempi

näillä suomalaisilla kuin meidän rahvaalla lähimmissä rajapitäjissä.

Tämän luulen johtuvan siitä, ettei loisia eikä mäkitupalaisia, jotka

meidän maassa monin paikoin ovat todellisena maanvaivana, täällä

ole melkein ollenkaan. Toinen syy heidän varallisuuteensa lienee

se, että he käyttävät rukiinsa leivän muodossa vatsansa hyväksi,

kun sitä vastoin meidän rahvas antaa niiden voiman nousta päähänsä,

jolloin vatsa jää tyhjäksi ja ruumis siitä saa kärsiä. Suurempi

vilkkaus ja huolenpito lienee myös aiheena tähän. Heidän suuremman

vilkkautensa ja liikkuvaisuutensa joka suhteessa huomaa sangen

pian, kun meidän suomalaisten parista tulee heidän puolelleen. Meidän

rahvas osottaa tavallisesti niin hyvin puheessa kuin toiminnassaan

liian suurta hitautta ja vitkallisuutta. Jos esim. tulee suomalaiseen

taloon ja tervehtii: hyvää päivää! niin talonpoika kyllä ilman varsin

pitkää miettimistä vastaa: Jumal' antakoon! Tämä vastatervehdys näet

lähtee tottumuksesta ikäänkuin ehdottomasti heidän suustaan, ilman

ajatuksen tai tietoisuuden osanottoa; mutta hän panee kyllä kovalle

toisen kärsivällisyyden ennenkuin virkkaa sanaakaan sen lisäksi.

Koska tämän tervehdyksen ja vastatervehdyksen jälkeen on rahvaan

tapojen mukaista, että isäntä tai joku muu talon huomattavista

henkilöistä kysyy, mitä vieraalle kuuluu, tämä kysymys, niin

yksinkertaiselta ja yksitoikkoiselta kuin se tuntuukin, usein tuottaa

talonpojalle sanomatonta vaivaa, ennenkuin hän sen saa tehdyksi.

Olen joskus nähnyt, että hänen kokonaista kolme kertaa täytyy kynsiä

korvallistaan, josta paikasta talonpoika on tottunut etsimään

ajatuksiaan. Jos sitten tarvitsen jotakin, esim. soutajaa järven

yli ja jos esitän pyyntöni, niin, vaikkapa sitä tosin harvoin ja

ainoastaan pätevillä syillä kielletään, talonpojan täytyy kuitenkin

läpikäydä kaksi laajaa lukua, ennenkuin on valmis lähtemään.

Ensimäiseen kuuluu pitkä neuvottelu, jonka avulla ratkaistaan, kenen

tulee ottaa tämä tehtävä toimekseen. Tätä pidetään niin tärkeänä,

ettei siitä luovuta silloinkaan, kun yksi ainoa henkilö on kotona,

ja milloin ei siis mikään valitseminen saata tulla kysymykseen.

Toiseen kuuluu hidas aterioiminen, jonka jälkeen sekä sittenkuin

on huomioon otettu toisia, vähemmän tärkeitä sivuseikkoja, soutaja

saattaa olla valmis lähtemään. Toisin on kreikanuskoisen suomalaisen

laita. Heti vieraan astuessa sisälle hän tekee useita kysymyksiä,

ja kun hän sitten rupeaa juttelemaan, ei hänen ollenkaan tarvitse

ajatella jokaista sanaa erikseen, vaan sanoja tahtoo usein

tulvia yhdellä haavaa runsaammin hänen huuliltaan, kuin mitä

olisi tarpeellista. En kuitenkaan suinkaan tahdo kieltää, ettei

poikkeuksia tästä ole olemassa, ja ettei joskus kreikanuskoisessa

suomalaisessa tapaa aito suomalaista hidasluontoisuutta, kuten

myös meidän talonpojassa tavallista suurempaa vilkkautta ja

yritteliäisyyttä. Olen vaan tahtonut viitata tavallisiin ilmiöihin.

Luonnollinen taipumus kaupan harjoittamiseen on näillä suomalaisilla

yhteistä koko Venäjän kansan kanssa. Olisin taipuvainen luulemaan heitä

muinaisten permalaisten eli n.s. "bjarmien" jälkeläisiksi, joista aina

on ollut niin paljo päänvaivaa, ja että heidän kauppaintonsa siis olisi

perintö heidän esi-isiltään. Mutta äsken luin "Sanan Saattaja Viipurista"

nimisestä lehdestä, ettei asianlaita ole niin. Ehkäpä siis saa näille

kreikanuskoisille suomalaisille suoda kunnian polveutua siitä kansasta,

jonka maan kautta permalaisten karavaanit kulkivat heidän harjoittaessaan

kauppaa norjalaisten kanssa. Kotona eivät he tosin toistensa kanssa

harjoita mitään huomattavaa kauppaa, mutta sitä enemmän Suomessa,

Inkerissä, Virossa j.n.e., missä huiveillaan ja muilla pienillä

kauppatavaroilla kokoavat melkoisesti rahoja. Lokakuusta alkaen

tätä kulkukauppaa harjoitetaan aina seuraavaan kevääseen asti,

jolloin he palaavat joko kotia hoitamaan maanviljelystään tai

matkoille Pietariin, Moskovaan ja muihin paikkoihin, mistä ostavat

suurimman osan niitä tavaroita, joita sitten talven kuluessa

myyvät. "Hirvenhiihtäjissä" esiintyy kuvaus sellaisesta meidän

maassa liikkuvasta arkangelilaisesta kauppiaasta. Ne, jotka meillä

kiertelevät laukunkantajina, ovat enimmästi kotoisin Vuokkiniemeltä,

vähemmän Repolasta, Paanajärveltä ja Korpiseliltä.

Näiden suomalaisten puku on yleensä venäläisen rahvaan vaatetuksen

kaltainen, mikäli olen niitä voinut verrata. Enimmin pidetään

punaisesta väristä, keltainen näyttää myös olevan suosittu väri, ja

sitten seuraa järjestyksessä sininen.

Vielä saattaisi olla paljo lisättävää, mutta se voi jäädä toiseen

kertaan, koska minun nyt täytyy lähteä maalle, joten en ehdi

kirjoittaa enempää. Tahdon nyt vaan huomauttaa, että jos joku aikoo

käydä näiden suomalaisten luona kokoamassa suomalaisia runoja,

hänellä on rikas sato odotettavissa. Etenkin häälauluja, jommoisia

on Kanteleen toisessa vihossa, on olemassa runsaasti ja monet

niistä ovat erittäin kauniita. Rahvas ottaa hyvin kernaasti maksua

laulamis-vaivastaan, sillä lauluakin pidetään kauppatavarana, ja

onkin sangen hyvä, että heiltä rahalla voi saada, mitä meidän

rahvaalta useinkaan ei saada rahalla eikä ilmaiseksi. Papisto

lienee täälläkin vastustanut näitä lauluja, koska useat pitivät

niiden viljelemistä syntinä (räähkänä), ei kuitenkaan sitä suurempana

kuin että se vähäisellä ripillä varsin hyvin oli sovitettavissa.

Jos joku olisi halukas sellaista matkaa tekemään, kehottaisin häntä

panemaan sen toimeen talvella. Hän näet silloin saisi mukavammin

perille tarpeelliset matkatavaransa, koska hänellä voisi olla oma

hevonen ja reki; sen lisäksi hän sinä vuodenaikana paremmin tapaisi

väkeä kotona ja työstä vapaampana sekä matkustelisi turvallisempana

kuin kesällä, jolloin ylempänä mainittuja karanneita sotamiehiä

liikkuu näillä seuduilla.

Näiden suomalaisten murre on suuresti Savon ja Karjalan murteen

kaltaista. Sen omituisuuksia: _ia_- tai _ea_-pääte muuttuvat usein

_ie_:ksi, esim. _vaikie, sokie, polvieen_, muotojen _vaikia,

sokia, polviaan_ asemesta. _K_ ja _t_ katoavat useasti _s_:n ja

_t_:n jäljestä, kun ne alkavat lyhyen tavuun, esim. _sääsä_ (säässä),

_käse_ (kässe), _matalla_ j.n.e., muotojen _säästä, käske,

matkalla_ asemesta. Karitiivissa äännetään kaksi _t_:tä, kuten

Oulun tienoilla. Datiivia ja ulkoista lokativus-sijaa sekoitetaan

usein, niin että kuulee sanottavan: vetääpi veneensä _maalla_, (ei

_maalle_), aivan kuten Turun-suomessa tapaa saman sijan käyttämisestä

esimerkkejä, joita Turun Viikko Sanomat viime vuosikerroissaan, niin

hyvin suorasanaisessa kielessä kuin runoudessa, uutterasti tarjoavat.

Monikon kolmas persona aktiivi-verbeistä muodostetaan passiivisilla

päätteillä _-aan, -ään_, joka sama seikka esiintyy Savon murteessa

monikon ensimäisessä personassa. Senpä vuoksi sanotaan runossa:

"Vanhat miekkoa _hivotaan_, puraksia _terästetään_"; ja toisessa

kohdassa: "Pirulaiset _piinatahan_, paholaiset _painatahan_" (ei:

_hiovat, terästävät, piinaavat_ j.n.e.). Gottlund oli tavannut

sellaisia muotoja Mateuksen Evankeliumin käännöksessä, josta on

puhuttu hänen "Otavassaan", mutta hän ei ollut tietänyt, miten se oli

selitettävä. Aktiivin _-nut, -nyt_ päätteiset partisipit jättävät

usein pois w:n ja supistavat yhteen ääntiöt, esim. ei _otat_,

ei _itket_ eli _itet_, ei _kosket_ eli _koset_ (ei: _ottanut,

itkenyt, koskenut_); tämä näyttää kuitenkin tapahtuvan ainoastaan

_ei_-kieltosanan jäljessä.

Jos joku seikka näissä harvoissa muistiinpanoissa olisi väärin,

ei pidä ihmetellä sitä, koska ne kolme lähdettä, joista ne on

ammennettu, nimittäin talonpoikien kertomukset, oma muistini ja

käsityskykyni, varsin helposti saattavat pettää, kuten olen

kokemuksesta havainnut.

Hajanaisia muistiinpanoja.

[Hajanaisia muistiinpanoja Suom. Kirjall. Seuran arkiston tallessa

olevissa papereissa.]

Tiedä ties, muista murus, katto kalus. -- Kyllä kova kenkä jalan

sylkyttää. -- Tuota tähtiä kohten ajatta enisi neljännyksen matkan

ja siitä käännätte tuota toista tähtiä päin, niin sitte löyätte

kylän. -- Ei oo tyhjässä tytyä, ei vajassa varan täyttä. -- Surkee

surma silmin nähen, kuolema käsin piellen. -- Syö susi luetunki

(lampaan), viepi varas mitatunki (kankaan). -- Nimi _Kemi_ sanoista

_Ge mig_, jotka suomalaiset kalastajat sanoivat joen toisella rannalla

asuville ruotsalaisille kalastajille, kun huonon kalaonnen sattuessa

pyysivät (kaloja) näiltä. -- Hullun eväs ensimäiseks, viimeiseksi

viisaan syöään. -- Koivusta ruoan, silmistänsä juoman (kovan

vanhemman lapset). Pää poikki hakataan, sisälmykset ulos otetaan,

vielä sittekin palvelee kuningasta ja ruunuu, piispaa ja teiniä,

kenraalia ja kemeiniä? -- Pellava. -- Koivun oksa konnan palkka,

nuora pettäjän perintö. -- Karhunajo sopiva keino saada toinen

hengiltä. -- Karanneita vankeja, jotka uhkasivat murhapoltolla.

-- Polttoa varkaiden piiloittajatkin. -- Nimismies varkaiden

johtajana. Toholahdessa seinäkellossa seuraava kirjoitus: "Kello

lyö, ijankaikkisuus lähenee, mitäs sanot ihminen, oletko valmis?"

Tavo, tavo, kultaseppä (Kuopion lähellä portinaukaisijalta).

Laskoksia repun kannessa ja suuremmissa taskuissa. -- Pisavuori

runoissa, Kypäräisen vuori Pisan läheisyydessä. -- Taneli Sirviö

Nurmeksen Haapajärvellä ja Olli Kilpeläinen Nurmeksen Ylikylässä

runolaulajia. -- Hämäläinen esim. ei koskaan muista säätyhenkilöiden

nimiä. Pietari Viiliäinen Saramojärveltä, sotavaunujen piirustuksen

Keisari Aleksanterille, saanut siitä 500:n ruplan suuruisen palkkion.

Hänellä oli nyt viiden pitäjän valtakirjat, jotta hommaisi Oululle

vapaamarkkinain oikeudet kolmeksi viikoksi kunakin syksynä. Sen

vuoksi aikeissa matkustaa Ruotsiin ja Pietariin. Vaskimalmia

Kaarle XIII:nnelle. Käsitys Antikristuksesta, joka muka on ottava

hengiltä jokaisen, joka ei kiellä Kristusta. Merkurius tähti, jonka

luultiin Amerikassa menneen aurinkoon ja vasta Afrikassa tulleen

siitä ulos, on tuottanut rahvaalle paljon puheenaihetta. Syynä

edellisen talven lauhkeaan ilmaan kaukana meressä oleva kallio,

joka on syttynyt palamaan. -- Huhu, että Puolassa ja Virossa kansa

muka on kuollut sukupuuttoon, on viekoitellut useat pohjoisemmilla

seuduilla myymään talonsa ja lähtemään sinnepäin matkaamaan. --

Niittysuolaheinä hätäleivän ainesta. Kanttori Matti Saxbergilla

Keuruulla Helleenin kautta saatuja runoja. -- _Ihoankuiveluhtuu_ --

jyvät _näivehtyy_, kun halla panoo.

* * * * *

36 kill[inkiä] Hanhussa ruuasta. -- 18 kill. soudusta sieltä Honkoon

Huopiolahdelle. -- 12 kill. soudusta Vilppulasta Melaseen. --

16 kill. Puttolassa ruuasta. -- 2 rupl. V[irzén'i]lle Nenoisissa

kyytirahoiksi. -- 12 kill. soudusta Laukaan kirkolta Taipaleeseen.

-- 24 kill. Kutamaisen autiossa (l. Hintikassa) ruuasta, -- 13

rupl. V:lle Rautalammin pappilassa, -- 2 riksiä. 8 kill, samalle

Tampereella tupakasta y.m:sta. -- 3 riksiä 16 kill, samalle

Kuopiossa samasta. -- 4 riksiä 32 kill. Törngrenille Kuopiossa

samoin. -- 5 rupl. V:lle Kuopiossa. 20 kop. T:lle Riistavedellä. --

20 kop. samalle Palomäessä. -- 18 kill. soutu Ylikylästä Vickmanin

luo. -- 6 riksiä pelivoittoa siirretty Vickmanin maksettavaksi. --

2 riksiä samoin T:n maksettavaksi. -- 6 rup. 20 kop., jotka Venell

siirsi V:lle tai T:lle. -- Joutovaarassa 1 rupl. 18 kop. ruuasta

y.m:sta. -- Murtomäessä T:lle 40 kop. -- Iisalmessa samalle 3

pankkoriksiä.

24 kill. Bergrothilla -- 16 kill. Schildtillä -- 36 kil. Rautalammilla

-- 24 kill. Hagelinilla -- 50 kop. Riistavedellä (sauna) -- 24 kill.

Juvankoskella -- 18 kill. Säyneisissä -- 18 kill. Venellillä --

2 riksiä Vickmanilla -- 36 kill. Roosilla Kajaanissa -- 24 kill.

Iisalmessa.

NELJÄS MATKA v. 1833.