Oli kulunut siten muutamia päiviä, kun Binoi eräänä ehtoopuolena,
päivällisaterian jälkeen, istuutui sepittämään kirjettä Goralle.
Lukien asian huonon edistymisen tylsän kynän viaksi hän istui pitkät
ajat teroitellen kynää mitä huolellisimmin. Siinä toimessa ollen Binoi
kuuli alakerrasta äänen, joka huusi hänen nimeänsä. Hän heitti kynän
pöydälle, riensi nopeasti portaisiin ja huusi: »Tulkaa tänne, Mohim
_dada!»_
Mohim tuli ja istuutui mukavasti Binoin makuusijalle. Vähän aikaa
tarkasteltuaan huoneen kalustoa hän virkkoi: »Kuulehan, Binoi, syynä
ei ole se, etten tiedä osoitettasi, enempää kuin sekään, että haluan
vointiasi tiedustella, mutta totisesti ei teidän nykyaikaisten
mallinuorukaisten luo pääse beteliä puraisemaan eikä haikuja vetämään,
joten minutkin saa vain aivan erikoinen asia —» Hän huomasi Binoin
hämmentyvän, vaikeni ja jatkoi sitten: »Jos aiot lähteä piippua
ostamaan, pyydän armahtamaan minua. Minä voin antaa anteeksi sen, ettet
tarjoa minulle tupakkaa, mutta kömpelön noviisin täyttämä piippu tekisi
lopun elämästäni.» Mohim tarttui käsillä olevaan viuhkaan, leyhytteli
sitä vähän aikaa ja sai vihdoin sanoneeksi: »Seikka on se, että minulla
on syytä tulla sinua tervehtimään sunnuntaisesta iltapuolilevostani
luopuen. Toivon sinun tekevän minulle palveluksen.»
»Mikä se palvelus voi olla?» kysyi Binoi.
»Lupaa ensin, niin sanon sen sinulle», vastasi Mohim.
»Luonnollisesti, jos voin sen tehdä —»
»Sinä yksin voit sen tehdä. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: minä
suostun.»
»Minkätähden olettekaan tänään niin epäileväinen?» kysyi Binoi.
»Tiedättehän varsin hyvin, että olen kuin perheenne jäsen — jos voin
jotenkin teitä auttaa, niin tietenkin sen teen.»
Mohim veti taskustaan betelkäärön, tarjosi Binoille, pisti loput omaan
suuhunsa, pureskeli ja virkkoi: »Tunnethan tyttäreni Sasin. Hänen
ulkomuodossaan ei ole mitään moittimista; hän näet ei ole tullut siinä
suhteessa isäänsä. Minä en voi öisin nukkua, kun ajattelen, että hän
voisi joutua jonkun mitättömän miehen haltuun.»
»Minkätähden olette niin pelokas?» kysyi Binoi tyynnytellen. »Eihän
naimisiinmeno ole vielä ollenkaan kiireellinen.»
»Jos sinulla itselläsi olisi tytär, niin ymmärtäisit huolestumiseni»,
virkkoi Mohim huoaten. »Vuosien varrella hän vanhenee ihan itsestään,
mutta sulhanen ei tule ihan itsestään. Niinpä joudunkin ajan pitkään
varsin surkeaan mielentilaan. Mutta jos voit antaa minulle jotakin
toivoa, niin tietenkin mielelläni odotan joitakin aikoja.»
Binoi oli pahassa pulassa. »Minä en valitettavasti tunne juuri
ketään», mutisi hän. »Voipa sanoa, etten oikeastaan tunne ketään muuta
kuin teidän perheenne Kalkuttassa — mutta voinhan sentään silmäillä
ympärilleni.»
»Tunnethan Sasin joka tapauksessa — millainen tyttö hän on ja niin
edespäin?» virkkoi Mohim.
»Tietysti!» nauroi Binoi. »Olenhan tuntenut hänet aina pienestä
pikkaraisesta — hän on kelpo tyttö.»
»Niinpä sinun ei tarvitse silmäillä kovin kauas, poikaseni. Minä
tarjoan hänet sinulle!» Mohimin kasvoissa säteili voitonriemu.
»Mitä!» huusi Binoi nyt kerrassaan hämmentyen.
»Minä pyydän anteeksi, että olen ottanut asian puheeksi», virkkoi
Mohim. »Sinun perheesi on tietenkin parempi kuin meidän, mutta kun olet
saanut uudenaikaisen kasvatuksen, ei tuon tarvinne olla esteenä.»
»Ei, ei!» huudahti Binoi. »Ei ole puhettakaan perheestä — mutta onhan
hän vielä kovin nuori —»
»Mitä ajatteletkaan?» väitti vastaan Mohim. »Sasi on aivan riittävän
iällinen! Eiväthän hindulaisten perheiden tyttäret ole muukalaisia
naishenkilöltä — ei käy päinsä rikkoa omia tapojamme.»
Mohim ei jättänyt uhriansa niinkään helposti, ja hänen käsissään Binoi
tuskin tiesi mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi: »Hyvä, ajatelkaamme asiaa
hetkinen.»
»Ota itsellesi ajatusaikaa riittävästi. Eihän sinun tarvitse heti
paikalla määrätä onnekasta päivää.»
»Minun täytyy kysyä omaisteni mielipidettä —», alkoi Binoi jälleen.
»Tietysti, tietysti», keskeytti hänet Mohim. »Heidän mielipidettänsä
on luonnollisesti tiedusteltava. Setäsi ollessa vielä elossa emme
tietenkään voi tehdä mitään vastoin hänen toivomuksiansa.» Hän otti
jälleen taskustaan beteliä ja meni menojansa, nähtävästi pitäen asiaa
päätettynä.
Hieman aikaisemmin oli Anandamoji kautta rantain tiedustellut, olisiko
Binoin ja Sasin naimaliitto mahdollinen, mutta Binoi ei ollut ottanut
asiaa kuulevaan korvaansa. Se ei tuntunut Binoista nytkään otolliselta,
mutta siitä huolimatta hän soi ajatukselle sijaa mielessään. Hän
mietti itsekseen, että jos asia toteutuisi, hän tulisi kuulumaan Goran
perheeseen, joten Goran ei olisi niinkään helppo torjua häntä luotaan.
Hän oli aina pitänyt naurettavana sitä englantilaista käsitystä, jonka
mukaan avioliitto on sydämen asia, ja niinmuodoin ei ajatus sinänsä
tuntunut hänestä mitenkään mahdottomalta. Se kerrassaan miellyttikin
häntä tänä hetkenä, koska Mohimin ehdotus kelpasi tekosyyksi lähteä
kysymään Goran neuvoa. Hän puolittain toivoeli, että ystävä kehoittaisi
häntä suostumaan, sillä hän uskoi varmaan, että Mohim pyytäisi Goraa
puuttumaan asiaan, ellei hän auliisti suostuisi.
Nämä ajatukset häivyttivät vähitellen Binoin mielenmasennuksen, hänen
teki kovin mieli tavata Goraa ja hän lähti kohti Goran asumusta. Mutta
hän ei ollut ehtinyt kovinkaan kauas, kun kuuli Satišin huutavan
takaansa.
Hän palasi omaan asuntoonsa pojan keralla, joka veti taskustaan jotakin
liinaan käärittyä. »Arvatkaahan, mitä minulla tässä on!» virkkoi Satiš.
Binoi mainitsi kaikenlaisia mahdottomia esineitä, »kallon», »nuken» ja
muita samanlaisia, mutta Satiš pudisteli vain päätänsä.
Vihdoin hän avasi käärön, josta kirpoutui näkyviin muutamia
tummapintaisia hedelmiä, ja kysyi: »Voitteko sanoa, mitä hedelmiä nämä
ovat?»
Binoi arvaili sinne tänne, ja kun hän oli luopunut yrityksistään, Satiš
selitti, että eräs Rangoonissa asuva täti oli lähettänyt näitä hedelmiä
heille ja että äiti oli käskenyt viedä muutamia Binoi Babulle.
Birmalaiset mangostanapuun hedelmät olivat siihen aikaan Kalkuttassa
harvinaisia. Binoi katseli ja puristeli niitä ja kysyi: »Miten ihmeessä
näitä hedelmiä syödään, Satiš Babu?»
Satiš nauroi Binoin tietämättömyydelle ja virkkoi: »Kas näin, ei pidä
yrittää niitä purra — ne pitää halkaista veitsellä ja sitten syödä
sisus.»
Satiš itse oli vastikään tuottanut omaisilleen suurta huvia turhaan
yrittäessään purra hedelmää; nyt hän voi unohtaa oman noloutensa ja
nauraa Binoille.
Kun nämä eri-ikäiset ystävykset olivat hetkisen pakisseet, Satiš
virkkoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, äiti sanoo, että jos teillä on
aikaa, teidän pitää lähteä meille minun kerallani. Tänään on Lilan
syntymäpäivä.»
»Minulla ei valitettavasti ole aikaa tänään», sanoi Binoi. »Minun
täytyy mennä muualle.»
»Minne menette?» kysyi Satiš.
»Ystäväni luo.»
»Senkö ystävänne luo?»
»Niin.»
Satiš ei voinut tajuta niitä syitä, jotka estivät Binoita lähtemästä
heidän luoksensa ja pakottivat hänet menemään toisen ystävän luo
vieläpä sellaisen henkilön luo, jota hän puolestaan ei voinut ollenkaan
sietää. Satišista tuntui epämieluiselta pelkkä ajatuskin, että Binoi
halusi nähdä ja tavata sellaista ystävää, joka näytti vieläkin
ankarammalta kuin hänen koulunjohtajansa ja joka ei tuntunut missään
tapauksessa taipuvan tunnustamaan hänen soittokoneensa oivallisuutta.
Satiš siis vaati itsepintaisesti: »Ei, Binoi Babu, teidän pitää lähteä
kotiin minun kanssani.»
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Binoi antautui. Vaikka mielessä
risteilivät erilaiset kiintymyksentunteet ja kaikenlaisia
vastaväitteitäkin tuli kuuluville, hän sittenkin lopulta tarttui
voittajansa käteen ja lähti kohti taloa, jonka numero oli 78. Binoi oli
pakostakin hyvillään ajatellessaan, että nimenomaan hänet oli valittu
osalliseksi noihin harvinaisiin Birman hedelmiin, jotka osoittivat
ilmeisen tutunomaisuuden alkamista hänen ja perheen välisissä suhteissa.
Lähestyessään Pareš Babun taloa Binoi näki sieltä tulevan Haranin ja
muutamia muita tuntemattomia henkilöitä, jotka oli kutsuttu Lilan
syntymäpäiville. Haran Babu meni kuitenkin menojansa ollenkaan hänestä
välittämättä.
Taloon tullessaan Binoi kuuli naurua ja melua. Sudhir oli siepannut
avaimen, jonka sulkemassa lipastossa piili Labonjan albumi. Tämän
nuoren kirjallisen maineen tavoittelijan valitsemien runojen joukossa
oli muutamia, jotka olisivat sopineet pilailun aiheeksi, ja Sudhir
uhkasi lukea niitä kokoontuneen seuran kuullen. Molempien puolueiden
välinen taistelu oli kiihtynyt kuumimmilleen Binoin saapuessa. Hänen
tullessaan Labonjan puolue hävisi näkymöltä silmänräpäyksessä, ja
Satiš juoksi toisten jälkeen ottaakseen osaa ilonpitoon. Sitten tuli
huoneeseen Sutšarita, joka sanoi: »Äiti pyytää teitä hieman odottamaan,
hän tulee aivan kohta. Isä on lähtenyt kutsumaan Anath Babua ja tulee
hänkin pian.»
Ajatellen tekevänsä Binoille hyvänkin palveluksen Sutšarita alkoi puhua
hänelle Gorasta. Hän sanoi nauraen: »Luulenpa, ettei hän tule enää
milloinkaan meillä käymään!»
»Minkätähden niin luulette?» kysyi Binoi.
»Hän varmaankin loukkaantui nähdessään meidät tytöt miesseurassa»,
selitti Sutšarita. »Otaksun hänen kunnioittavan ainoastaan sellaisia
naisia, jotka antautuvat kokonaan talousvelvollisuuksiinsa.»
Binoin oli vaikea vastata tuohon huomautukseen. Hän olisi kovin
mielellään väittänyt vastaan, mutta kuinka hän olisikaan voinut
sanoa sellaista, minkä tiesi olevan paikkansapitämätöntä? Niinpä hän
sanoikin vain: »Luulen Goran olevan sitä mieltä, etteivät tytöt ole
uskollisia kutsumukselleen, elleivät täysin mielenkiinnoin suorita
talousvelvollisuuksiansa.»
Sutšarita virkkoi: »Eikö siinä tapauksessa olisi parempi, jos miesten
ja naisten velvollisuudet kerrassaan erotettaisiin toisistaan? Kun
miehet ottavat osaa perhe-elämään, voivat heidän ulkomaailmaan
kohdistuvat velvollisuutensa samoin joutua kärsimään! Oletteko siis
samaa mieltä kuin ystävänne?»
Naisen yhteiskunnallista asemaa koskevista seikoista Binoi oli näihin
asti ollut samaa mieltä kuin Gora, olipa kirjoittanut asiaa koskevia
artikkelejakin sanomalehtiin. Mutta nyt hän tuskin kykeni kannattamaan
sellaisia mielipiteitä. »Ettekö usko», sanoi hän, »että olemme kaikissa
sellaisissa asioissa sovinnaisuuden orjia? Naisten esiintyminen kotien
ulkopuolella loukkaa meitä ennen kaikkea sen vuoksi, ettemme ole siihen
tottuneet, ja sitten me koemme oikeuttaa tunteitamme väittämällä
sellaisen käytöksen olevan sopimatonta. Pohjalla on todellisuudessa
perintätapa, perustelut ovat pelkkää veruketta.»
Pienten kyselyjen ja huomautusten nojalla Sutšarita sai pysytetyksi
keskustelun Goraa koskevana, ja Binoi sanoi mitä hänellä oli
sanottavana ystävästään, vilpittömästi ja kaunopuheisesti. Hän ei
ollut milloinkaan ennen järjestellyt kuvauksiaan ja väitteitään niin
hyvin. Sopiipa epäillä, olisiko Gora itsekään kyennyt esittämään
periaatteitaan niin selvästi ja loisteliaasti. Oman odottamattoman
taidokkuutensa ja ilmaisukykynsä yllyttämänä Binoi tunsi hilpeyttä,
joka sai hänen kasvonsa sädehtimään. Hän sanoi: »Pyhissä kirjoissamme
luetaan: _Tunne itsesi_ — sillä tieto merkitsee vapautumista. Voin
teille sanoa, että ystäväni Gora on itse Intia itsensä tuntevana. En
voi missään tapauksessa pitää häntä tavallisena henkilönä. Me kaikki
muut hajoitamme mieliämme eri suuntiin jokaisen mitättömimmänkin
harrastuksen tai uutuuden houkuttelemina, mutta hän on mies, joka
seisoo jäykkänä kaikkien näiden hajoittavien harrastusten keskellä ja
lausuu ukkosäänin loitsuansa: _Tunne itsesi_!»
Keskustelu olisi jatkunut vielä kauankin, sillä Sutšarita kuunteli
mielenkiinnoin, mutta äkkiä kuului viereisestä huoneesta Satišin ääni,
joka lausueli:
Ällös kerro synkin säkein:
»Elämä on unta vain!»
Satiš rukka ei milloinkaan päässyt osoittamaan taitoansa vieraiden
kuullen. Kuulijat joutuivat usein kuumaan ja ikävään oloon
kuunnellessaan Lilan lausuilevan englantilaista runoutta, Mutta
Baroda ei milloinkaan kutsunut esiin Satišia, vaikka heidän kahden
kesken muuten vallitsi joka asiassa kiivas kilpailun henki. Satišin
suurimpana ilona oli Lilan ylpeyden masentaminen, mikäli hänelle
suinkin tarjoutui siihen tilaisuutta. Edellisenä päivänä oli Lila
osoittanut taitoansa Binoin kuullen, mutta Satišilla ei ollut ollut
tilaisuutta kehoittamatta todistaa etevämmyyttänsä. Hän olisi saanut
nuhteet palkakseen, jos olisi yrittänyt. Niinpä hän nyt alkoi lausuella
viereisessä huoneessa ikäänkuin itsekseen, ja Sutšarita ei voinut olla
nauramatta.
Samassa syöksyi huoneeseen Lila heiluvin palmikoin, juoksi Sutšaritan
luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
Kello löi neljä. Pareš Babun luo tullessaan Binoi oli päättänyt
poistua aivan pian ja käydä Goraa tapaamassa. Ja mitä enemmän hän oli
ystävästään puhunut, sitä kiihkeämmäksi kävi hänen halunsa päästä hänen
puheillensa. Kellon muistuttaessa ajan kulumista hän nousi nopeasti:
tuoliltaan.
»Täytyykö teidän jo lähteä?» huudahti Sutšarita. »Äiti valmistaa teille
teetä. Ettekö voi vielä hieman viipyä?»
Binoille tuo ei ollut kysymys, vaan käsky, joten hän istuutui heti
jälleen. Hienoon silkkihameeseen pukeutunut Labonja tuli samassa
ilmoittamaan, että tee oli valmiina ja että äiti odotti heitä
parvekkeella.
Binoin nauttiessa teetä Baroda-rouva huvitti häntä kertomalla juurta
jaksain jokaisen tyttärensä elämäkerran. Lolita vei Sutšaritan mukanaan
pois huoneesta, ja Labonja jäi yksin, pää neulomuksen yli kumartuneena.
Joku oli kerran mairitellen maininnut, kuinka somasti hänen hienot
sormensa liikkuivat hänen neuleessaan, ja siitä pitäen hän oli alkanut
ottaa työn käsille alinomaa, ilman mitään nimenomaista syytä, kun oli
läsnä vieraita.
Pareš Babu palasi illan suussa, ja kun oli sunnuntai, hän ehdotti, että
lähdettäisiin Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen. Baroda-rouva kääntyi
Binoin puoleen ja sanoi, että he näkisivät hänet mielellään seurassaan,
ellei hänellä ollut mitään sitä vastaan.
He sijoittuivat kaksiin ajoneuvoihin ja lähtivät Samadžiin.
Jumalanpalveluksen päätyttyä ja heidän parhaillaan ajoneuvoihin
noustessaan Sutšarita huudahti hieman säpsähtäen: »Kas, tuolla menee
Gourmohan Babu!»
Gora oli epäilemättä nähnyt seurueen, mutta kiiruhti pois ikäänkuin
ei olisi heitä huomannut. Binoita hävetti ystävän karu käytös,
mutta hän ymmärsi heti tuon äkillisen perääntymisen syyn. Gora oli
nähnyt hänet tässä seurassa. Se onnentunto, joka oli kaiken aikaa
kirkastanut Binoin mieltä, oli nyt tiessään. Sutšarita luki heti
Binoin ajatukset ja arvasi niiden aiheen, ja hänen mielensä valtasi
jälleen närkästys, kun hän ajatteli, että Gora voi niin väärämielisesti
arvostella Binoin-laista ystävää ja että hän voi hautoa mielessään
niin epäoikeutettuja brahmoihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Hän toivoi
entistä enemmän Goran häpeään saattamista millä keinoin tahansa.