Vuosi oli vierähtänyt siitä kesäkuun alkupäivästä, jona Anni ja Veikko
palasivat häämatkaltaan ulkomailta. Se matka oli tarjonnut vaikutelmia
elämänajaksi ja avartanut näköpiiriä. He olivat viettäneet suuren
valoisan onnensa viehkeimmät ajat kahden avarassa maailmassa, turvassa
ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta ja arvostelulta.
Väkeä kuhisi Yösalon työvainioilla. Uusi asuinrakennus oli valmis.
Siinä oli iso "musiikkisali" ja erityinen kirjastohuone.
Helokosken kansanopistolle Anni ei ollut käynyt vieraaksi. Oppilaat
olivat hänen erottuaan kutsuneet hänet toverikuntansa kunniajäseneksi.
Hän esitelmöi tuon tuostakin kansanopiston juhlatilaisuuksissa.
Kun Pusa yleisen mielipiteen pakoittamana oli eronnut johtokunnan
puheenjohtajan toimesta ja tohtori Ylimaa astunut hänen sijalleen,
suostui Anni tulemaan johtokunnan jäseneksi. Hän oli lahjoittanut
huvilansa, Helorinteen, palstoineen kansanopistolle puutarhakouluksi.
Huonekalut, kirjat ja flyygelin hän oli siirrättänyt Yösalon uuteen
rakennukseen.
Yösalon vanhaan asuinrakennukseen olivat Anni ja Veikko perustaneet
kansankirjaston, jonka kokoonpanoon ja kartuttamiseen he omistivat
paljon huolta. Pitäjän etäisimmistäkin kylistä kävi varsinkin nuorta
väkeä Yösalossa kirjoja lainaamassa. Kerta viikossa oli kirjasto
avoinna. Vesi ja maatietä tulvi silloin Yösaloon lukuhaluinen joukko.
Se oli joka viikko toistuva toivioretki.
Synnyinkodissaan, Kivisalossa, Anni ei ollut käynyt sen aamun jälkeen,
jonka edellisen yön hän oli valvonut isänsä sairasvuoteen ääressä.
Olihan isä kirjeessään viitannut siihen, että katsoi perheen ja
tyttären välien hänen avioliittonsa kautta rikkoutuneen. Äiti ja
tytär tapasivat silti toisensa joskus tohtori Ylimaan ja pastori
Pajarin perheissä. Mutta Yösaloon äiti ei ollut lähtenyt. Annin
askeleesta oli syntynyt hänen vanhempiensa välille ensimmäinen vakava
ristiriita, ja sovinnollinen kun oli, ei Hedwig-rouva tahtonut päästää
sitä kärjistymään, toivoen ajan lieventävää vaikutusta. Ossi oli
purjehdusretkillään usein laskenut Yösalon rantaan ja käynyt sisarta ja
lankoa tervehtimässä.
Taiteilija Harald Skogbergin kihlaus oli, Parisista kiertoteitä tulleen
tiedon mukaan, purettu morsiamen vanhempien aloitteesta, Harald kun
oli ruvennut viettämään säännötöntä elämää ja juomaan absinttia. Hän
joutui ennen pitkää taloudellisiin vaikeuksiin ja pyysi vanhemmiltaan
melkoisia rahasummia. Mutta isä oli ne häneltä evännyt, korostaen,
ettei yksi lapsista saanut kuluttaa perheen omaisuutta muiden
kustannuksella, varsinkin kun Harald jo oli saanut paljon enemmän kuin
muut lapset. Poikansa nimen maanviljelysneuvos Skogberg kuitenkin oli
lunastanut pankinjohtaja Björkin hyväksymistä vekseleistä. Haraldin oli
nyt pakko todenteolla ryhtyä työtä tekemään, ja hän otti toimen eräässä
parisilaisessa kustannusliikkeessä romaanien kuvittajana.
Kun Annin ja Veikon avioliiton ensi aikojen hurmio oli asettunut,
nuoren parin yhdyselämä jatkoi tasaisen onnentunteen merkeissä. Ainoa
pilvi, joka loi varjoaan Annin onnentaivaan kirkkauteen, oli tietoisuus
siitä, että isä oli katkaissut yhteyden häneen. Siitä hän kärsi, usein
kipeästikin, mutta ei ilmaissut mielipahaansa kellekään.
Sitten pilkoitti Yösaloon auringonsäde, joka loi sameat sadepäivätkin
valoisiksi: pikku Olavin tulo maailmaan. Suuren tilan hoito
ajanmukaisine uudistuksineen ja laajennuksineen vaati paljon tarmoa ja
työtä, ja tässä tarjosi Anni miehelleen tehokasta tukea. Koti, kukka- ja
kasvitarha olivat hänen erityisen huolenpitonsa esineinä.
Henkisiä harrastuksia Anni kaiken aineellisen työn ohella
uutterasti piti vireillä. Hän luki Veikon kanssa kaunokirjallista,
kulttuurihistoriallista, maataloudellista ja yhteiskuntaopillista
kirjallisuutta. Veikko oli huomauttanut vaimolleen, että heidän
vuotuisessa menoerässään oli varattava melkoinen rahamäärä kirjoihin.
Joka päivä tarjosi vaihtelevaa työtä, uusia tehtäviä, uutta
ajanvietettä.
Anni istui levähtäen ja päivää paistattaen puutarhassa, missä
kukkasviljelys oli täydessä käynnissä. Silloin tällöin hän huojutti
hiljaa vipua, jonka varassa hänen pikku poikansa, Olavi, lepäsi
palttinaliekussaan. Siitä paikasta Anni näki selvästi Korpisaaren Jalon
Metsän. Korkeana, ylväänä se kohosi. Nyt hän oli sitä paljoa lähempänä,
ja hänelle oli täysin selvinnyt sen henkien salaperäinen humina.
Hän saattoi myös siitä paikasta nähdä Helorinteen huvilan, ja mielestä
sukelsivat esiin hänen siinä viettämänsä ajan ilot ja surut.
Annin istuessa siinä odottamassa päivälliskellon soittoa riensi Antti
Kasuri, Yösalon toimelias pehtori, hänen luokseen ja kertoi, että
Kivisalosta päin näkyivät matkan päässä lähestyvän kaksivaljakon
vetämät vaunut.
Nalle seurasi Antin kintereillä, niin kuin aina. Se oli luonnollisesti
asettunut asumaan Yösaloon ja viihtyi erinomaisesti. Alussa oli ollut
pientä kinaa Vahdin kanssa — etenkin yhteisen ruokakupin ääressä. Mutta
kun kumpikin oli saanut oman kuppinsa, katosi riidanaihe.
Kotvan kuluttua tuli puutarhaan Hedwig-rouva poikansa, ylioppilas Ossi
Skogbergin, seurassa ja Helkan opastamana. Helka huomautti:
— Sanoinhan Anni rouvalle, että kyllä se paroonitar vielä tulee
Yösaloon.
— Rakas äiti, virkkoi Anni, kuinka olen onnellinen, että tulit.
Hedwig-rouva oli tuonut pikku Olaville leluja.
Yhdellä nukella, jolla oli punainen takki ja siniset housut, oli
kulkusia kädessä. Isoäiti heilutti nukkea, ja kun Olavi kuuli tiukujen
helinän, hänen ruskeisiin silmiinsä ilmestyi pirteä ilme ja hänen
pienille kasvoilleen levisi hymy, jonka Anni tunsi Veikon hymyksi.
Äiti kertoi, että Annin isä viime aikoina oli ollut kovin sairas. Hänen
sappikivitautinsa oli yltynyt niin pahaksi, että oli täytynyt tehdä
leikkaus. Sydän ei ollut tahtonut kestää nukutusta. Hän oli sentään
toipunut, mutta oli vielä heikko. Ankara sairaus ja heikkoudentila
oli usein tuonut isän mieleen kuoleman ja sovinnonajatuksia. Kun hän
oli kuullut, että hänen vaimonsa ja Ossi läksivät Yösaloon, hän oli
virkkanut:
— Sano Annille ja hänen miehelleen terveisiä ja pyydä heitä käymään
Kivisalossa. Jos vielä tästä pääsen pystyyn, niin käyn minäkin heitä
tervehtimässä.
Anni vastasi:
— Vie isälle terveisemme ja sano, että iloiten otamme vastaan hänen
sovinnontarjouksensa.
Veikko Yösalo oli tällä välin Antti Kasurilta kuullut vieraiden tulosta
ja riensi puutarhaan sukulaisiaan tervehtimään.
Hedwig-rouva suuteli häntä poskille ja toisti miehensä terveiset.
Ujona ja vaatimattomana Veikko asettui heistä syrjään, luoden vaimoonsa
kysyvän katseen.
Hedwig-rouva palasi pikku Olavin luo, johon oli tuiki ihastunut.
Ossi, joka aikoi metsänhoitajaksi, lupasi valmistuttuaan antaa neuvoja
Yösalon laajojen metsien vaalimisesta. Ja langokset sopivat yhteisistä
metsästysretkistä...
Yösalon puutarhassa surisivat mehiläiset pesiensä ympärillä ja tekivät
uutteria lentoretkiä rantakaltaalle, joka houkutteli kukkarikkaudellaan.
Kirjoitettu Helsingissä 1926.