Ei he tienneet siellä Onkivedellä muuta, kuin että heillä vain oli yksi
kieli -- ja sama, jota puhuttiin yli koko Suomen maan.
Tosin he tiesivät, että sitä puhuttiin eri lailla eri maakunnissa vaan
ei kuitenkaan niin erilailla, ettei suomalaiset olisi toinen toistansa
ymmärtäneet.
Senkin he tiesivät, että naapuri-pitäjässä, Luokkamäellä, sanottiin
"krapu" kun Onkivedellä tydyttiin sanomaan "rapu". Ja kun edellisessä
oltiin "solassa", niin jälkimmäisessä oltiin "sorassa." Vieläpä
edellisessä "kryypättiin krommia" kun jälkimmäisessä vain "rommia
ryypättiin."
Ja oikein pilkalla tiesivät he kertoa että Ikaalisten miehet pitivät
kieltänsä kaikkein puhtaampana koko Suomessa. He sanoivat nimittäin.
"Kyröh, Karkuh ja Ikaalisih puhutaan puhtaimpaa suomea."
Tämä heitä oikein huvitti. Se oli heidän mielestänsä paksua
itserakkautta, koska nuot h-päätteet juuri osoittivat, että heidän
kielessänsä on vikaa ja virhettä.
Pikemmin olisi Onkiveteläisten kieltä sopinut heidän mielestänsä pitää
puhtaimpana kaikista. Sehän oli melkein yhtäläistä kun katkismuksessa,
virsikirjassa ja raamatussa.
Mutta kaikessa tapauksessa ja näihin pieniin erilaisuuksiin katsoenkin,
niin ei heidän mielestänsä muuta Suomessa ollut kuin yksi kieli, se,
jota he puhuivat ja kirkossa saarnattiin.
Siis oli varsin turhaa pitää siitä asiasta pitkiä puheita.
Ja jos pohjalaiset, jotka rakennustöissä kävivät ja joskus keväin ja
syksyin kulkivat heidän pitäjänsä läpi, puhuivat ruotsia, niin mitä se
heihin, Onkiveteläisiin, koski.
Ja kun heille viimein selitettiin, että herrasväkikin puhui ruotsia,
niin he vielä enemmän kummastelivat että semmoisista asioista puhetta
nostettiin. Eikö herrat ja rouvat ja ryökkinät saaneet keskenänsä puhua
mitä kieltä he "lystäsivät." Koskiko se kansaan ollenkaan?
Näin tavoin oli se jotenkin karua ja kuivaa maata, jota kansan juhlain
toimittajat olivat ruvenneet kyntämään Onkivedellä.
Tuskan hiki oli heidän otsassansa, kun ei he nähneet pienintäkään
orasta nousevan kylvöstänsä.
Se, joka ensin oli näihin puuhiin ryhtynyt, oli pitäjän nuori
kansakoulun opettaja. -- Sanokaamme Onkiveteläisten kunniaksi, että
heillä oli kansakoulu, jollemme sitä ole ennen tulleet maininneeksi. --
Sen oli provasti matkaan saanut. Oikeastaan oli kouluja kaksittain,
toinen tyttöjä, toinen poikia varten.
Opettajatar ja opettaja oli hankittu seminarista.
Kansakoulun opettaja, jonka nimi oli Hympyräinen, oli hyvin innokas
mies.
Tosin ei hänen intonsa tarkoittanut niin paljon lasten kasvatusta kuin
kansallisuutta. Hän pyrki miltei enemmän vaikuttamaan aika ihmisiin
kuin lapsiin.
Hän arveli kutsumuksensa oikeastaan olevan joku isänmaallisuuden
lähetystoimi. Ja lasten opetusta toimitti hän vain virkansa puolesta.
Sentähden hän jouto hetkinä kokoili kylän nuorisoa ympärillensä, piti
heille esitelmiä ja koetti opettaa heitä laulamaan neli-äänisesti.
Tämä jälkimäinen yritys onnistuikin, niin että ennen pitkää kvartetti
oli valmiina, joka auttavasti lauloi juhlatiloissa ja välin säesti
virren veisua kirkon menoissakin. Sitä, nimittäin korali-veisua, johon
kylän nuorisolla ja kansakoulun oppilaillakin olisi ollut enin halu ja
taipumus, ei opettaja taas puolestansa niin mieluisesti harrastanut,
kuin muita lauluja ja erittäin isänmaallisia.
Se taas vuorostansa vaikutti, että innostus jähtyi kummaltakin puolelta
vähitellen, eivätkä jaksaneet jatkaa harjoituksia muut kun jotkut
harvat.
Kesällä oli kuitenkin opettajalla apua ja kannatusta muutamista
ylioppilaista, jotka olivat asettuneet loma aikaansa viettämään
Onkivedellä. He olivat samaan suuntaan innostuneet kuin opettaja
Hympyräinenkin.
Ja kun pitäjään vielä tuli lisäksi nuori pappi, saman hengen lapsia,
niin koetettiin oikein miehissä ryhtyä herätys työhön Onkiveden
pitäjässä.
Siihen kansan juhlaan siis, jota puheena olevana sunnuntai-iltana
pidettiin, saapui myöskin pastori Samuel Santalainen.
Pitkän matkan tähden ei hänen ollutkaan vaikea siihen saapua, koska hän
asui samassa kylässä.
Aluksi luuli paikalle kokountunut väki-joukko, että pastori tulisi
heitä nuhtelemaan siitä, kun he pyhäpäivänä olivat saapuneet tämmöisiin
turhanpäiväisiin menoihin.
Tätä arvelivat erittäin akat, jotka olivat istahtaneet vähän ylemmäksi
pellon pyörtänölle iloa imehtimään. Heidän mielestänsä nuoriso
ansaitsikin nuhteita ja manauksia.
Mutta heidän arvelunsa ja ajatuksensa muuttuivat ihastukseksi, kun
näkivät nuoren papin itse astuvan puhuja lavalle.
"Hän tulee pyhittämään tätä jumalatonta elämää", lausui yksi heistä,
"ja pitämään ehtoosaarnan tämän päivän tekstistä."
"Hän aikoo saarnata huoneentauluja", lisäsi toinen.
"Eipä ikään, kuin sapatin kelvollisesta viettämisestä", arveli kolmas.
Herra pastori Samuel Santalainen yskäsi, avasi suunsa ja puhui näin:
"Kunnioitettavat kansalaiset, miehet ja naiset!"
"Kuules, hän käyttää loppusointuja", kuiskasi yksi ylioppilaista
mieltyneenä, toverilleen.
"Me vaivaiset syntiset", huokasi yksi akoista, pellon pyörtänöllä, "ei
meissä ole kunnioitettavaa."
Hän olisi toivonnut, että pappi olisi kuullut hänen huokauksensa, mutta
kun ei pappi kuullut, oli hän tytyväinen, kun lähellä istuva toinen
akka edes sen kuuli.
"Kunnioitettavat kansalaiset", toisti pappi. "Te tiedätte, että me
kauvan aikaa, vuosi satoja olimme olleet orjuudessa." -- -- --
"Niin, niin synnin orjuudessa", huokasi taas akka pellon pyörtänöllä.
"Orjuudessa vieraan kansan, vieraan kielen alla", jatkoi pappi.
"Ja sittekin, vaikka me olimme päässeet vieraan kansan vallasta,
rasitti meitä kumminkin yhä tuo vieras kieli." -- -- --
"Kieli on paha jäsen, sanoo apostoli Jakob, vaikka se niin pieni on",
muisti akka pyörtänöllä. Enempää ei hän sillä erällä muistanut.
"Herrat ovat meitä orjuudessa pitäneet", jatkoi pappi innostuneena. "He
ovat syöneet meidän hikemme ja väkemme." -- -- --
"Hän puhuu herrain päivistä", huomasi taas akka pyörtänöllä; "minä
kuulin äite vainajani kuulleen äite vainaaltaan, että ennen muinaan
pidettiin herrain päiviä, vaikken koskaan saanut selkoa, mitä ne
oikeastaan olivat. Mutta kyllä kai ne olivat jotain riksräättiä, joissa
tuomittiin piikki tynnyriin ja mestaus-lavalle ja muuta semmoista."
"Herrat ovat pyytäneet sortaa meitä, Suomen kansaa", sanoi pappi yhä
tulistuneempana, "muukalaisuuden ikeellä. Mutta Jumalan kiitos -- tätä
lausetapaa käyttävät kansanmieliset hyvin usein, vaikkei se heidän
asiaansa muuten sovellukaan -- me olemme kerrankin heränneet" -- -- --
"Niin, niin", huokasi akka, "me olemme heränneet synnin unesta." -- --
"Me olemme heränneet tuntemaan, että meillä on valta ja voima" -- -- --
"Ja kunnia ijankaikkisesti amen", höpisi akka, papin puheen
sekaan -- -- --
"Ettei meidän enää tarvitse kestää ja kärsiä muukalalaisuutta
keskuudessamme ja niskoillamme. Ja siitä tulee meidän kiittää niitä
miehiä, jotka meitä ovat valaisseet, historian ja järjen valolla. Ne
ovat, jokainen teistä tietää, kutka ne ovat. Minä nimitän heidän vain
tässä heidän kunniaksensa. Ne ovat Juhana Vilhelm Snellman ja" -- -- --
"Ovatko ne pappeja?" kysyi akka. Mutta kukaan ei tiennyt siihen
vastata. Sentähden hän itse jatkoi keskusteluansa:
"Snellman nimisiä pappeja olen kuullut olleen. Ja poikanikin, joka
kaartissa palveli, tiesi sen nimisen papin olleen Helsingissä. Mutta
kukapa se toinen oli? Miksi hän sen taas nimittikään? -- -- -- Eihän se
edes herrasmiehen nimi ollut."
Siuron nuori väki, nimittäin Severin ja ne vieraat, jotka hän aamulla
oli tuonut muassansa taloon, eivät alussa olleet siinä kansan juhlassa,
josta edellisessä olemme kertoneet.
Kirkosta tultua ja päivällistä aterioittua olivat he jääneet kotia,
syystä, että emännällä oli sekä keskustelemista että tekemistä Marin
kanssa huomista talkoota varten.
Severinin olisi kyllä ollut halu mennä; mutta ilman niin hauskaa
toveria, kuin Mari oli, ei hänen tehnyt sinne mielensä.
Hän päätti odottaa, kunnes hänen äitinsä oli saanut askareensa
toimitetuksi. Olipa hän apunakin, että ne joutuisammin valmistuisivat.
Emme tiedä, oliko hän tavallisesti muulloin äidillensä avullisena sen
askareissa. Semmoiset eivät tavallisesti miellytä nuorukaisia.
Vaan totta puhuaksemme, miellyttivät ne nuorukaista tällä kertaa sen
vuoksi, että kaunis Marikin oli niissä kiini. Severin olisi vaikka
ruvennut sukkaa kutomaan, jos hän olisi saanut sitä tehdä Marin
kumppanina.
Äiti huomasi kyllä, mistä pojan avuliaisuus tuli; mutta hän ei lausunut
mitään -- hymyili vain.
Viimein hän sanoi, että tärkeimmistä toimista oli päästy. Mitä vielä
oli tehtävää, kävisi ehtoommalla saada toimitetuksi. Nuoret saisivat
nyt mennä kansan juhlaan.
Oikeastaan oli Severinistä halu jo sinne kadonnutkin. Sillä hänestä oli
yhden tekevä, missä oltiin, kun vain yhdessä seurassa saatiin olla.
Mutta jollei kansanjuhlaan mentäisi, niin ei hän tietäisi, minkä syyn
varjolla hän enää saisi liikkua Marin lähellä, kun ei tuota hääräämistä
ja "säälimistä" ollut.
Sentähden hän kiivaasti tarttui äidin kehoitukseen ja vaatei Maria
lähtemään hänen ja Ivarin kanssa nuorison kokoukseen. Ivar oli
askaroimisten aikana ollut Severinin kamarissa lukemassa sanomalehtiä.
Marilla ei ollut erinomaista halua kansan juhlaan. Hänessä oli kyllä
uteliaisuutta saada nähdä ja kuulla, mitä sellaisessa juhlassa
tapahtui. Mutta häntä oli tämän päivän tapaukset ruvenneet
ujostuttamaan.
Sillä vaikkei hän ollut kuullunna mitä hänestä kirkossa kuiskuteltiin,
kun hän Siuron emännän kanssa oli niin ylhäälle mennyt, oli hän
kuitenkin tuntenut ne kuiskutukset.
Ja nyt, jos hän taas ehtoopuolella samana päivänä nähtäisiin Severin
kanssa kävelyllä, niin ehkä kuiskuteltaisiin niin, että hän _kuulisi_.
Hän koetti siis välttää lähtöä kansan juhlaan. Hän arveli, ettei siitä
muuta seuraisi kuin kyyneleitä perästä päin. Mutta ei hänellä ollut
juuri erinomaista syytä, millä hän itseänsä estelisi.
Hänen ei käynyt teeskenteleminen pään kipua, jolla herrasnaiset usein
pääsevät senkaltaisesta pulasta, sillä hänen päänsä oli ihan terve.
Ja kun hänen veljensä olisi mukana, niin oli vielä vähemmän syytä
estelemiseen.
Mari-raukan ei siis muu auttanut, kuin lähteä juhlaan. He menivät
kolmisin, niinkuin he aamulla olivat tulleet Puolamäeltä.
Heidän saapuessansa kentälle oli nuori pappi parhaillaan puheensa
innossa. Hän ylisti niitä miehiä, jotka niinkuin hän sanoi, olivat
herättäneet Suomen kansan taitamattomuuden unesta.
Se oli sitä, jota akka pyörtänöllä ei ymmärtänyt ja jolle hän kaikessa
hiljaisuudessa antoi ihan toisen merkityksen.
"Tämmöistäkö tämä nyt onkin", lausui Ivar.
"Niin sitä samaapa nyt saarnaavat sekä papit että levitat", sanoi
Severin. "Eihän sitä muuta kuulekaan, kuin tuota paljasta --
tyhjyyttä."
"Kas Puolamäen Mari, kun kävelee Siuron Severin kanssa", huomautti yksi
tytöistä.
"Aamupäivällä hän oli kirkossa Severin äidin kanssa", muisti toinen.
"Torpan tyttö pyrkii rusthollin miniäksi", tiesi kolmas.
Mutta kun torpan tyttö tuli siivosti heitä tervehtämään, lauhtui heidän
paha mielensä ja he tervehtivät siivosti takasin ja antoivat Marille
kättä.
"Kerran sinunkin näkee kirkonkylässä, näin sunnuntaina jäljestäpuolen
päivän", sanoi se viimeinen, joka miniästä oli puhunut. Hän ikäänkuin
katui pahaa sanaansa, vaikka hän tiesi, ettei Mari sitä kuullutkaan.
"Minä tulin tänne jo huomista talkoota varten", sanoi Mari. "Siuron
emäntä tarvitsi minua avuksensa, vaikka minä pikimältään pääsin tätä
iloa imehtimään. Mitä täällä nyt on?"
"Kuule ja näe itse, tuossahan pappi saarnaa."
Ivar ja Severin olivat sillaikaa tervehdelleet miespuolisia
tuttaviansa, erittäin jälkimmäinen, joka hiljan oli palannut
maanviljelyskoulusta ja vasta nyt tapasi useita ensikerran sen
jälkeen.
He lähestyivät sitte tyttöjen joukkoa, jossa Marikin oli.
"Kuulkaa, Severin, oletteko te kansan-mielinen?" kysyi yksi tytöistä.
"Olen, ja hyvä olenkin."
"Emmekö me, tytöt, kelpaisi kansanmielisiksi?"
"Ette suinkaan, enempää kuin kaartilaisiksi."
"Mutta sanoihan pappi: kunnioitettavat kansalaiset, miehet ja naiset."
"Sanoiko hän niin? No, sitte minä olen erehtynyt. Minä luulin
kansallisuuden tarkoittavan jotain yhdistystä, jotain kuntaa, esim.
vapaehtoista palosammutuskuntaa."
"No jospa tarkoittaisikin, kyllähän me sammuttaa osaisimme."
"Sytyttää te vielä paremmin osaatte, ja sentähden ei teitä lasketa
koko kuntaan. Enkä minä, jos minulla olisi jotain sanomista
kansallisuudessa, suinkaan laskisi teitä siihenkään. Te sytyttäisitte
koko kansallisuuden."
"Kuinka te olette paha!"
"Eläköön!" huudettiin yhdeltä puolen, siitä, missä opettaja Hympyräinen
seisoi.
Pappi oli lopettanut puheensa ja astui alas lavalta.
Hympyräinen viittasi kädellänsä ja laulajat hänen ympärillänsä alkoivat
neli-äänisesti "Maamme"-laulun.
"Laulu on hyvä ja soi kauniilta, mutta ei sovellu tähän tilaisuuteen",
sanoi Severin Marille.
"Miksei?"
"Sitä ei ole aivottu säestämään _tuonkaltaisia_ puheita."
"Minun täytyy tunnustaa, ettei minulla ole siitä puheesta juuri mitään
selkoa; me tulimme tänne sen loppupuolella ja sitäkään vähää en saanut
kuulla pakinoimiselta."
"Vahinko ei ollut suuri. Minä osaan sen ulkoa, niin usein olen sen
kuullut. Ja jos tahdot, niin kerron sen sinulle sanasta sanaan." --
Pastori Santalainen oli nähnyt Marin, siinä kun hän seisoi
puhuja-lavalla. Hän oli nähnyt hänen jo kirkossa aamupäivällä. Ja hän
arveli Marin olevan jonkun rusthollarin tyttären.
Puheensa päätettyä kysyi hän opettaja Hympyräiseltä, kuka Mari oli.
Mutta Hympyräinen, joka jokseenkin tunsi kaikki rusthollarin tyttäret
pitäjässä, ei tuntenut Maria. Hän luuli hänen olevan jonkun
ulkopitäjäläisen.
Severin oli heille niinikään outo, hän kun oli ollut poissa kotoa jo
ennen kuin Hympyräinenkään tuli pitäjään.
Molemmat, sekä pappi että kansakoulun opettaja, olivat kuitenkin hyvin
uteliaita saada tietää, kutka nämät kaksi oli.
Ja vaikeata ei se ollutkaan. Sillä jokainen nuori mies pitäjässä tunsi
Severin, ja he olivat valmiit esittelemään häntä papille ja
opettajalle.
"Te olette ollut maanviljelyskoulussa, kuulemma", sanoi pappi,
sittekuin esittely oli tapahtunut. "Siellä eivät mahtane kansalliset
pyrinnöt olla aivan hyvässä kukoistuksessa."
"Siinä erehdytte, hra pastori, jos niin luulette", vastasi Severin,
"minun luullakseni kukoistavat ne juuri siellä, jos missään."
"Mutta olen kuullut, että siellä vain harrastetaan aineellisuutta."
"Niinpä kyllä, mutta sehän kansan elättää."
"Kansa ei elä ainoastaan leivästä, se tarvitsee hengellistä
ravintoakin", sanoi pastori juhlallisesti.
"Mutta ilman leivätä loppuu henkikin. Ja jota tukevampi leipä, sen
tukevampi hengen veto."
"Te puhutte niinkuin materialisti -- niinkuin aineellinen mies."
"Ja te, hra pastori, niinkuin hengellinen, sen myönnän."
"Mutta ette kuitenkaan käsitä, mikä hengellisyys on."
"Tunnustan etten käsitä, ennenkuin selitätte."
"Hengellisyys -- taikka oikeimmin tässä käsityksessä henkisyys -- on se
että kunnioitamme suuria miehiämme. Te kuulitte kai minun äsköisen
puheeni ja keitä minä mainitsin?"
"Kuulin niin. Antavatko he kansalle leipää?"
"Leipää, taas leipää!" lausui pappi vähän äreästi.
Tässä tuli unilukkarikin seuraan. Hän oli vanha tuttu sekä Severin että
Marin kanssa. Hän lausui tervetulon edelliselle, jota hän ei vielä
ollut tavannunna hänen kotiin tultuaan.
Unilukkari oli kuullut papin puheen kokountuneelle väelle. Hän
kummasteli sitä puhetta, niinkuin hän oli kummastellut papin käytöstä
aamupäivällä kirkossa.
Ja että pappi nyt viimeksi käytti raamatun lauseita sanan vaihdossaan
Severin kanssa, se unilukkaria vielä enemmän kummastutti.
Nekö nyky ajan miehet, joita kohtaan pappi kehoitti kiitollisuuteen,
olivat tuoneet sen hengellisen elämän, jota raamatussa tarkoitetaan?
Mutta jos unilukkari oli tottunut puhumaan, niin hän oli myöskin
tottunut olemaan vaiti. Hän ei tahtonut ruveta kinaamaan papin kanssa,
vaan päätti malttaa mielensä.
Vaan se, joka ei ollut yhtä maltillinen, oli Severin. Häntä närkästytti
papin juhlallisuus. Ja hän tarttui siihen kiini.
"Te lausuitte, hra pastori, hengellisestä ravinnosta, joka on parempi
aineellista ravintoa. Kuinka minä sen saan ymmärtää?"
"Minä tarkoitan sillä, että kansa oppii tuntemaan itsensä."
"Ja kumartamaan ja palvelemaan itseänsä, niinkö? Minun mielestäni me
sitä jo osaamme sangen hyvin ilman neuvomatakin."
"Meidän tulee kunnioittaa niitä miehiä, jotka meille ovat opettaneet
itsemme tuntemisen."
"Minä kunnioittaisin mielellämmin sitä miestä," sanoi Severin ivalla,
"joka meille opetti kynnön ja kylvön."
"Sittehän te olette pakana", sanoi pappi, "sillä se oli Väinämöinen."
"Minun mielestäni ei ole suurta eroitusta minun pakanallisuudellani ja
teidän pakanallisuudellanne. Kumminkin johtavat ne melkein yhtä
hämärään ja epätietoiseen juureen."
"Ovatko niiden miesten ansiot, jotka minä olen maininnut, hämärät?"
"Ovat luullakseni, mitä itse Suomen kansaan tulee, vaikka ansioita
sopii luoda itsellensä kansan juhlillakin."
"Te käytte mies kohtaiseksi," sanoi pappi.
"Suokaa anteeksi. Minä en suorastaan tarkoita teitä. Mutta opettaja
Hympyräinen ehkä tietää, että meidän maassa siellä täällä on perustettu
seuroja, jotka ovat menneet ominaiseen takaukseen toinen toisensa
isänmaallisista ansioista. Ne ansiot ovat tehtävät tutuiksi näin
maakylissäkin. Ja nuot niin sanotut kansan juhlat ovat siihen omiansa."
Opettaja Hympyräinen ei voinut kieltää, ettei hän olisi saanut
kehoituksia panemaan toimeen kansan juhlia. Ja niille ei juuri käynyt
antaminen muuta muotoa, kuin tuon kiittäväisen ja ylistäväisen, johon
"maamme" laulu sitte lisäksi laulettiin, vaikkei edes koskaan muistettu
kiittää ja ylistää sitä miestä, joka sen laulun oli sepittänyt.
Mutta hän ei ollutkaan kuulununna tuohon keskinäiseen kiitollisuuden ja
ominaisen takauksen seuraan.
Opettaja Hympyräinen tahtoi kuitenkin puolustaa itseänsä sillä, että
kansan-juhlat, jollei niistä olisikaan mitään vakinaista hyötyä, ne
kumminkin pidättäisivät nuorison pahemmista ajan vietoista, esim. näin
pyha-iltoina.
Vaan unilukkari, joka ei luullut olevansa velvollinen samaan
maltillisuuteen opettajan edessä, kuin papin, lausui:
"Hm, lopussa kiitos, tänäkin iltana."
"Kuinka niin?" kysyi opettaja.
"Kun nuoriso kerran saapuu lukuisammin näin mailmallisiin kokouksiin,
niin ei se mene kotia, ennenkuin se on saanut jotain huvittavampaa kuin
kansan huvit."
"Mitä sitte?"
"Tuleepa vielä tanssitkin tänä iltana."
"No, eihän tanssit niin vaarallisia ole."
"Ehkeivät olisikaan, jollei niitä seuraisi vielä muutkin huvit."
"Mutta ettehän niistä syyttäne kansan-juhlia?"
"En muun vuoksi kun sen, että ne ovat kutsuneet nuorta, hurjaa väkeä
kokoon, jota ei saada eriämään vähällä."
Ja nyt rohkeni unilukkari papin kuullen lausua seuraavankin:
"Jos kansa kutsuttaisiin kirkkoon näin sunnuntaina jälkeen puolen
päivänkin ja heille pidettäisiin raamatun selitys taikka jokin muu
saarna, niin he menisivät sen jälkeen kukin kotiinsa."
"Ja nuori väki menisi tanssiin," sanoi opettaja.
"Mahdollista, vaan ei vallan varmaa."
Tätä puhetta ei nuori pappi kuitenkaan kuullut. Sillä hän oli kiintynyt
keskusteluun Marin kanssa.
Hän puhkesi runollisuuteen, joka ei ollutkaan kummeksittava, koska
tyttö oli muodoltaan sitä laatua, että hän nuorukaisissa herätti
runollisuutta.
Mutta josko papin runollisuus ei ollut oikeata laatua taikka mikä
lienee ollut syynä, hän ei saanut tytöltä sitä vasta-sointua, jota hän
olisi toivonut.
Ja vaikeata olikin näin syksy-suvella saada luonnosta kiini
runollisuuden aihetta. Sillä kukat olivat enimmästään lakastuneet --
hra Santalainen ei tiennyt, että Mari aamulla oli metsäpolun ohelta
poiminut mitä kauniimpia kukkasia -- ja linnut olivat jo aikoja sitten
lakanneet laulamasta.
Aurinko oli laskemaisillaan. Mutta se laski metsän taka, toiselle
puolen järveä, eikä siitä ollut juuri mitään erinomaista sanottavaa.
Vaan toiselta puolen nousi kuu -- ja sen, jos minkään, olisi tähän
aikaan pitänyt sytyttämän runollisuuden tunteita papin povessa. Mutta
hän ei tullut katsoneeksikaan sinnepäin.
Se oli Mari, joka ensin huomasi kuun nousun. Mutta vaikka se oli hänen
monivuotinen tuttavansa, lapsuudesta saakka, ja hän sen valossa oli
unelmoinnut monet neitseellisyyden unelmat, ei hän ensinkään tahtonut
sillä virkistyttää papin huonoa runo hepoa, vaan pikemmin hänestä sen
avulla päästä.
Hän lausui siis, että aika oli jo lähteä pois, koska hänellä vielä sinä
iltana oli tehtäviä. Paitsi sitä rupesi väki jo muutenkin hajoamaan
kansanjuhlasta. Ja eihän siellä enää mitään huvia ollut
tarjottavanakaan.
Vaan juuri sentähden ei Mari päässytkään seuraajastaan, jolla niinikään
oli matka kylään.
He läksivät siis kaikki. Ja Severin asettui kävelyyn Marin toiselle
puolen. Opettaja ja unilukkari ja Ivar seurasivat jäljestä, kaksi
edellistä jatkaen sanan vaihtoansa.
Mihinkään ratkaistukseen eivät he kuitenkaan tulleet siitä, kuinka
nuorison pitäisi aikaansa viettämän pyhä iltana.
"Mennäänkö mekin tanssiin?" kysyi Severi Marilta, huolimatta siitä,
että pappi oli heidän seurassansa.
"Sinulla on vapaus mennä", vastasi Mari, "minä en mene."
"Eikö teitä huvita tanssi?" kysyi pappi Marilta.
"Huvittaisi kyllä, mutta ei minulla ole aikaa."
"No, sitte en minäkään mene," sanoi Severin.
Mari ei tahtonut sanoa vakinaista syytä, miksi ei hänen tehnyt mielensä
tanssiin. Hän oli liiaksi siivo luonnoltaan, että häntä olisi
huvittanut se hurjuus ja vallattomuus, jota nuorukaiset tavallisesti
semmoisissa tilaisuuksissa osoittavat. Erittäin tuli se vallattomuus
rajuksi väkeväin juomain avulla. Tosin oli nuorukaisia siivompiakin.
Mutta joukossa oli aina rauhan rikkojia. Ja ne tuottivat pahuutta ja
häiriötä. Tytöissä oli myöskin vikaa. Jos olisivat kohta menneet pois,
kun vallattomuus alkoi, niin nuorukaiset olisivat oppineet pitämään
itseänsä siivommalla. Mutta niitä oli monta, jotka viipyivät viimeiseen
saakka ja joita poikain melu näytti huvittavan. Se oli se, joka
kummastutti Marin kainoa mieltä. Vaan ei hän mitään sanonut.
Luokaamme silmäys niihin tanssi-huviin, joita puheena olevana iltana
pidettiin Onkiveden kirkon kylässä.
Jos kansan juhla oli ollut hengetöntä vähän varhemmin, olivat tanssit
vähän myöhemmin sitä elävämmät.
Niitä pidettiin Ruikan tilalla, joka oli kylän äärimmäisiä. Siellä oli
avara tupa, jossa väkeä oli ahdattuna penkit täyteen, yltäympäri. Ne
jotka eivät mahtuneet sisälle, täyttivät porstuan. Keskellä tuvan
laattiaa oltiin ahkerassa työssä. Sitä oli kuitenkin työläs nähdä.
Sillä tupakan savu hämmensi näköalan. Ja valaistuskaan ei ollut
kaksinen. Talikynttilä oli seinänrakoon pistetyssä päretikussa. Sekin
oli tukehtumaisillaan väkevässä höngässä.
Mahdoton oli siis nähdä, kuinka taitavasti polkattiin ja valssattiin.
Mutta töminästä oli arvattava, että se kävi hyvinkin luonikkaasti.
Seppälän Matti soitti somasti perä penkillä viulua. Hänkin polki
ahkerasti jalkaansa, pysyäksensä taitavassa tahdissa.
Jota enemmän aika kului, sen voimakkaammaksi rupesi tanssi käymään.
Sitä virkistytti ne aineet, joita siihen tarpeeseen tavallisesti
käytetään, nimittäin olut ja viina.
Niitä aineita ei tosin ollut saatavissa itse Ruikan talossa; mutta
vähän matkaa siitä oli mökki, josta saatiin. Ja jota pimeämmäksi ilta
muuttui, sitä taajemmaksi kävi liike talon ja mökin välillä.
Kyläläisillä oli se luulo että aineet, joita myytiin, olivat Ruikan
emännän, vaikka mökin väki niitä myi. Olkoon sen asian laita mikä
hyvänsä, niin emäntä piti sitä liikettä hyödyksensä taloudellensa ja
avasi tupansa tanssioille.
Mitään pääsy maksua ei otettu vaikka talikynttiläkin annettiin tuvan
valaistukseksi. Ja pääsy oli vapaa kaikille.
Ei kuitenkaan aivan kaikille, niinkuin seuraavasta tulemme näkemään.
Tanssiattarien joukossa oli yksi nuori tyttö: Tullilan Liisa. Hänen
äitinsä mökki oli talon toisessa päässä, jota tulliksi nimitettiin.
Siitä mökki oli saanut nimensä, niinkuin mökin väkikin.
Liisa oli kylän nuorukaisten lemmikki, syystä että hän oli hurja ja
vallaton, lisäksi hyvä tanssiatar ja vikkelä puheinen. Eikä hän ollut
ruma näöltäänkän. Sen vuoksi hän useimmin kuin muut tytöt pääsi
tanssivuorolle. Ja hän teki sitä työtä oikein mielihalusta.
Vaan se tietysti närkästytti muita tyttöjä ja erittäin kylän akkoja,
joita jälkimmäisiä kohtaan hän ei aina ollut kaunopuheinen.
Ruikan emäntä ei ensinkään suvainnut Liisaa eikä hänen äitiänsä,
syystä, että jälkimmäisen ja emännän välillä oli ollut ilmi tora monet
aikoja.
Kun siis joku avulias ihminen vei sanan emännälle, että Tullilan Liisa
oli tanssi-tuvassa ja siellä paras elämä, julmistui emäntä
silmittömäksi.
Hän riensi tupaan, tunkien väkijoukon läpi ja saapui keskelle
tanssioitten, jossa hän pian, vaikka pimeäkin oli, näki Liisan täydessä
ilossa.
"Minä en kärsi huoneessani ketään Tullilan väestä", äännähti emäntä;
"pois täältä, senkin sikiö!"
Ja hän tarttui tylysti Liisan käsivarteen, toiset avuliaat akat
tarttuivat toiseen, ja läpi väki tungon raahattiin Liisa ulos ja
sysättiin pihalle.
Liisa puhkesi ensin itkuun; mutta tulistui sitte hänkin ja lausui monen
kuullen.
"Jos minä olisin väkevämpi kuin koko mailma, että minä voittaisin koko
mailman!"
Sitte hän katosi illan pimeyteen.
Tanssia jatkettiin, mutta ei se enää käynyt niin hilpeästi kuin ennen.
Poikain tuli sääli Liisan kohtaloa. Hän oli heidän mielestään syytön.
jos hän olikin hurja ja vallaton. Ja emännän tylyys pisti heitä.
Paitsi sitä ei kukaan tytöistä, sitte kuin Liisa oli kadonnut, kyennyt
pitämään tanssia vireillä.
Severin ja Mari olivat, niinkuin jo kerroimme menneet kotiin, nimittäin
Severin kotiin. Ja Ivar oli seurannut heitä. Mutta hetken perästä
päätti hänkin lähteä tanssiin.
"Mitä?" kysyi Mari ivalla, "aivotko _sinä_ tanssia?"
"Miksen?" vastasi Ivar, naurahtaen.
"Sitäpä olisi hauska nähdä!" sanoi Severin. "Maksaisipa se vaivaa
lähteä sinun mukaasi, katsomaan sitä."
"Ja minä en uskoisi sitä, vaikkapa sen näkisin", lausui Mari.
"Uskotte tai olette uskomata. Minä menen kun menenkin."
Ja Ivar meni. Mutta ne, jotka olivat epäilleet hänen tanssi kykyänsä
olivat kyllä oikeassa. Hän oli liiaksi hiljainen mies tanssiaksi. Mutta
hiljaisilla miehillä on välin oikkuja. Ja vaikkei kukaan olisi luullut
hänen huolivan katsellakaan sen kaltaisia huvia, meni hän nyt sinne
kuitenkin.
Hiljaisella menollansa pääsi hän porstuan läpi tanssituvan ovelle. Vaan
sen etemmäksi ei hän pyrkinyt. Hän katseli siitä muiden iloa. Ja koska
hän oli pitkähkö mies, näki hän hyvin kaikki, mitä tuvassa tapahtui --
sen verran, mitä niin himmeässä valossa sopi nähdä.
Hän näki Liisan -- ja ilmoittakaamme se tässä -- hän oli sitä varten
tullutkin. -- Hän näki Liisan iloisena, soreana ja vikkelänä, nuorison
keskellä. Jos se näkö häntä huvitti tai närkästytti, sitä ei hän
sanonut. Hän ei sanonut mitään. Eikä hänen jäykkä muotonsakaan
ilmoittanut, mitä hän ajatteli.
Sitte hän näki talon emännän tunkevan tuulena tupaan. Hän näki kuinka
Liisa vietiin väkivaltaisesti ulos tuvasta ja työnnettiin pihalle.
Mitä hän siitä ajatteli, ei hän myöskään ilmoittanut sanoilla, eikä
kukaan tullut katsoneeksi hänen silmiinsä sillä hetkellä.
Mutta kohta sen perästä pyrki hänkin ulos pihalle, jossa hän tapasi
Liisan itkevän.
"Liisa", sanoi Ivar, ja hänen äänensä värähti, "eikö minun kävisi sinua
jollain tavalla auttaminen?"
"Jos kaadat koko tuon huoneen ja sitä ennen paiskaat emännän siihen,
niin sillä taidat auttaa minua. Muuta apua en minä tarvitse."
"Sitä minä en tee."
"Tiesinhän minä sen. Teissä ei ole kenessäkään auttajaa. Te olette
kaikki yhtäläisiä."
Ja Liisa kääntyi, pois lähteäksensä.
"Enkö minä saa edes sinua saattaa kotiisi?" kysyi Ivar.
"Et saa. Kotiin osaan täältä yhtä hyvin pois, kuin minä tännekin
osasin."
Ja tyttö läksi kiivailla askelilla siitä talosta, jossa häntä niin
tylysti oli kohdeltu.
Kuu, joka alussa iltaa valaisi kirkkaasti, oli nyt pilviin peitettynä.
Kuitenkaan ei ollut niin pimeä, ettei Ivar olisi nähnyt Liisan käyntiä
kylän raitilla. Tyttö astui liukkaasti, niinkuin hänen tapansa oli,
kunnes hän raitilta poikkesi maantielle ja katosi näkyvistä.
Ivarin ei enää tehnyt mieli tanssitupaan. Häntä karvasteli ja hän läksi
hiljalleen astumaan Siurolle päin.
Sitä aikaa, jolloin nämät kohtaukset tapahtuivat oli Mari ja Severin
viettäneet jälkimmäisen kodissa.
He olivat kaikenlaisia pakinoiden vaeltaneet rannalle sitä tietä, joka
asuin rakennuksesta sinne johdatti puiston kautta.
Niinkuin aamu oli ollut kaunis, oli ehtookin. Kuu valaisi viehättävästi
järven pintaa, jota hiljainen iltatuuli saatti väreilemään.
He haastelivat nuorukaisen tulevaisuudesta, nimittäin: Severin jutteli
tytölle, mitenkä hän oli aikonut luoda itsellensä tulevaisuuden.
Tyttöin tulevaisuudesta ei olekaan mitään haastettavaa. Heillä ei ole
tulevaisuutta -- taikka oikeimmin sanoen, se on vain onnen kauppa.
"Isä on vielä täysissä voimissa", virkkoi Severin, "eikä suo minulle
talon hoitoa -- suoneeko sitä milloinkaan. -- Ja työtönnä, toimetonna
en minä tahdo viettää aikaani. Sinä tiedät, Mari, että minä olen
maanviljeliä sydämen pohjasta."
"No, tiedänhän. Mutta eikö sinun sopisi käyttää voimiasi ja taitoasi
isäsi kanssa yhdessä tämän talon hoidossa?"
"Minun tahtoni ja isäni tahto eriävät monessa kohden. Ja minun olisi
vaikea totella häntä kaikissa ja toiselta puolen en minä myöskään
tahtoisi olla tottelematon."
"Ethän millään muotoa saakaan olla isällesi tottelematon." muistutti
Mari.
"Sinä sanot sen, Mari. Mutta jos isäni tahto vaatisi minulta sitäkin,
joka loukkaisi arimpia tunteitani?"
"Sitä en minä ymmärrä."
"Se onkin pitkä juttu, vaikka sen saattaisi sanoa muutamalla sanalla.
Se on vanha juttu, vaikka se joka päivä on uusi."
Severin oli hetken ääneti. Sitte hän lausui: "Sinä tiedät, Mari, kuinka
meidän rahakasten talonpoikain tapa on naittaa poikansa ja tyttärensä
ainoastaan rahakkaille. Ja jota rahakkaampia ollaan, sitä tarkemmin
siitä tavasta pidetään."
"Mutta eihän se väärin ole: vertaiset etsivät vertaisiansa", sanoi
Mari.
"Eikö vertaisuutta muussa ole kuin talojen ja rahakukkarojen
yhtäläisyydessä?"
"Onpa kyllä. Mutta ei se näy ulkoa."
"Niin siinäpä se on; katsotaan vain mitä ulkoa näkyy. Mutta ethän sinä
niin ajattele, Mari?"
"En tosin. Vaan mitäpä minun ajatukseni auttavat. Sinun kohtalosi on
toinen kuin minun."
"Minä olen rikas, niinkö Mari?"
"Niin, ja sinun tiesi on viitattu."
"Mutta sinä, Mari?"
"Minä poikkean sivulle, pois näkyvistä. Minulla ei ole teidän rikasten
kanssa mitään tehtävää."
"Mari, oh Mari, joko sinä käsität minun puheeni aivan väärin taikka et
ole sitä käsittävänäsi."
"Minä en luule teeskenteleväni. Vaan mitä se auttaa. Meidän tiemme
käyvät niin kahtaalle, että jos minä kuultelisin sinua viimeiseen
päivään, niin se olisi aivan samaa. Eihän sinun kohtalosi siitä
valkenisi."
"Se valkenisi jos sinä tahtoisit kuulla minua."
Mari istui kivellä, Severi oli ruohosella hänen vieressänsä.
Hän tarttui Marin käteen:
"Tiedätkö mitä, Mari, minä olen perinyt puolen isäni luonnosta?"
"Sen jäykän puolen, joka on käskevä ja komentava, niinkö?"
"Oikein arvattu!"
"Ja toisen puolen luonnostasi?"
"Olen perinyt äidiltäni."
"Lempeän ja rakastavaisen."
Tyttö irroitti kätensä nuorukaisen kädestä ja lausui:
"Olisi ehkä ollut parempi, jos olisit perinyt isältäsi koko hänen
luontonsa taikka äidiltäsi koko hänen."
"Minun mielestäni on parempi niinkuin on. Vaan nyt ei ole aikaa sitä
selittää. Sillä kuule, Mari, mitä minä kerrassani sanon: Minun isäni
tahtoo naittaa minua rikkaalle; se on tapa."
"Ja tapaa ei saa rikkoa."
"Missä laissa se on kirjoitettu? Minä en taivu siihen tapaan. Isältäni
peritty luonto on sitä vastaan. Minä tahdon itse vallita siinä
asiassa."
"Ja rikkoa isäsi mielen. Sitä et saa tehdä, Severin."
"Minä rakastan _sinua_, Mari."
Mari nousi yhtäkkiä seisalleen.
"Ja minä," lausui hän vakavasti, "minä en tahdo vetää päälleni isäsi
kirousta, vielä vähemmin sinun päällesi, rakas Severin; heitä pois ne
ajatukset, minä rukoilen sinua."
"Mutta äidin siunaus poistaa isän kiroukset. Äitini pitää sinua hyvänä
niinkuin silmä-teräänsä, sinä tiedät sen, Mari."
"Minä tiedän sen, hyvä Severin, minä rakastan sinun äitiäsi niinkuin
omaa äitiäni. Mutta sinun isäsi kylmyyttäkään en minä voisi kestää,
saati hänen vihaansa. Jättäkäämme siis koko tämä asia, niinkuin ei
siitä milloinkaan olisi ollut puhetta."
* * * * *
Samat pilvet, jotka olivat peittäneet kuun Ivarilta silloin kuin hän
katseli Liisan lähtöä Ruikan talosta, kätkivät kuun Marilta ja
Severiltäkin heidän viimeksi ollessansa kanssa-puheessa.
Tulivatko ne pilvet siitä, että heidän tulevaisuutensa synkistyi,
käskevän kohtalon kovuuden tähden?
Vai olivatko pilvet luonnolliset, jotka välin katoavat ja tekevät
taivaan kirkkaaksi, välin taas estävät pienimmänkin tähden
pilkoittamasta?
Me luulemme, että ne olivat luonnolliset pilvet, ja kohtaukset vain
tapahtuvat yhtä aikaa, niinkuin ihmislapsille usein sattuu.
Londonissa syntyy joka silmän räpäys yksi ihminen ja kuolee samoin joka
silmän räpäyksessä yksi ihminen. Mutta harvat niistä kuulevat toinen
toisensa ensimmäisen itkun taikka toinen toisensa viimeisen huokauksen.
Marin ja Severin kanssapuhe oli käynyt jotenkin vastakärkiseksi. Sitä
sopi enää sillä kertaa tuskin jatkaminen, ennenkuin he kumpikin
taitaisivat sitä levollisemmin jatkaa. Sillä Mari oli sanonut miltei
viimeisen sanan asiassa.
Sentähden tuli tuo äkkinäinen pimeys ikäänkuin kutsuttuna, ja Mari
tahtoi sanoa ystävälliset jäähyväiset Severille, vaikka heidän olikin
eriäminen ehkä ijäksi päiväksi.
"Mutta mikä valo tuo on?" sanoi yhtäkkiä Severin, näyttäen luoteista
ilmaa kohden. Se tuli ikäänkuin avuksi hänelle, ettei tuota viimeistä
sanaa vielä lausuttaisi.
Taivaan rannalla hohti todellakin omituinen kumotus.
"Kuu ei se ainakaan ole", sanoi Mari, "se loisti viimeksi enemmän
tuolta ilmalta."
Tyttö osoitti kädellään lännemmäksi, joka olikin se oikea paikka, missä
kuu siihen aikaan piili pilven takana.
"Sitte en muuta tiedä kuin että se on tulipalo", virkkoi Severin, "ja
minun täytyy rientää sinne. Hyvästi siis huomiseen!"
Severin läksi rientämään kylää kohden, saadaksensa sieltä tarkempia
tietoja tuosta oudosta kumotuksesta.
Mari meni emännän luokse, joka ei vielä ollut käynynnä levolle, vaan
istui kynttilän ääressä ja luki kirjaa.
"Joko nyt kansanhuvit ovat loppuneet?" kysyi emäntä.
"Aikoja sitten", vastasi tyttö. "Jopa vielä tuli toisetkin huvit,
nimittäin tanssit."
"No olitteko niissäkin?"
"Emme arvon, paitsi Ivar, jonka päähän lienee mikä lennähtänyt, että
hän niihin meni?"
"Entäs Severin?"
"Me vietimme iltaamme rannalla pakisten niitä, näitä. Mutta nytpä
lienee vielä kolmatta tekeillä. Taivaalla näkyi kummallinen kajastus
tuolla länsi ilmalla, olleeko tulipalo jossain. Pelkään ettei olisi
meillä, vaan minun mielestäni antaa Puolamäki kuitenkin melkoisesti
etelämpään."
Emäntä ja Mari läksivät portaille katsomaan. Kumotus näytti todellakin
tulipalolta. Mutta emäntäkin oli siitä mielipiteestä, ettei se ollut
Puolamäellä vaan paljoa lännempänä.
"Minun täytyy odottaa, kunnes Ivar taikka Severin tulevat kylästä",
sanoi emäntä. "He ainakin tietävät mitä se kajostus on."
He menivät uudestansa sisälle. Ja nyt otti Mari vuorostansa kirjan ja
luki siitä ääneen. Se oli uusi testamentti. Hän luki sen halukkaammin,
koska hän mielestänsä oli viettänyt pyhä-iltansa jotenkin
turhamaisesti.
Emäntä kuulteli ensin hetken aikaa, mutta esitteli sitte, että
veisattaisiin joku ehtoovirsi.
Olemme jo kuulleet, että Marilla oli kaunis ääni. Ja niinpä oli
vielä emännälläkin. Jokainen tietää, että monella meidän aamu- ja
ehtoo-virsistämme on hyvin soma nuotti. Se ei siis ollut mitään rumaa
työtä, kun nämät kaksi vaimoa pyhä-illan hiljaisuudessa yhdistivät
äänensä niihin.
Sanoimme illan hiljaisuudessa. Se ei kuitenkaan ollut niin aivan
hiljaista, se ilta. Kylässä pidettiin tanssia, ja etäämpänä oli
tulipalo. Ja monen mieli oli rikottu ja monen sydän oli särkynyt. Eikä
molempain näiden kahden vaimoihmisenkään sydän ollut niin aivan ehjä,
miten jo olemme olleet tilaisuudessa kuulemaan ja näkemään. Mutta
semmoistapa on tämä elämä. Ei muuta kuin alituiset sisälliset ja
ulkonaiset taistelut.
Mutta vaikka Mari-raukankin mieleen oli tänä iltana kylvetty paljon
levottomuutta, sointui hänen äänensä kuitenkin ehtoo virteen ja se
vuodatti hänen sydämeensä rauhaa -- kumminkin hetkeksi.
Severin oli juossut kylään, tiedustelemaan, mistä se outo kuumotus
taivaalla oli. Kylässä oltiin niin ikään häiriöllä. Tanssi oli
pikaisesti hajonnut. Kajostus tuli metsästä. Joukko nuorukaisia juoksi
sinne. Ja pian tuli sanoma, että Ruikan puupinot siellä paloivat. Se ei
siis ollut sen suurempi asia. Mutta se tapaus vaikutti kuitenkin yhden
tai kahden tai useammankin henkilön tulevaiseen onneen tai
onnettomuuteen.
Kylässä kävi jo puheita, että Tullilan Liisa oli vihan vimmassa, kun
hän läksi Ruikan talosta, mennyt suoraa tietä metsään ja sytyttänyt
halkopinot palamaan.
Muutamia nuorukaisia oli Ruikan emännän kehoituksesta juossut Tullilaan
katsomaan olisiko Liisa kotona siellä. Arvattiin että jos hän oli
metsässä käynyt ja puupinot sytyttänyt, hän ei vielä olisi ehtinyt
kotia.
Mutta Liisa oli kotona ja antoi pojille kelpo nenäviisaita vastauksia
heidän kysymyksiinsä, ja neuvoi heitä kulkemaan muualla öisillä, eikä
rauhallisten ihmisten asunnoissa.
Tämän kaikki ennätti Severin kylässä käydessään kuulla. Sillä usein
tapahtuu että huhut joutuvat ennen kuin ne, jotka tosikertomuksia
tuovat.
Mutta Severin tytyi tähän, koska pää-asia oli hänen tiedossansa,
nimittäin tulipalo, ja ettei se ollut sen vaarallisempaa laatua.
Hän päätti siis palaita kotiinsa. Mihin Ivar oli joutunut, siitä hän ei
tiennyt, eikä häntä kylässä väkijoukossa näkynyt.
Kynttilän valo loisti vielä Severin äitin kamarista. Ja sieltä kuului
virren veisua. Se oli hänestä vanhaa tuttua. Sillä hänen äitinsä oli
siinä harras, erittäin näin pyhä ehtoisilla.
Hän lähestyi akkunaa ja kuuli Marin kauniilla altti-äänellä säestävän
äitiänsä:
"Syntini minä tunnustan,
Tiedät minun niitä katuvan."
Severin kuulteli hetken aikaa. Sitte hän päätti mennä sisälle
kertomaan, mitä hän tulipalosta oli tietää saanut.
Hänen tulonsa katkaisi ja lopettikin laulun. Sanoma oli surullista
laatua, ei niin paljon sen vahingon tähden, mikä Ruikulle puupinon
palosta oli tullut, kuin sen, että siitä syytettiin Liisaa.
"Mikä siitäkin lopuksi tulee?" lausui Siuron emäntä. "Tietysti ei asia
siihen jää, vaan nousee siitä vielä käräjän käynnit ja muut."
"Luultavasti", arveli Severikin, "vaan nyt minä sanon teille hyvää
yötä, äiti ja Mari, sillä aika on jo lopettaa tämä pitkä päivä."
"Hyvää yötä, vaan sanos, Severin, etkös nähnyt Ivaria siellä kylässä?"
kysyi Mari.
"En nähnyt; mutta jos minä Ivarin oikein tunnen, niin ei hän kylään
eksy. Luultavasti on hän jo täällä etsinyt leposiansa."
"Kylläpä minäkin niin luulen," sanoi Mari, "hyvää yötä."
Severin läksi ulos. Hän päätti vielä hakea selville Ivarinkin,
ennenkuin hän itse menisi maata. Hän kävi siis väen tupaan, joka oli
aivan pimeä. Mutta Severillä oli tikkuja taskussaan, joilla hän veti
valkean, vaan ei hän löytänyt kynttilää eikä päreitä. Tikku sammui
pian, eikä hän sillä kauvas nähnyt. Hän otti uusia tikkuja usiampia ja
sytytti niillä valkean loisteen.
Nyt hän näki Ivarin pitkänään penkillä, katsellen avonaisilla silmillä
tuvan lakea kohden.
"Sinuahan minä juuri etsin, mies", huudahti Severin, "jos luulet
olevasikin tähtien tutkia, niin et niitä katon läpitse näe."
"Hm."
"Niin, hm, tule ehtoolliselle ja maata."
"Minua ei maita."
"Mikä ei maita, ruokako vai uni?"
"Ei kumpikaan."
"Oletko tanssinut itsesi niin perin väsyksiin?"
"En ole tanssinut ensinkään."
"No mitäs siellä teit?"
"En mitään."
Se oli vähän.
"Näitkös tulipaloa?"
"Näinpä niinkin."
"Ja kuulitko, ketä he siitä syyttivät?"
"Kuulin senkin."
"Se on ikävä juttu. Se tyttö ei enää tän erän perästä saa tanssia
moneen aikaan."
"Parempi olisi ollut, ettei hän nytkään eikä koskaan olisi tanssinut."
"Parempi kyllä. Mutta mitä sen nuoruuden ja hurjuuden tekee. Liisa ei
olisi ollut Liisa, jollei hän olisi tanssinut."
"Hm."
Nyt alkoi tuvan varsinaisia asujamia saapua. Hekin olivat olleet
kylässä, näkemässä ja kuulemassa, mitä siellä oli tapahtunut. Ja heillä
oli yhtä ja toista vielä lisäämistä tuohon Liisan juttuun.
Mutta Severin vaatei Ivaria pois yölevolle. Ja tämä, joka muuten ehkä
vielä olisi oikoillut, oli nyt hyvinkin nopea lähtemään pois tuvasta,
ikään kuin ei hän olisi tahtonut kuulla, mitä väki Liisasta puhui.
Kun Mari ja emäntä olivat saaneet kuulla, että Ivar oli löytyvissä,
menivät he levolle. Ja jälkimmäinen nukkui pian. Sillä ei mikään
häirinnyt hänen mieltänsä. Kaikki, mitä oli ollut toimitettavaa, oli
toimitettu. Ja huomiset surut saisivat jäädä huomiseksi.
Ei niin Mari. Hänen mieltänsä oli monet seikat olleet häiritsemässä.
Päivän vaihtelevat kuvat tulivat uudestansa hänen eteensä. Ja hänen
ajatuksensa seisahtuivat siihen, mitä he viimeksi olivat puhuneet
Severin kanssa rannalla. Se ei ollut sitä laatua, että se tuottaisi
rauhaa sydämeen ja levollisuutta mieleen.
Severin oli puhunut hänelle sanoja, jotka olisivat saattaneet hänessä
herättää suurinta riemua. Sillä mikä tyttö ei mielellään kuule uljaan
nuorukaisen puhuvan hänelle rakkaudesta. Ja minkä tytön sydän ei itse
syttyisi rakkauteen semmoista nuorukaista kohtaan.
Mutta Marista olisi ollut parempi, ettei Severin olisi ensinkään
puhunut siitä asiasta. Sillä mitä se nyt autti. Heistä ei kumminkaan
tässä mailmassa saattaisi tulla pariskuntaa, niin yhteen luodut kun he
olivatkin luonteensa puolesta.
Ja Severin oli itse sen sanonut. Se sotei niitä tapoja vastaan, jotka
etseivät yhtäläisyyttä tavarainkin puolesta.
Severin isä oli tunnettu kovaluontoiseksi mieheksi. Hän ei milloinkaan
sallisi siitä puhuttavankaan, saati siihen suostuisi.
Liiallista uhkamielisyyttä ja itseensä luottamista oli siis Marin
mielestä, kun Severin oli sitä ruvennut ajattelemaankin.
Ja vielä vähemmin olisi hänen siitä pitänyt puhuman.
Sillä nyt täytyi Marin elää lopun ikäänsä siinä tiedossa, että Severin
häntä rakasti eikä kuitenkaan häntä saisi. Sen hän oli jo sanonutkin.
Näitä nyt Mari ajatteli vuoteellansa. Ja ne olivat kylläkin surettavia
ajatuksia. Mutta ne olivat toiselta puolen myöskin suloisia. Eikä
paljon puuttunut ettei ne uudet tunteet, jotka Severin sanoista olivat
tunkeneet tytön mieleen, poistaneet kaikkea sitä katkeruutta, minkä
itse asian mahdottomuus tuotti.
Nuoruus ei lakkaa toivomasta, vaikka seikat kylläkin epätoivoisilta
näyttävät. Ja kaikessa tapauksessa, ei mikään voisi estää Maria
rakastamasta Severiniä, vaikkeivät toinen toistansa saisikaan.
Hän tahtoi kätkeä nuorukaisen kuvan sydämeensä ja säilyttää sitä
siellä, käyköön kuinka hyvänsä.
Nämät surun suloiset ajatukset tuottivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja
niissä ajatuksissa hän viimein nukkui.
Muuten ei Marin ja Severin tuttavuus ollut vasta tämän päivän
synnyttämä. Sitä oli kestänyt lapsuudesta. Mutta vaikka Mari piti
itsensä kaikissa muissa suhteissa Severinin vertaisena, niin oli
kuitenkin tuo yksi puute heitä jo alussa eroittamassa -- hänen
mielestänsä. Hän ei siis koskaan tullut ajatelleeksikaan, että Severin
joskus tekisi hänelle semmoisen tunnustuksen kuin hän tänäpänä oli
lausunut.
Siitäpä se, niin sanoaksemme, eriskummallinen rohkeus, millä Mari
viihtyi Severin seurassa. Hänellä ei mielestänsä ollut syytä suotta
ujostella, koska Severin käytös, puhe ja luonne häntä mielyttivät.
Heidän keskuutensa oli -- Marin puolelta katsoen -- niinkuin veljen ja
sisaren. Ja se seikka, että Severin äiti piti Maria rakkaana, antoi
tälle kanssakäymiselle tukea.
Mutta siitä tuli myöskin, että Mari oli niin heti valmis antamaan
kieltävän vastauksen Severinin tunnustukseen. Joku toinen hänen
siassansa ehkei olisi ollut yhtä hyvässä mielen varustuksessa.
Severin ja Ivar -- kun jälkimmäinen oli tointunut tähti tutkinnostaan
-- menivät talliin. Severin tahtoi hoitaa orittansa, joka hänelle oli
kasvatettu kotivarsasta ja jolla hän aamulla oli ratsastanut
Puolamäelle.
Mutta siellä oli ennen heitä käynyt joku, varustamassa hevosta
kaikella, mitä se yöksi tarvitsi. Kuitenkin Virkku hörähti vielä, kun
he lyhdyllä tulivat.
Se makasi pitkänään yöpahnoillansa eikä näkynyt kaipaavan mitään.
Severin kulki sen ympäri, tarkastellen, ja taputteli sen kaulaa ja
lautasia. Virkun silmät ainoastaan välkkyivät lyhdyn valossa. Se
osoitti sillä kiitollisuuttansa.
Sitte miehetkin menivät yösialleen. Ivar muisteli vielä kauvan aikaa
illan tapauksia. Hänen edessänsä kuvasti Liisa, iloisena, vallattomana;
sitte Ruikan emännän jylhä muoto, ja Liisa pihalla itkien; sitte Liisan
ylpeä vastaus hänelle, Ivarille, ja sitte tytön tuima käynti, pitkin
kylän raittia; sitte tulipalo. Emme tiedä nukkuiko Ivar koko yönä.
Sillä hänen levollinen luontonsa oli liikahtanut tasapainostaan, ja
semmoista luontoa ei saada helposti tasapainoon jälleen.
Mitä Severinin tulee, luotti hän reippaasti tulevaisuuten. Hän tunsi
tykönänsä voimaa taistella vaikka koko mailmaa vastaan. Mutta pitikö
hänen nouseman taistelemaan isäänsäkin vastaan. Se ajatus väristytti
häntä. Hän ei sitä asiaa ollut tullunna miettineeksi, ennenkuin Mari
oli avannut hänen silmänsä.
Mutta sen kautta tuli Mari hänelle vielä rakkaammaksi.
* * * * *
Yksi on vielä, jonka sunnuntai vietosta emme ole mitään maininneet,
vaikka hän on tämän jutelman päähenkilöitä.
Se on itse Siuron rusthollari.
Hänen oli tapa liikkua yksinänsä eikä kukaan uskaltanut häntä siinä
häiritä.
Aamupäivällä oli hänkin kirkossa, vaan jälkeen puolenpäivän kuljeskeli
hän vainiolla, tuumaillen huomista leikkuuta, mistä se oli aljettava ja
mihin suuntaan johdettava.
Ehtoopuolen hän sitte vietti kotosella ja kävi muun ohessa oritta
hoitamassa yölevolle.
Pimeän tullessa hän käveli rannalle ja istui sille penkille, jonka hän
sitä varten itse oli tehnyt.
Oliko ukko runomielinen, koska hän kuuvalolla istuskeli järven pintaa
katselemassa? Jos hän oli, niin se kuitenkin häneltä itseltäänkin oli
tietämätöntä.
Hän tahtoi olla yksinään ja mietiskellä. Hänen ajatuksensa eivät
laadultaan olleet runolliset. Mutta hän tahtoi niitä ajatuksiansa
ajatella semmoisessa paikassa, joka häntä miellytti.
Vaan ne joutuivat kummalliseen häirintöön, kun Severin ja Mari myöskin
saapuivat rannalle.
Heidän oli mahdoton pimeässä nähdä ukkoa, siinä kuin tämä istui puiden
varjossa, jotka sillä kohtaa olivat tiheässä. Ainoastaan rantaa kohden
oli aukea. Mutta he olivat sivulla päin siitä, missä ukko istui.
Hän kuuli joka ainoan sanan, mitä he puhuivat. Hänellä ei ollut tapana
hiipiä kuultelemaan toisten salaisuuksia. Mutta tässä ne tulivat hänen
kuuloonsa ilman hänen tointansa ja vastoin hänen tahtoansakin. Ja mikä
vielä tärkeämpi oli, puhe koski osaksi häntä itseäkin. Hän aikoi alussa
yskäsemällä taikka muulla tavoin ilmoittaa läsnä olonsa. Mutta puhe
jonka hän kuuli, alkoi häntä miellyttää.
"Minun tahtoni ja isäni tahto eriävät monissa kohden," kuuli hän
Severinin lausuvan.
"Aha, piltti, joko olet kasvanut täysisiipiseksi?" mutisi ukko
itsekseen. "Mutta sen minä sanon, että minun tahtoni se vieläkin on,
jota tässä kuullaan."
"Ethän millään muotoa saakkaan olla isällesi tottelematon," kuuli hän
Marin varoittavan.
"Kas vaan; olisinpa luullut hentun yllyttävän poikaa uppiniskaiseksi.
Mutta ehkä muuttaa mielensä kun kuulee enemmän."
Vaan eipä tyttö muuttanutkaan mieltänsä.
Ukkoa huvitti suuresti se kun Mari kahdella sanalla kuvasi hänen
luonteensa, mainiten sitä käskeväksi ja komentavaksi. Semmoisena hän
oli aina tahtonut ollakin tunnettu.
"Semmoista luontoa totellaan paremmin kuin lempeätä ja rakastavaista",
mutisi hän itsellen.
Vaan nytpä alkoi nuorten kanssapuhe käydä ukolle kiihoittavaksi.
Severin puhui naimisesta ja rikasten tavasta. Tyttö kielsi tapaa
rikkomasta.
"Sepä kumma", lausui rusthollari. "Olisipa luullut tytön kehoittavan
poikaa rikkomaan niin tyhmän tavan ja suorastaan ottamaan häntä
avioksensa. Sehän nyt olisi koko sankarin työ."
Mutta hänen kummastuksensa muuttui ihmettelemiseksi, miltei
kunnioittamiseksi, kun Mari suorastansa kieltäysi vastaan ottamasta
sitä rakkautta, minkä Severin hänelle tarjosi.
"Toden totta, minä naisin hänen itse", lausui rusthollari hiljaa, "jos
minä olisin naimaton ja naimisen ijässä. Mutta koska hän on niin
'jäykkä' ja 'käskevä', niin minä näytän että hänen pitää tuleman
Severinin emännäksi, vaikka minä itse rupeisin puhemieheksi."
"Ja Severinillä on totuus", jatkoi ukko kanssa-puhettaan itsensä
kanssa, "siinä, että vertaisuutta on muussakin kuin talojen ja
rahakukkarojen yhtäläisyydessä. Tuo uljas tyttö on monta vertaa parempi
kuin moni rikas.
"Hän olisi sopinut minulle emännäksi, jos minä olisin nuorena tavannut
hänen edessäni."
Siuron rusthollari alkoi muistella nuoruuttansa ja kuinka hänkin oli
saanut emäntänsä. Se oli hänelle ollut koko heidän avioliittonsa aikana
hyvä ja rakastavainen vaimo. Eikä hänen omatuntonsa soimannut häntä,
että hän olisi ollut tyly vaimoansa kohtaan, niin käskevä ja komentava
kuin hän muutoin olikin käytöksessänsä. Mutta hän ajatteli, että olisi
ehkä ollut hauskempi jos hänenkin vaimollansa olisi ollut tuonlainen
uljas oma tahto, kuin Marilla näkyi olevan. Hänen vaimonsa ei koskaan
ollut sanonut häntä vastaan.
"Mutta saakoon hänen Severi", jatkoi rusthollari ajatuksiansa. "Hän
ehkä tarvitsee luontaista tukea paremmin kuin minä koskaan olen
tarvinnut. Mutta kuritusta Severi kuitenkin ansaitsee siitä, että hän
tahtoo olla toista mieltä kuin minä."
Maanantai-aamu koitti sumuisena.
Isäntä oli varhain liikkeellä ja tutki sumua. Sen hiukkeet näkyivät
painuvan maata kohden. Siis ei ollut pelkoa sateesta.
"Sumu on hyvä leikkuun edellä", lausui rusthollari itsekseen. "Se tekee
tähkäpäät nihkeiksi, ettei jyvät varise. Mutta sitä pahemmin ne
varisevat seuraavana päivänä. Tänäpänä on siis koko vainio korjattava,
jos mahdollista."
Samassa tuli Mari ulos.
"Kas vaan, nuorta neitosta", lausui leikkiä laskien rusthollari, "kun
on jaksanut nousta näin varhain vuoteeltaan, eikä itke."
"Paras on itkeä ehtoolla pois itkut, niin herää aamulla iloisena."
Mari puhui siis leikilläänkin ihan totta. Hän oli nukkunut ehtoolla
kyynel silmissä. Ja herätessään, kun hän muisti illan tapaukset, oli
suru ensimmäinen tunne hänen mielessänsä.
Mutta kun hän astui ulos raittiisen aamu-ilmaan, katosi tuo raskas
mielen vivahdus ja hän tunsi sydämensä keveämmäksi.
Isäntä katsahti tyttöön muutaman silmänräpäyksen ja luuli alussa
nähneensä, ettei hänen kasvonsa niin rusottaneet kuin tavallisesti.
Mutta pian saivat ne entisen kirkkautensa, ehkä juuri siitä, että hän
niitä katseli.
Sillä Mari kantoi mielessään salaisuutta, joka koski heitä molempia,
sen tiesi rusthollari. Ja hän arvasi aivan oikein, että rusoitus nousi
neiton kasvoille juuri sen salaisuuden tähden.
Mutta hän ei aikonut tällä kertaa tuoda sitä salaisuutta ilmi, vaan
päätti vielä jatkaa leikkipuhetta tytön kanssa.
"No ethän tanssissa ainakaan itkenyt", sanoi hän; "vasta tanssin
jälkeen kai; hylkäsikö sulhasesi sinun? Sano kuka hän on, niin minä
hänen opetan hylkäämään niin kauniin tytön."
"Te vaaditte paljon vastausta yhtaikaa, isäntä. Kuka niin paljon
kerrassaan muistaakan?"
"Sinulla on hyvä muisto, sen olen kuullut."
"Vastaan siis ensiksi, etten ollut tanssissa, toiseksi ettei sulhaiseni
minua hyljännyt, kolmanneksi etten sano, kuka sulhaseni on."
"No miksis itkit sitte."
"Se oli viisautta, isäntä, meidän, tyttöin viisautta."
"Selitäpäs, Mari; minä en sitä ymmärrä."
"Luulinpa sen jo alussa selittäneeni. Me tytöt itkemme pois itkut
ehtoolla, niin heräämme aamulla iloisina."
"Vaan ettehän ilman syytä itke?"
"Syystä tai ilman syytä, on vaikea sanoa; sillä me olemme heikkoja
olennoita, senhän tiedätte."
Samassa tuli emäntäkin ulos.
"Mitä," kysyi hän naurahtaen, "tehdäänkö täällä salaliittoa valtiota
vastaan?"
"Ei", vastasi isäntä, "täällä tehdään poutaa. Mari on luvannut meille
poudan täksi päivää. Hän itki eilen."
"Sitä en minä nähnyt, vaikka me koko eilisen päivän seurustelimme
yhdessä iltaan asti ja vielä yönkin."
"Tytöt osaavat vuodattaa kyyneleitä niin salaa, ettei kukaan niitä
näekään."
Tällä aikaa oli työ- ja talkoo-väkeä alkanut kokoontua taloon,
varustettuina välkkyvillä sirpeillä. He olivat kaikki puettuina
puhtaisin vaatteisin, niinkuin paikkakunnalla tapa oli. Se oli sitäkin
helpompi, koska edellisenä päivänä oli ollut pyhä. Heillä oli ehtoosta
valmiina pyhä-vaatteet.
Onkiveden seurakunnassa oli nimittäin tapa pitää kolmenlaisia
vaatteita, nimittäin kirkkovaatteita, joita ei muualla käytetty kuin
"kirkossa ja arkussa," pyhävaatteita, jotka muutettiin ylle kirkosta
tultua, ja arki vaatteet.
Leikkuussa ja talkoissa oltiin tavallisesti pyhä vaatteissa. Sillä
elonleikkuu oli juhla, jossa tapa vaatei enemmän siisteyttä kuin
arkipäivinä.
Ja erittäin oli talkoo niin isossa talossa, kuin Siuron rustholli,
juhla-päivä. Siellä oli nimittäin tarjonna uhalliset ateriat ja muut
suun-avaukset, paitsi että kaikille köyhemmille, jotka työhön tulivat,
annettiin kappa jyviä puuroksiksi ja kaikille "kylän-muruja."
Sillä Siuron rusthollaria ei tunnettu saituriksi, vielä vähemmän
emäntää, jolla siinä suhteessa olikin päävalta, vaikka kaikki
pelkäsivät rusthollaria hänen ankaruutensa tähden.
Eikä missään tapauksessa tiedetty soimata häntä vääryydestä. Ja väki
pysyi hänen palveluksessaan kauvemmin kuin muiden, ehkä hän oli
vaativainen työssä, eikä sallinut aikailemista eikä laiskuutta.
Kyläläisten kanssa hän ylimalkaan oli hyvässä sovussa. Sillä vaikka hän
vaihettelikin maita, maksoi hän niistä riittävän hinnan elikkä
sopimuksen mukaan. Ja käräjiä ei hän milloinkaan käynyt. Jos riita
syntyi, onnistui hänen aina saada se estetyksi sovinnolla. Usein oli
hän muidenkin riidoissa välittäjänä ja sovittajana. Mutta silloin
hän aina otti apumieheksen unilukkarin, joka kirkollisella
mahtipontisuudellansa vaikutti siinä, kussa ei maallinen mahtipontisuus
riittänyt.
Kumma ei siis ollut, että väkeä karttui tarpeeksi hänen talkoihinsa.
Emäntä ja Mari riensivät hankkimaan talkooväelle ensimmäisen
suunavauksen, kahvin, joka on Suomessa tullut kansallis juomaksi,
erittäin naisväessä.
Vaan eivätpä miespuolisetkaan sitä halveksi. Ja jos meidän
asevelvollisille tarjottaisiin kupillinen kahvia aamusilla, teeveden
asemasta, niin he luultavasti olisivat siitä sangen kiitolliset. Se
muistuttaisi heille äidin kahvipannua -- melkein jokaiselle. Sillä
harva lienee se asevelvollinen, jonka hellin muisto äidistänsä ei olisi
juuri tuo kupillinen kahvia. Teetä ei he muista kotonansa milloinkaan
saaneensa.
Kummallista olisi tietysti nähdä asevelvollisen kasarmissa jauhavan
kahvia, hirmuisen suurella kahvimyllyllä, joka aamu. Ja vielä
kummallisempaa olisi nähdä hänen "polttavan" kahvia. Mutta kumpikin työ
olisi hänelle ainakin tuttua. Hän on nähnyt niitä lapsuudesta tehtävän,
yhtä usein kun hän on nähnyt leipää leivottavan ja perunoita
keitettävän.
Tarjoa Suomen talonpojalle teevettä, niin hän oudoksuu ja halveksii
sitä.
Mutta tarjoa hänelle kahvia, niin hän sitä onnekseen särpää. Sillä hän
tuntee sen maun jo lapsuudesta, vaikka se olisikin pelkkää sikuria.
Kahvin tarjoaminen kävi nopeasti Siuron rusthollissa talkoo-aamuna.
Sillä kaikki siihen tarvittavat valmistukset olivat iltasella tehdyt.
Ja kun emäntä ja Mari tulivat väen tupaan, oli siellä suuret
kahvipannut kiehumassa. Sen olivat palkkatytöt emännän määräyksestä
toimittaneet. Ainoastaan "saku" oli sekaan pantava. Ja sen teki emäntä.
Ja Mari oli hänen apunansa muissa tähän asiaan kuuluvissa toimissa,
niin että väelle tarjottava aine oli pian valmista.
Talkoo väkeä käskettiin sisälle, sen mukaan kuin niitä taloon
kokoontui. Tusinoittain kahvituoppeja oli rivissä pöydällä, ja siitä
sai kukin osansa sitä myöden kuin heitä tuli. Ne, jotka olivat saaneet,
ottivat sirppinsä ja läksivät elo-vainiolle.
Isäntä sallei heidän mennä, mutta kielsi ryhtymästä työhön, ennenkuin
hän itse saapuu paikalle.
Hän tahtoi rauhassa nauttia aamukahvinsa ja tuumaili että väkeä
karttuisi tarpeeksi päivän mittaan, kaatamaan iltaan koko elon.
Sillaikaa oli sumu rauennut ja kirkas aamu-aurinko alkoi loistaa.
Isäntä meni pellollensa. Siellä oli väki koossa. Toiset istuivat
pyörtänöllä, toiset seisoivat valmiina työhön.
Se oli nyt enimmästään semmoista väkeä, joka palkan himosta taikka
talkoon halusta taikka pakosta oli kokoontunut tähän. Sillä Siuron
maalla asui joukko mökkiläisiä, jotka asunto-paikastansa maksoivat
veroa sillä, että he kiireinä aikoina suvella tekivät päivä-töitä ja
perunan otolle toivat vielä lapsensakin.
Vaan siitä verotyöstänsä saivat he usein päivä palkan joko jyvissä
taikka perunoissa. Ainakin saivat he niinä päivinä hyvät ateriat
talosta.
Vasta puolipäivästä oli varsinaisen talkooväen tapa saapua.
Ne olivat semmoisia, joiden Siuron isännän kanssa ei ollut mitään
erityistä tekemistä, vaan jotka naapuruuden vuoksi tulivat väkeä
lisäämään näin kerran vuodessa, milloin enintä väkeä tarvittiin.
Ne olivat kylän miehet ja heidän poikansa ja tyttärensä ynnä
setämiehet, vävyt, miniät ja langot kylän taloista.
Tämmöinen päivä oli se suuri vuoden kesti, jolloin kaikki uudistivat
vanhaa tuttavuutta ja jolloin kaikki salaiset vihat ja nurjamielisyydet
karkoitettiin pois kyläläisten kesken.
Siuron rusthollari maksoi vuoronsa sillä, että hän lähetti väkensä
heidän talkoihinsa.
Kun rusthollari saapui vainiollensa, nousi kaikki siellä oleva väki
seisaallensa -- nimittäin ne, jotka pyörtänölle olivat istahtaneet. He
olivat kaikki valmiit köyristämään selkäänsä ja alkamaan leikkuun.
Mutta ennenkuin isäntä antoi käskyn työn alkamiseen, katsahti hän
väkijoukkoon ja havaitsi siinä Puolamäen torpparin, sirppi kädessä.
"Kas niin, herran terveisiä, Puolamäki," lausui hän ja riensi lyömään
Puolamäelle kättä.
Molemmat olivat kookkaat miehet, torppari yhtä arvokas muodoltaan kuin
isäntäkin.
"Mikset taloon ensin tullut? Tyttäresikin on siellä. Ja Ivar." -- --
"Ivar on täällä," vastasi tämä, kuin sotamies vääpelin huutoon.
"Niin, mikset taloon ensin tullut" -- hän aikoi sanoa aamukahville --
mutta hän arveli, ettei Puolamäki siitä suurtakaan pitänyt, sentähden
hän lisäsi -- "tytärtäsi tervehtämään?"
"Tyttäreni menestyy arvaten hyvin emännän turvissa," vastasi Puolamäki
tyvenesti. "Minä tulin tänne, käskyn mukaan päivä työlle."
"Hm, päivätyölle. Tiedäthän mitä päivätöitä nämät ovat. Jokainen tahtoo
näissä nähdä tuttavansa ja ystävänsä."
Väki-joukko alkoi jo tulla levottomaksi. Se oli valmis työhön ja oli
tottunut alkamaan sen isännän käskystä, joka tavallisesti ennen oli
lausunut sen käskyn lyhyesti ja arvokkaasti. Nyt hän piti puheita
tuttavuudesta ja ystävyydestä ja torpparien tyttäristä. Se oli kaikki
outoa.
Siuron isäntä kuitenkin pian havaitsi tuon levottomuuden ja että hän
helposti kadottaisi valtansa, jollei hän heti ottaisi vanhaa "käskevää"
ja "komentavaa" muotoansa.
Sentähden hän kääntyi väkijoukon puoleen ja lausui lyhyesti:
"Jokainen sirpillä varustettu mies ja nainen alkaa näiden sarkain
päästä" -- hän viittasi kädellänsä, osoittaen sarat -- "ja sitte
tuonne. Työn mukaan annan minä lisää määräyksiä."
Lisää määräyksiä ei kaivattu. Jokainen ryntäsi työhön tarmonsa takaa.
Akat koettivat päästä rinnatusten keskensä niin paljon kuin
mahdollista.
Sirppi käy nimittäin heiltä sitä terävämmin ja rivakkaammin oljessa,
jota nopeammin he ovat tilaisuudessa liikuttamaan kieltänsä.
Ainetta ei puuttunut työltä. Olki oli sakeata sirpille ja
eilis-iltaiset tapaukset yhtä sakeata kielelle.