Hämeenlinnassa v. 1884,
Hämäläisen osake-yhtiön kirjapainossa.
Tekijän kustantama.
Iltakello soi Onkiveden kirkon tapulista. Pitäjän uni-lukkari oli itse
sitä soittamassa.
Hän oli sitä työtä toimittanut jo pian neljäkymmentä vuotta joka
lauvantai- ja juhla-aattoiltana. Hän ei uskonut sitä tointa kellekään
muulle. Se oli hänen mielestänsä pyhin kaikista kellon soittamisista.
Sillä sanomakellot, jotka ilmoittivat jonkun seurakuntalaisen
kuolleeksi, eivät olleet muuta kuin julistamista, että joku syntinen
oli erinnyt tästä mailmasta. Eikä kellot tienneet sanoa, oliko hän
kuollut synneissänsä taikka niistä puhdistettuna ja vanhurskautettuna.
Ja kun pyhä-aamuna joku haudattiin ja kellot soivat, niin ei niidenkään
äänestä kukaan tietänyt sanoa, mihin sielu oli erinnyt siitä ruumiista,
joka nyt laskettiin maan poveen.
Eikä papinkello eikä yhteensoitto olleet nekään samasta arvosta kuin
iltakello. Sillä ne kutsuivat vain seurakuntaa jumalan palvelukseen. Ja
seurakunta oli sekalainen ja enimmältään syntinen.
Kun unilukkari kolkkasi ensimmäisen kumahduksen isolla kellolla, niin
jokamies nosti lakkiansa ja luki hiljaisen siunauksen. Ja jokainen
lakkasi työstänsä. Ja viikon hälinä vaikeni. Ja koko luonto muuttui
hiljaiseksi.
Väki, joka niityllä ja vainiolla oli työssä, palasi väsyneenä, mutta
tyytyväisenä kotiin. Sillä viikon työt olivat päätetyt. Muuta kelloa ei
suinkaan kaivattu, kutsumaan väkeä työstä pois.
Se kumahutti ensikerran. Ja kun humina oli hetken perästä vaiennut,
kuului toinen ja sitte taas kolmas -- aina yhdeksän kumahdusta, jotka
muistuttivat vapahtajan ristiin naulitsemista.
Kun nämät yhdeksän kolkkausta olivat kuuluneet, alkoi unilukkari
soittaa samaa suurta kelloa. Se muistutti että -- kaikki oli täytetty.
Sanoimme ettet unilukkari uskonut tätä tointa muille, ei sen vuoksi,
että hän piti itseänsä ainoana iltakellon soittajana, vaan sentähden
että se oli hänen niin sanoakseen papillinen virkatoimensa.
Huomenkello oli kyllä hänen mielestänsä yhtä juhlallinen ja alkoi
samalla tavoin yhdeksällä kolkkauksella.
Mutta silloin oli unilukkarilla muita viran toimia, niin ettei hän
kerinnyt kellotapuliin. Vaan iltakelloa ei hän sallinut minkään estää
hänen itsensä soittamasta.
Unilukkari ei noudattanut mitään erityistä ajan määrää iltakellon
soittamisessa. Talvella hän toimitti sen ehtoohämärässä ja pitkitti sen
jälkeen aikaa aina sitä myöden kuin päiväkin piteni, ainoastaan
keskisuvella, jolloin aurinko laski vasta puoli-kymmenen aikana, soitti
hän iltakelloa vähän varhemmin.
Kun unilukkari oli lakannut soittamasta ja ennen kuin hän sulki tapulin
luukut, katseli hän aina sitä laveata näkö-alaa, minkä paikkakunta
tarjosi sinne ylhäälle.
Se oli sangen soma näkö-ala. Onkiveden selkä sinerti toisella sivulla,
toisella oli kirkonkylän laveat vainiot ja niityt; niiden takana taas
metsät ja kukkulat.
Mutta soma taikka ei, oli se unilukkarille aina hauskaa, niin talvella
kuin suvellakin ja syksyn sateilla. Hän oli sillä alalla elänyt pitkän
ikänsä. Hän tunsi joka hengen, lapsesta vanhukseen saakka; joka siinä
liikkui, hääri ja pyöri tämän elämän pyrinnöissä.
Hän oli ollut lapsien opettaja ja aikaihmisten neuvon antaja ja
vanhusten tuttava ja kaikkien hyvä ystävä, siitä asti kuin hän
seurakunnan virkaan pääsi.
Sanoimme _ollut_. Sillä uusi aika oli tuonut muassansa uusia opettajia
ja uusia neuvonantajia ja uusia mielipiteitä.
Ne olivat tahtoneet sysätä vanhan unilukkarin syrjään. Hänen
iltakelloansa ei enään kuultu samalla hartaudella kuin ennen.
Moni piti sitä turhamaisena kun muutamat nostivat lakkiansa iltakellon
ensimmäisellä kolkkauksella. Pyhäpäivät ja sunnuntait eivät enää olleet
ainoat, joita kansa vietti juhlana. Ja papin saarnat kirkossa ja
opetukset lukusioilla eivät olleet ainoat puheet, joita kansa kuulteli.
Niitä oli jo syntynyt lisäyksiäkin, joita nimitettiin kansanhuveiksi.
Niissä pidettiin puhetta "kansallisuudesta", joka oli samanlainen outo
jumala kuin se, jota muinaiset Egyptiläiset palvelivat.
Mutta sen verran kansa oppi siitä pian tietämään, että sille oli
huudettava "eläköön" ja että se asui jossain Helsingissä. Ja jollei
sille ahkerasti huudettaisi "eläköön" joka kerta kuin sen kunniaksi
pidettiin puheita, niin se pian kuolisi.
Näitä kaikkia oli vanha unilukkari, jonka elämä oli kulkenut tasaista
ja hiljaista juoksua, saanut lopulla ikäänsä nähdä ja kuulla.
Hän oli saanut nähdä kansan juhlia, joihin kokoonnuttiin kaukaa ja
läheltä, ja häntäkin oli kehoitettu huutamaan "eläköön"
kansallisuudelle.
Mutta unilukkari, joka ei koskaan ollut tottununna huutamaan isoon
ääneen muuta kuin mitä virsikirjassa oli, ei taipunut lausumaan
hiljaakaan tuota "eläköön", joka hänen mielestänsä oli kaikkea
järjellistä nuottia vailla.
Hänelle koetettiin selittää, että mailma kulkee edistymiseen päin. Ja
sitä ei unilukkari tahtonut kieltää. Sillä hän oli nähnyt, että niinä
vuosikymmeninä, jotka olivat kuluneet hänen lapsuutensa ja vanhuutensa
välillä, paljon oli tapahtunut, jota ei muuksi käynyt nimittäminen kuin
edistymiseksi. Mutta paljon oli tullut lisäksi semmoistakin, joka ei
vienyt eteenpäin, vaan vinoon.
Oli suvi-ilta loppupuolella heinäkuuta. Ruislaihot olivat tuleentuneet
ja elon korjaamiseen oli ensi viikolla ryhdyttävä.
Tämän kaikki tiesi vanha unilukkari, siellä kun hän kellotapulista
katseli kylää. Mutta se katseleminen huvitti häntä sittekin. Sillä
alhaalla hän sen näki ainoastaan paikka paikalta; mutta täällä ylhäällä
se oli hänen edessänsä yhdellä silmäyksellä.
Hän oli sydämessään kiitollinen hyvän vuodentulon toiveista, niinkuin
tietysti jokainen ihminen on, paitsi se, jolla on paljon eloa säästössä
aitassaan ja joka sen vuoksi toivoo hintain ylenemistä.
Unilukkari oli kasvanut yhteen seurakuntansa kanssa. Hän kärsei sen
kärsimykset ja iloitsi sen ilot. Hän oli sen kanssa nähnyt sekä hyviä
että pahoja päiviä.
Hän ei toivotellut hintain ylenemistä -- jos hänellä joskus olisi
syytäkin ollut. Hän tytyi vuoden "markkongiin" eikä joutunut kenenkään
kanssa riitaan. Eikä kenenkään tarvinnut katsoa häneen sentähden
karsaasti. Ja kun hän nyt iloitsi hyvistä vuodentulon toiveista,
iloitsi hän pikemmin seurakuntansa puolesta, kuin itse puolestansa,
nähdessänsä, että jokaiselle oli tuleva leipää.
Sillä niitä oli ollut joskus ja useinkin aikoja, jolloin monella oli
leivästä puute.
Vanha unilukkari tuli alas tapulista ja alkoi astua maantietä kylää
kohden. Kirkko ja hautausmaa olivat nimittäin vähän matkaa kylästä,
keskellä vainiota.
Tien varrella tapasi hän Siuron rusthollarin, joka oli kylän, miltei
koko pitäjän, äveriäin mies. Tämä tavoitteli aidan yli tähkäpäitä
ruispellolta, koettaaksensa kuinka tuleentuneita jyvät olivat.
Sitä hän oli jo usein tehnyt. Sillä ei kukaan koko kylässä ollut niin
tarkka noudattamaan aikaa. Hän ei laskenut hyvää heinäänsä vanhentumaan
korrella vaan niitti sen pois, kun se oli parhaassa voimassaan.
Häntä ennen oli kylässä noudatettu sitä tapaa, että kaukaisemmat niitut
ensin korjattiin ja vasta sitte heinä-ajan lopussa kotiniitut.
Mutta Siuron rusthollari rupesi uutta tapaa viljelemään. Hän vei
väkensä ensin kotiniituille, joissa voimakkain ruoho ja varhempi kasvu
oli. Hän sanoi tahtovansa kunnialla koota parhaat heinävaransa. Ja
vasta sitte, kun ne olivat säilyssä, mentiin takaniityille ja
huonommille aroille korjaamaan, mitä niihin ehkä vielä heinän aikana
oli ehtinyt kasvaakin.
Ei hän myöskään laskenut viljaansa varisemaan, vaikka hän antoi sen
tuleentua; hän sai sillä tavoin kaikki jyvät riiheen ja aittaan.
Tällä ajattelevaisuudella ja varovaisuudella oli hän tullut kylän
äveriäimmäksi isännäksi.
Ja kyläläisten oli pakko vähitellen ruveta noudattamaan hänen
tapojansa, jolleivät tahtoneet vallan takapajulle ja muitten nauruksi
jäädä.
"Hyvää iltaa, Siuro", sanoi unilukkari. "Tottapa viljanne jo on valmis
leikattavaksi?"
"Hyvää iltaa! Luulisimpa olevan juuri maanantai-aamuksi," vastasi
rusthollari.
"Mutta jos varisee jo huomenna?"
"Ei, sen verran kuin minä tähkäpäitten luontoa käsitän."
"Terveiksi. Mitä muuten kuuluu?" jatkoi unilukkari, tultuansa
lähemmäksi ja tarjoten rusthollarille kättä.
"Eipä mitään erinomaista."
"Poikanne Severin on jo, kuulemma, palannut maanviljelys-opistosta.
"Niin on. Hän tuli kotiin toissa iltana."
"Kaiketi hän nyt on uhka maanviljeliä ja voittaa pian teidän?"
"Arvattavasti on hän ahkerampi apilassa ja vikkelämpi vikkerissä, kuin
minä. Sillä senlaisiin uusiin viljelyksiin en minä pysty. Mutta vielä
minä hänen kanssansa lupaan kilvan kyntää ja ojaa kaivaa."
"Älkää sanoko! Uusi aikahan tykkänään halveksii meidän ojiamme ja
kyntöämme."
"Halveksikoon vain. Se halveksii monta muutakin seikkaa meidän
ajoiltamme, joka ei olisi niinkään halveksittavaa."
He läksivät yhdessä astumaan kylää kohden, ja unilukkari jatkoi:
"Arvattavasti jätätte nyt talon pidon Severille ja rupeatte itse
vaariksi?"
"Severi on vielä nuori taloa pitämään, niin koulunkäynyt kuin hän
onkin. Semmoisiin en minä pane suurta luottamusta. He jyllästävät vaan
nurin ja kaivavat ojia, joihin he itse kaatuvat."
"No miksi hänen sitte lähetitte maanviljelysopistoon?"
"Minä tahdoin hänen pois kotoa -- te tiedätte ehkä kylläkin, minkä
tähden -- vaan muiden palvelukseen en minä häntä suvainnut. -- Hän oli
siis omiansa tuohon tekolannoituskouluun."
Unilukkari oli yksi niitä, jotka mielellään tahtovat tuntea
lähimmäisensä sisälliset olot. Ei sen vuoksi, että hän niistä olisi
tehnyt kyläpuheita, vaan totutusta tavasta. Sillä niinkuin jo olemme
maininneet, käyttivät pitäjäläiset hänen neuvojansa ja uskoivat hänelle
sen vuoksi usein syvimmät kotisalaisuutensa. Semmoista luottamusta piti
unilukkari kirkollisen virkansa omaisuutena ja oli siinä yhtä
tunnollinen kuin rippi-isä ainakin.
Hän ei siis tytynyt puoliin selityksiin, kenenkä kanssa ikänä hän
joutui keskusteluihin, vaan pyrki aina perinpohjin asiaan, jos hänen
neuvoansa sitte kysyttiin taikka ei.
Outo olisi tämmöisestä uteliaisuudesta närkästynyt. Mutta jokainen
tunsi unilukkarin ja tiesi, että salaisuus pysyi hänen luonansa
salaisuutena. Eikä häneltä ollut milloinkaan kulkupuheita lähtenynnä,
vaikka hän paljon tiesi.
Hän siis rohkeni jatkaa kyselevää keskusteluansa niinkin jäykän ja
miltei ylpeän miehen kanssa kuin Siuron rusthollari oli.
Ja rusthollaria taas, vaikkei hän neuvoa kysynyt juuri keltään, ei
ensinkään pahoittanut, että hän sai vähän purkaa ajatuksiansa niissä
asioissa, jotka hänen mieltänsä painoivat, semmoiselle miehelle, josta
hän tiesi, ettei se keskusteluja kantaisi sen pitemmälle.
"Ne seikat siis, jotka teidän pakoittivat lähettämään Severin pois
kotiseuduilta, ovat jo ohitse," kysyi unilukkari.
"Eipä niin aivan, pelkään," vastasi rusthollari. "Mutta Severi ei saa
jäädäkään kotiin, eikä kotiseudullensa. Hän tulee piakkoin
asevelvolliseksi. Ja koska nuorten miesten muka on siinä muodossakin
tähän aikaan palveleminen isän maatansa, niin palvelkoon hän aikansa
puhtaasti ja vapaehtoisesti, ilman arvata."
* * * * *
Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, siirrymme Puolamäen torppaan,
vähäisen Tuohijärven rannalle.
Torppa oli saanut nimensä siitä, eitä kun sen nykyinen isäntä,
kolmattakymmentä vuotta sitten, nuoren vaimonsa kanssa oli siihen
muuttanut, elikkä oikeimmin sanoen, kannosta ja juuresta sen
perustanut, oli mäellä runsaasti kasvanut puoloja.
Saman mäen rinteet olivat nyt peltoina. Ja sivulla, pitkin Tuohijärveen
laskevaa pientä jokea, oli kauniit niitut, joita ojanteella kasvavat
korkeat lepät suojelivat päivän helteeltä keskisuven poutina.
Järvi taas oli saanut nimensä siitä, että sen rannoilla kasvoi tukevaa
koivumetsää. Ja sitä pidettiin arvokkaampana vielä siihen aikaan
runsaan tuohen saannin tähden, kuin itse koivupuiden, jotka olivat
liian kaukana kylältä, että niitä olisi ruvettu kaatamaan poltinpuiksi.
Koivikko oli syntynyt siitä, että vahva hongisto muinaisina aikoina oli
kaadettu kaskeksi. Siaan oli kasvanut lehtimetsää, niinkuin
tavallisesti ainakin.
Ajat tosin olivat muuttuneet Onkiveden pitäjässäkin. Metsä oli ylennyt
arvossa. Kattoaineiksi ei enää käytetty tuohia, vaan pärettä, joita
jokaisessa töllissäkin osattiin leikellä sitä varten tehdyllä koneella.
Sentähden muistutti jokaisen paikan nimi muinaisia aikoja eikä
ensinkään nykyisiä. Ja nykyinen sukupolvi tuskin ymmärsikään, mistä
nimet olivat alkunsa saaneet.
Puolamäen torppa oli itsekin kasvanut alkumuodostaan ei ainoastaan
tilustensa, vaan rakennustensakin suhteen. Sitä tupaa, joka ensin oli
nuoren pariskunnan ainoa huone, oli aikaa voittaen jatkettu oikealle ja
vasemmalle. Talli ja navetta olivat niinikään kasvaneet sekä
pituudelleen että korkeudelleen. Tähän tuli lisäksi aitat ja luhdit,
sekä muita ulkohuoneita.
Näemme siis, että Puolamäen torppa oli koko muhkea sekä huoneittensa
että maittensa puolesta.
Mutta hyvä tai huono, oli se kuitenkin torppa. Se ei vetänyt vertoja
kruunun talolle, joka saattaa käydä perintö-oikeudella suvusta sukuun.
Vielä vähemmin se oli verrattava perintö tilaan, jota saa myydä ja
ostaa.
Sepä on meidän aikanamme herättänyt levottomuutta torppareissa, kun
eivät saa täydellä omistusoikeudella hallita niitä tiloja, joita he
viljelevät.
Heidän asemansa on muka epävakainen, niinkuin sen ainakin, joka
vuokralla toisen omaisuutta nauttii.
Mutta jos meidän torpparit tietäisivät kuinka ulkomailla on sen asian
laita, niin he ehkä olisivat levollisemmat.
Useammassa maassa on nimittäin melkein kaikkien maanviljeliäin tila
samanlainen kuin meidän torpparien. Heillä on maansa ainoastaan
vuokralla. Ja heidän on pakko muuttaa pois, milloin vaan omistaja
käskee.
Mutta meillä on torppareillakin usein elinkautiset sopimukset
isäntäinsä kanssa. Ja käyvätpä torpat täällä joskus muutamilla ehdoilla
perintönäkin. Paitsi sitä on meillä tuohon "muuttopäivään" pitkä aika.
Ja sillä on laki tahtonut suojella torpparien oikeuksia.
Ylipäänsä ei tästä asiasta ole muuta sanottavaa, kuin että niitä on
semmoisiakin ihmisiä ja perhekuntia, joilla ei ole torppaakaan.
Ja niille torppareille, jotka eivät tydy kohtaloonsa, on annettava se
neuvo, että he kukin ostavat itsellensä perintötalon ja asuvat sitä
hyvin, niin ei kukaan tule käskemään heitä päivätyölle eikä ajamaan
heitä pois tilaltaan.
Puolamäen torppari ei ollut tytymätön. Hän oli itse, niinkuin jo
sanoimme, metsästä raivannut tämän tilan. Ja senvuoksi oli hänellä sen
asumisessakin tavallista paremmat ehdot. Hänen ei tarvinnut itsellensä
eikä vaimollensa peljätä "muuttopäivää", ennenkuin he muuttaisivat
majaa koko tästä elämästä.
Ja puhe oli, että hänen poikansakin vielä saisi elinkautisen
asunto-oikeuden tilalle.
Mutta tyttärelle -- Puolamäessä oli nimittäin tytär ja poika -- ei
siinä tapauksessa jäisi mitään, paitsi mitä oli säästetty rahoissa ja
irtaimessa. Vaan paljonko sitä säästöä oli -- tai oliko ensinkään, sitä
ei muut tienneet kuin Puolamäen isäntä itse ja ehkä hänen emäntänsä.
Sillä yhdessä he olivat työtä tehneet ja yhdessä koonneet ja
säästäneet, mitä koossa ja säästössä oli.
* * * * *
Sunnuntai-aamuna oltiin varhain ylhäällä Puolamäen torpassa, niinkuin
tavallisesti ainakin.
Sillä varhainen nousu tekee talon tukevaksi.
Mutta sunnuntaina ei kuitenkaan pitäisi oleman kiire nousemiseen, koska
ei silloin mennä työhön? Vaan niitä on sunnuntainakin askareita, jotka
ovat varhain tehtävät ja vaativat tarkkuutta, niinkuin muinakin
päivinä.
Torpan nuori tytär, Mari, oli ottanut ne askareet huostaansa,
helpoittaaksensa äidin kuormia, joka kyllä oli aikansa saanut raastaa,
ennenkuin niin pitkälle oli päästy varoissa, että karjaa oli pihassa
ja lampaita ja vasikoita karsinassa.
Hän oli pulska, tuore tyttö, se Mari, sorea varreltansa ja kirkas
kasvoiltansa, niinkuin se suvinen sunnuntai-aamu, jonka kauneutta hän
varhain oli noussut ihailemaan ja askareillansa pyhittämään.
Hän lypsi lehmät ja saatti ne veräjästä lähellä olevaan hakaan. Hän
laski lampaat karsinasta samaan hakaan. Sitte hän hukutteli vasikat
lämpimällä juomalla rannalle, jossa niille oli aidattu erityinen haka.
Näytti siltä kuin erinomaisen hyvä sopu olisi vallinnut hänen ja
kaikkien näiden luontokappalten kesken.
Syy tähän sopuun oli tuttavuus ja hyvänlainen kohtelu.
Vaikka torpanisäntä ja hänen poikansa Ivar olivat aimo pyssymiehiä ja
pamaus silloin tällöin kuului Puolamäen seuduista, ei kuitenkaan
rohjettu jättää vasikoita yöksi rannalle, eikä lampaita hakaan.
Sillä susi tai ilves olisi saattanut hiipiä takamaalta torpan lähelle,
tekemään tuhoja.
Erittäin oli vaara tullut uhkaavammaksi siitä ajasta, kuin kieltoa
keväällä ampumisesta oli ruvettu uudestaan noudattamaan.
Tosin ei susi eikä ilves olleet vielä koskaan käyneet Puolamäessä
tervehtämässä; mutta ne olivat käyneet muualla. Ja siinä oli kyllä
syytä varovaisuuteen.
Sentähden otettiin pieni karja aina yöksi huoneitten suojaan, ja
laskettiin taas aamusilla ulos, niinkuin näimme Marin tekevän.
Mutta se oli tehtävä aikaisin aamulla, sillä luontokappaleet vaativat
varhain ravintonsa, ja viihtyvät sitä paremmin, jota tarkempia heitä
kohtaan siinä suhteen ollaan.
Kun Mari oli toimittanut askareensa, kävi hän järven rannalle.
Hän oli jo lapsuudesta ja siitä asti, kuin hän rupesi muistamaan,
nähnyt saman järven. Hän oli nähnyt sen syys-harmaissa sumuissa ja
talvisessa jää-peitteessä ja kevä-auringon kimalteissa ja suven
suloisimmalla säällä.
Mutta aina se oli hänelle yhtä viehättävä, ehkä juuri sentähden, että
se oli niin vaihetteleva.
Silla aamulla se oli toinen kuin ehtoolla, sydän-päivällä toinen kuin
sydän yöllä, taivaan ollessa pilvisenä toinen kuin sen ollessa
selkeänä, sateella toinen kuin poudalla.
Sen rannoilta ei enää kuulunut pikkulintujen laulua koivujen latvoista,
niinkuin kevä-suvella. Mutta sen siaan oli puistossa nykyänsä ehkä
enemmän pikkulintuja kaikkia lajia, kuin keväällä. Sillä poikueet
kokountuvat mielellään ihmisasunnoitten lähelle syksy-suvella, ikään
kuin etsien turvapaikkaa petolintujen ja muiden vihollistensa alta.
He ymmärsivät vaistollansa, että siellä, missä pyssy joskus
paukahtelee, putoapi petolintu pian ilmasta tai oksalta ja lakkaa heitä
vainoomasta.
Ja haukka ymmärtää myöskin vaistollansa, ettei semmoista taloa ole hyvä
lähestyä, jossa pyssymiehiä asuu, vaikka saalista olisi kuinkakin
runsaasti.
Mari käveli rantapolkua, pitkin puiston reunaa. Häntä huvitti
pikkulintujen hiljainen elämöitseminen puiden oksilla, ne kun eivät
vähääkään näkyneet häntä pelkäävän. Hänen toisella sivullansa kiilsi
Tuohijärven sileä pinta aamu-auringon säteissä.
Hänen ajatuksensa olivat neiton unelmoita, niinkuin tytöt niitä
unelmoivat kahdeksantoista vuotiaina.
Hän arveli ja ajatteli, että jos hänen täytyisi jättää kotipaikkansa,
niin hänen epäilemättä tulisi ikävä tätä järveä, tätä koivikkoa, näitä
lintuja, tätä taivasta, tätä aurinkoa.
"Tätä taivasta, tätä aurinkoa, voi minua höllä-mieltä, samahan aurinko
ja sama taivas on muuallakin."
Vaan, tyttö, kun suru ja ikävä painaa mieltäsi, niin ei aurinko ole
niin kirkas eikä taivas niin sininen kuin kotisi ja lapsuutesi päivinä.
Niinkauvan kuin olet äitisi suojassa ja kotitaivaasi kotosalla, ei suru
pääse sydäntäsi sortamaan, vaikka surua olisikin.
Emme tiedä, vaihettelivatko nämät kahtalaiset ajatukset tytön mielessä,
vai mitenkä hän vielä unelmoitansa jatkoi, mutta yhtäkkiä hän niistä
havahti ja läksi kotia päin kiirehtimään.
Samassa hetkessä kuin hän ehti pihalle, saapui sinne toisaalta vieras,
ratsastaen uljaalla hevosella.
Vieras oli nuori mies, puettu maanviljeliäin pukumalliin, siihen, jonka
herrasmiehet parikymmentä vuotta sitten keksivät, mutta jonka
talonpojatkin nykyaikana ovat itsellensä omistaneet.
Tosin on sitä viime-aikoina tullut hämmentämään nuot kansallispukujen
kyhäykset; mutta kun ne eivät oikein ole päässeet vakaantumaan, on
maalaisväen puku moniaalla pitänyt paikkansa. Se on harmaa,
viheriäisillä reunuksilla ja hian suilla. Ja se vaatettaa oivallisesti
nuoren, pulskan miehen, olkoon hän sitte herra taikka talonpoika.
Sillä on vielä sekin etu, että se painaa ulkomuotoonsa tuon
raha-arvoisuuden, johon mailma tähän aikaan kaikin tavoin pyrkii.
Ratsumies oli Siuron rusthollarin poika Severin.
Pieni kainostus valaisi hetkeksi Marin kauniita kasvoja, nähdessään
nuoren rusthollarin.
"Te täällä, Severin?" huudahti Mari.
"Severin kyllä, vaan en mikään te", vastasi nuorukainen, hypäten
ratsultansa ja taluttaen sen lähimmän riiman alle, johon hän sen sitoi.
Mari oli niinikään puettu kansallis pukuun. Sillä hän oli niissä
tavallisissa aamuvaatteissa, joita maalla on käytetty ammoisista
ajoista ja jotka, kun ne ovat puhtaat, niinkuin Marilla aina, ovat yhtä
somat kuin kansallispuku ja yhden näköisetkin.
Sillä tuo naispuolen kansallispuku nykyaikana ei ole mikään muu, kuin
maatyttöjen aamuvaate, jos siitä karsii pois liialliset nauhat, rimsut
ja ruusut.
"Miksis minua teitittelet, Mari?" kysyi Severin, melkein surun
voittoisesti ja ojensi tytölle kättä; "olenko minä kasvanut sinun
silmissäsi, taikka oletko sinä kasvanut omissa silmissäsi?"
"Enpä tiedä", vastasi Mari, ujosti, "te -- sinähän olet nyt herra ja
koulun käynyt."
"Koulun käynyt ja herra, olkoonpa niinkin. Mutta sinä olet kylän
kaunihin".
"Tulitko pakiparaastasi sitä minulle sanomaan?"
"En, tällä kertaa tulin tänne isäni ja äitini käskystä."
"Oh."
"Meillä on huomenna rukiin leikkuu, ja tiedät että isäni silloin vaatii
kaikkia apupäiviä, mitä saatavissa on."
"Siitä asiasta sinun on puhutteleminen isääni."
"Tietysti. Mutta minulla on äidiltäni terveisiä sinullekin. Hän
arvelee, että sinä tavallisuuden mukaan tänäpänä tulet kirkolle, ja hän
pyytää, ettäs poikkeat meille kirkosta ja jäät ehtoopuoleksi häntä
auttamaan. Sillä leikkuu on huomenna, talkoon mukainen, koska isä
tahtoo eloa niin paljon kuin mahdollista kokkosille ja siis lukuisasti
väkeä työhän."
"Onko se isäsikin tahto, että minä nähdään teidän askareissanne?"
"Askareet ovat äidin asiat, eikä isä tavallisesti kysy, keitä äidillä
niissä on apuna. Mutta äiti pitää sinusta paljon, ja sentähden hän
pyytää, että sinä tulisit häntä auttamaan tässä kiireessä."
"Sano siis terveisiä äidillesi, että minä tulen mielellänikin. Vaan
isäsi asian tulee sinun sanoa isälleni, niinkuin jo mainitsin. -- Ja
siihen on hyvää aikaa, sillä tuossahan on isä."
Samassa tuli Puolamäen isäntä ulos makuuhuoneestaan. Nuori rusthollari
meni häntä tervehtämään.
"Oho, niin varhain liikkeellä. Sitä minä nimitän virkuksi isännän
aluksi," sanoi Puolamäki. "Ollaanko maanviljelyskoulussa niin
varhaisia?"
"Ollaan sielläkin, mutta vielä varhaisempia täällä. Minä näen että te
jo olette ehtineet leikata elonne parhaammat osat, koska kyköt
kököttävät tuolla vainionne rinteellä."
"Niinpä niinkin. Meidän, torpparien, täytyy aina olla varoillamme,
koska emme tiedä, milloin talosta tullaan käskemään apupäiville. Oma
elo ei saa päästä varisemaan sekään. Ja sentähden meillä leikattiin
eilen."
"Se oli hyvä. Te olette voittaneet Siuron, joka aina tahtoo olla
ensimmäinen. Meillä leikataan vasta huomenna. Ja, niinkuin arvasitte,
minä olen juuri hakemassa väkeä teiltäkin apupäiville."
Mainitsemme tässä selitykseksi, että Puolamäken torppa oli Siuron
rusthollin maalla.
* * * * *
Puolamäen nuoret läksivät kirkolle rusthollarin pojan kanssa.
Mari oli valmistanut pukunsa kirkkoa varten sillaikaa kuin Severinille
tarjottiin kahvia, joka tavara on välttämätöin suun-avaus vieraille
tähän aikaan joka mökissäkin, saati varakkaimmissa.
Tyttö varusti itsensä kuitenkin talkoo-vaatteillakin, koska hänen oli
jo kirkosta jääminen taloon. Hän kantoi niitä nytyssä, johon hän
myöskin oli kätkenyt virsikirjansa.
He vaelsivat samaa oikopolkua, jota Severin oli tullut ratsastaen. Nyt
Severinkin käveli jalkasin, sillä hän ei kehdannut ratsastaa muiden
käydessä, ja talutti hevostansa suitsista, jotka hän oli kietonut
käsivarrellensa.
Mutta hevoselle oli taluttaja outo, koska hän oli kaksi vuotta, vähillä
väliajoilla, ollut poissa kotoa.
Tosin oli se hänen omansa, varjosta saakka, mutta se oli vieraantunut
isännästään, kun muut olivat sitä hoitaneet ja sillä ajaneet hänen
poissa ollessansa.
Sentähden se nyt tahtoi solmita tuttavuutta uuden ratsastajansa kanssa
ja pyrki usein hampain hänen hiaansa. Toisinaan se taas yritti ihan
vapauteen, puristeli päätänsä, hyppeli ja potki takansa.
Severin tarttui sen suitsipieliin, pitääksensä sitä vähän ahtaammalla.
"Pahantapaisille ei ole annettava paljon vapautta", lausui hän; "ne
väärin käyttävät sitä."
"Sulaa ystävyyttähän sen kujeet ovat", sanoi Mari.
"Niinpä niinkin. Vaan muutamain ystävyys näkyy olevan vaarallista,
jollei olla varoillansa. Ja Virkin ystävyys näyttää olevan sitä
laatua."
"Tarkoitat siis, että ystäviäkin pitää ohjaaman?" lausui Mari.
"Kun ystävät ovat taitamattomia, niin."
"Sehän kai onkin todellisen ystävyyden tunnusmerkki, että ystävät ovat
toinen toisellensa avulliset. Virkki kantaa sinua selässänsä ja juoksee
sinun rekesi edellä kilpa-ajoradalla -- ja sinä ohjaat häntä, kun hän
vikuroitsee."
"Ja ruokin ja juotan ja hoidan häntä."
"Ethän aivo lähteä Virkillä kilpa-ajolle?" kysyi Mari.
"Luultavasti en, koska en tiedä kelpaako Virkki kilpajuoksiaksi."
"Mutta jos kelpaisi, menisitkös sitte?"
"Miksen menisi. Ainahan on hauska voittaa."
"Sittehän sinun täytyy Virkkiä kurittaa ja vaivata ja rääkätä."
"Hyvä Hevonen ei pane sitä pahaksensa, kun sillä ajaa, vaikka välin
huikeamminkin. Ja ilman harjoittamista tuskin mikään hevonen voittanee
radalla. Mutta vaivaamalla ja rääkkäämällä ei mikään hevonen tule
kelvolliseksi voittoon."
"Mutta eiköhän moni koeta juuri vaivaamalla ja rääkkäämällä saada
hevostansa kilpajuoksiaksi?" kysyi Mari.
"Sepä juuri on kilpa-juoksujen ruma puoli, että moni, jolla ei itsellä
ole kykyä ajamaan, eikä hänen hevosellansa juoksemaan, pyrkii radalle.
Oikea hevosmies ei vaivaa eikä rasita hevostansa kilpa-ajon tähden."
Näitä ja muita pakinoiten jatkoivat nuoret tietänsä.
Usein tutustuvat he paremmin keskenänsä tämänlaatuisilla
kanssapuheilla, kuin jos he syvempiä seikkoja haastelisivat.
Mielipiteet, järkevyys, luonnon- ja sydämenlaatu tulevat helpommin ilmi
tämmöisissä puheissa, kuin jos tärkeämpiin saavat luonteensa kätkeä.
Tosin olivat nämät kolme tutut keskenänsä jo nuoruudesta, mutta Severin
oli ollut poissa kotoseuduilta vuosikausia. Ivar ja Mari olivat hänelle
siis jo taas puoleksi outoja; sillä nuorena edistytään pikaisesti joko
hyvän tai pahan puolelle.
Ylen pikaista edistymistä ei kuitenkaan ollut odotettavana torpan
lapsilta, jotka hiljaisuudessa, yksinäisyydessä ja yhtäläisissä oloissa
olivat aikansa viettäneet.
Severin ei heissä siis havainnut mitään erinomaista muutosta, jollei
sitä, että Mari oli sukeutunut paljoa soreammaksi, kuin hän oli ollut
Severinin kotoa lähtiessä. Tytöstä oli hänen poissa ollessansa kasvanut
täysi neito, jonka vertaista hän ei muistanut koko pitäjässä.
Mitä Severiin tulee, niin oli sen siaan hänellä ollut tilaisuutta
edistymiseen joko hyvään tai pahaan, hän kun oli ollut ulkona
mailmassa.
Ja Mari tutki häntä salaa, uteliaisuudella, niinkuin tyttöjen tapa on,
vaikkei tutkittavat sitä itse koskaan huomaa. Sillä nuoren neitosen
silmä on terävä ja vilkas. Se näkee pian, mitä nähtävää on, ja on
silloin jo ihan toisaalla, kun tutkittava ehkä varoo jotain
uteliaisuutta.
Mitä Mari Severinissä havaitsi, ei nähtävästi ollut muuta kun
miellyttävää. Sillä tuo hänen Puolamäelle tullessaan lausumansa
imarteleva sana että Mari oli kylän kaunihin, oli sanottu leikillä ja
leikkipuheena pidettävä. Koko Severinin käytös oli muuten tasaista,
miehekästä ja järkevää.
Sen Mari havaitsi -- vaan siinä olikin kaikki. Sillä eroitus heidän
välillänsä oli kuitenkin semmoinen, ettei mitään todellista ja syvempää
ystävyyttä heidän keskensä voinut syntyä. Tuttavuus oli ainoa.
Sillä kansan katsantotapa on nyt kerrassaan semmoinen, että rusthollin
lapset ja torpan lapset ovat paljoa kauvemmaksi eroitetut toisistansa
kuin aatelissäädyn ja porvari säädyn lapset.
Tämän tiesi Mari, eikä sen enempää sitä asiaa ajatellut, eikä tahtonut
ajatella.
* * * * *
Kirkolle matkustajat olivat lähteneet varhain vaellukselle. Sillä vasta
kun he olivat lähellä kylää, alkoi huomenkello kumahdella.
Ivar nosti lakkiansa.
Severin huomasi sen ja punehtui hiukan. Sillä hän oli unohtanut tämän
tavan maanviljelyskoulussa.
Toisella kolkkauksella hänen olisi sopinut parantaa laiminlyömisensä;
mutta ei sekään taas ollut tavallista.
Mari näki hänen punehtumisensa ja arvasi osaksi syyn siihen, vaan ei
hän lausunut mitään.
Pian aukeni heidän eteensä, aamu auringon valossa, kylä ja järvi ja
kirkko.
Siinä on jotain juhlallista, semmoisessa näköalassa, joka metsäpolun
synkeydestä yhtäkkiä astuu eteen, erittäin pyhä-aamuna ja huomen kellon
soidessa.
Torpasta tulleiden mielestä oli ikäänkuin kirkonkyläläiset olisivat
muita ihmisiä parempia, he kun asuvat niin lähellä kirkkoa. Mutta usein
tapahtuu, että kirkonkyläläiset ovat muita irstaisempia. Sillä
kirkonkylä on tavallisesti muita kyliä suurempi, ja kun se monesti on
pitäjän keskustalla, asettuu sinne kaikenlaista väkeä, joka lisää
irstaisuutta.
Onkiveden kirkonkylä ei ollut siinä suhteessa muita kirkonkyliä
parempi.
Äänettömyys oli hetken aikaa vallinnut meidän kirkolle vaeltavassa
pienessä seurassa.
Virkki oli ensimmäinen, joka sen äänettömyyden katkasi. Se hirnui
nimittäin ankarasti, nähdessään muutamia hevosia, kylän syrjällä
olevassa niityssä.
Sen jälkeen alkoi Severin puheen ja lausui.
"Koska vielä on tunti, ennen kuin kirkonmeno alkaa, niin poikkeattehan
meille siksi aikaa. Ja mihinkäs Marikan nyttynsä heittäisi"
Veli ja sisar kiittivät kutsumuksesta ja myönsivät tullaksensa.
Vaan sen enemmäksi ei puhe jatkauntunut.
Ivar oli luonnostaan harva puheinen, ja Marin olivat vallanneet nuot
pyhä-aamun tunteet. Hän ei kyllästynyt katselemasta näköalaa pitkin
matkaa kylään tultaessa.
Järvellä kulki pitkiä veneitä, jotka riensivät kirkkoa kohden. Ne
olivat täynnä väkeä kylistä toiselta puolen järveä.
Valkama oli alhaalla laaksossa kirkon alla. Sinne veneet kaikki
pyrkivät.
Maantiellä kulki niinikään kirkkoväkeä, jalkasin, ajaen ja ratsastaen.
Vaimo-väki poikkesi sinne tänne taloihin, luhtien portaille ja muualle,
muuttamaan kenkiä ja muita kirkkovaatteita.
Marin olisi ehkä ollut pakko tehdä samoin, hänellä kun oli
kirkkokenkänsä nytyssä. Mutta koska tuli mentäväksi rustholliin niin ei
hänen tarvinnut sitä tehdä, vaan saisi ehkä muuttaa pukuansa emännän
kamarissa.
Siuron rustholli oli vähän erillään kylästä, Onkiveden selälle
pistävällä niemellä. Sillä oli monta etua tästä erinäisyydestä,
vaikk'ei kaikkia kuin olisi luullut. Sillä kylän vainiot ja niityt
olivat sekaisin, niinkuin ne isossa jaossa menneellä vuosisadalla
olivat tulleet taloille tasatuiksi.
Nykyisen haltian aikana oli mainittu rustholli kuitenkin saanut
vaihettelemalla naapureilta yhden ja toisen mukavamman palstan, niin
että se siinäkin suhteessa oli muita etevämpi.
Paras etu, mikä Siuron rusthollilla oli tuosta erinäisestä asemastansa,
oli kuitenkin se, että itse kartano oli jotenkin kauniilla paikalla.
Järvi kävi sen lähelle kolmelta taholta, ja niemen kärki päättyi
vähäiseen lehdikköön, jota olisi sopinut nimittää puistoksi, jollei se
olisi ollut tavallinen vasikka-haka. Polkujen tekemisellä siitä olisi
kuitenkin saanut oiva kävely-paikan.
Mutta maamies, joka aamusta iltaan työtä tekee, ei kaipaa
kävely-paikkoja, ja hän kammoo suotta vaeltamista.
Polkuja siis ei ollut muita kuin mitä vasikat olivat astuskelleet.
ainoastaan yksi suora tie oli rantaan ja niin leveäkin, että sitä olisi
sopinut ajaa vaunuilla.
Siuron isäntä piti aina huolta että se oli hyvässä kunnossa. Rannassa
oli muutamia veneitä ja ruuhia sekä nuottalato. Sillä Onkiveden selkä
oli kalainen, ja erittäin oli saalis hyvä usein keväisin.
Rustholli oli rakennuksiensa suhteenkin etevämpi muita taloja kylässä.
Sillä paitsi tavallisia asuinhuoneita väelle ja arkitöitä varten, oli
siinä koko uljas päärakennus puiston lähellä. Se oli sioitettu
poikkipuolin nientä, niin että sen pitkä sivu oli kärkeä kohden ja
akkunoista sopi katsella äsken mainittua leveätä tietä pitkin järveä.
Tämän rakennuksen etupuolella, kylään päin, oli avara ruohonen
mies-piha; sen toisella sivulla väen huoneet, toisella taas siistit
jyvä- ja muut aitat.
Neljäs sivu oli auki kylään päin paitsi että pihan edustalla oli matala
pisto-aita.
Karjapiha ynnä siihen kuuluvat rakennukset olivat sivulla, väen
huoneitten takana, niin että sinne oli lyhyt matka ja se aina oli
emännän näkyvissä, vaikk'ei kaikkien silmissä, niinkuin kylän muissa
taloissa.
Loppu-väli kylään oli rusthollarin peltoa, josta osa oli aidattu
kryytimaaksi.
Kun meidän kirkkoväkemme saapui taloon, riensi Severin viemään
Virkkiänsä talliin.
Ivar ja Mari menivät pihaan ja aikoivat poiketa väen tupaan, mutta
emäntä tuli ison rakennuksen portaille.
"Kas niin, kiltti Mari; tiesinpä, ettäs tulisit," lausui emäntä,
tervehtäen hyvillä mielin. "Tule tänne sisälle, että saamme
keskustella. Kirkkoon ei vielä ole kiirettä. Siellä kuuluu olevan
ruumiita haudattavina ja papin kellokaan ei vielä ole soinut."
Emäntä oli pulska rusthollin muori, semmoisia kun niitä välin tavataan
varakkaissa taloissa. Elämän surut ja vastoin käymiset eivät olleet
häneen suuresti koskeneet. Hän ei koskaan ollut tarvinnunna puutetta
kärsiä.
Usein tapahtuu, että semmoiset ovat korskeita ja ylpeitä ja paljon
vaatimia. Mutta tässä ei ollut se laita. Luonnollinen hyvän tahtoisuus
kuvasti hänen muodostansa, josta kaikki nuoruuden kauneus ei vielä
ollut kadonnunna.
Ehkäpä oli korskeus hänestä jäänyt pois sentähden että hänen miehensä,
Siuron rusthollari, oli ottanut hoitaaksensa sitäkin osaa taloudesta,
eikä suonut sitä muille, ei edes emännällensäkään.
He astuivat sisälle. Huonekalut eivät täällä olleet Pietarista, ei edes
kaupungista.
Siuron rusthollari oli siinäkin korskea, ettei hän tuottanut mitään
muualta, jota kotokylässä oli saatavana. Ja kun kotokylässä oli hänen
mielestään kelvollisia puuseppiä ja muita ammattilaisia, teetti hän
työnsä niillä.
Huonekalut olivat siis Onkiveden omaa mallia; mutta siistit ainakin. Ja
niillä oli kaikki huoneet sisustetut eikä mitään sisustamatta jätetty,
niin kuin usein on senkaltaisissa kartanoissa maalla. Välin nähdään
rakennuksia, jotka ulkoa ovat uljaita, mutta joiden sisältä puuttuu
katot ja kakluunit.
Muinoin oli semmoisen talonpojan salin pöydällä suuria monen kannun
vetäviä pulloja, täynnä viinaa. Sillä tavoin säilytettiin vuoden
varasto tätä kallista ainetta.
Ja sali lemahti viinalta. Sillä ei aina käynyt välttäminen, että kun
isosta pullosta kaadettiin tätä nestettä "koti tarpeesen", sitä ei
olisi tipahtanut pöydällekin. Se jäi enimmästään pois pyhkimätä, joten
tippa tipan perään syövytti itsensä puuhun. Siitä alituinen lemu.
Mutta kun kotitarpeen poltto lakkautettiin, katosivat damejeanitkin, ja
pöytä pysyi puhtaana ja sali hajuttomana, kumminkin viinasta.
Vaan umpihenkisenä se usein kuitenkin tavataan. Ei kellään ole aikaa
huoneitten tuulettamiseen, jollei ole tyttäriä talossa. He ottavat
tavallisesti tämän toimen huoleksensa, niin kuin he myöskin pitävät
kukkaskimppuja klaseissa pöydällä.
Mutta jollei tyttäriä ole, niin jäävät huoneet tuulettamata ja
kukkaskimput poimimata ja sitomata. Mari oli metsä matkalla,
tullessaan, koonnut koko joukon kämmenkukkia, kaviokukkia ja yö-kukkia
(Orchis, Pyrola ja Platanthera). Ne hän nyt heti sisälle saapuessaan
sitoi sieväksi vihoksi ja ovitti kukkasklasiin. Hän avasi myös akkunat,
joista raitis aamuilma tulvasi sisälle.
Ihastuksessaan syleili emäntä Maria ja lausui:
"Jospa sinä olisit minun tyttäreni, niin minä sinusta paljon pitäisin."
"Pitäkäähän minusta sentään", sanoi Mari ja syleili emäntää takaisin.
Samassa aukeni ovi ja Severin astui sisälle.
"Mitä te täällä toinen toisianne mittelette?" kysyi hän nauraen. "Sinä,
Mari, olet liian suikea, kestämään äitini rinnalla, senhän jo näkee
kaukaakin, ettei siinä mittelemistä kaipaa."
"Vieras silmä näkee, jota ei oma silmä näe," lausui hänen äitinsä.
"Katsellessani Maria, luulin vielä olevani itsekin nuori ja kaunis."
"Sanoitteko minun silmääni vieraaksi silmäksi, äiti? Minun silmissäni
te olette paras äiti"
Tuo sana "äiti", "äiti", kahdesti lausuttu, kuului niin hellältä pojan
äänestä, että jos outokin olisi ollut kuulemassa, hän olisi havainnut
äidin ja pojan välin olevan mitä parhaimpia.
Severin tuli äitiinsä ulkomuodon suhteen niin, että helposti näkivät
heidän äidiksi ja pojaksi, muutkin kuin tuttavat. Ja luonteeltansakin
oli hän äitinsä kaltainen, mielenlaadun sävyisyydessä ja
hyväntahtoisuudessa. Mutta isältänsä oli Severin perinyt koko joukon
jämeyttä ja jäykkyyttä, miltei tulista käytöstä.
"Sinä teit kauniin työn, äitilleni Mari," lausui kohta sen jälkeen
Severin, "kun toit hänelle nuot suloiset metsä kukat. Minä luulin sinun
niitä poimivasi itsellesi kirkkoon."
"Jollei niillä olisi ollut niin mukava paikka täällä," vastasi Mari,
"niin olisinkin ne pitänyt itse. Vaan eihän kirkossa ole vielä
tavallista muiden pitää kukkasvihkoja kädessään, kuin morsianten."
"Se olisi kuitenkin soma tapa muillekin, eikä loukkaisi ketään."
"Arvaan, että se olisi monelle loukkaukseksi, jos _minä_ alkaisin sitä
tapaa."
"No kenenkä sitä pitäisi alkaman, jollei nuorten neitosien, ei suinkaan
vanhain akkain, joilla jo on krassikimput, joita he pureskelevat, niin
että väkevä haju on ylinnä pitkin kirkkoa."
"Nuorten neitosien kyllä. Mutta niitä on nuoria neitosia pitäjässä,
minua etevämpiä."
"Minä en käsitä, mitä sinä tuolla sanallasi 'etevämpiä' tarkoitat."
"Niitä on muita, arvaan, jotka tietävät sen paremmin, mitä sillä
sanalla yleensä tarkoitetaan. Ja älkäämme siitä nyt kinaa nostako. Vai
oletkos lopulta kuitenkin pahoillasi, että minä kukat tuohon laskin?"
"Sanoinhan jo, että se oli kaunis lahja sinulta äidilleni. Enkä tahdo
sinun kanssasi kinata. Mutta en vain ymmärrä sinun vaatimattomuuttasi."
"Sinä et _tahdo_ ymmärtää, mutta minun _täytyy_ ymmärtää."
"Minä näen ja kuulen," katkasi Severinin äiti, naurahtaen, heidän
puheensa, "että te olitte tässä kaksi kovaa. Teillä saattaa olla
kummallakin totuus, mutta ihan eri katsantokannalta. Vaan semmoinen
erimielisyys on saattanut paljon häirintöä mailmassa" -- lisäksi hän
alakuloisesti.
* * * * *
Sunnuntaina juhlamenot alkoivat, niinkuin emäntä oli ennustanut,
ruumiitten hautaammisella.
Onkiveden seurakunnassa oli kaksi pappia, nimittäin provasti ja
kappalainen. Mutta kappalaisen virka oli silloin avoinna ja
välisaarnaajaksi oli korkea konsistoriumi määrännyt äsken papiksi
vihityn nuorukaisen.
He olivat molemmat ruumiitten saatossa, ja kun se toimi oli tehty,
alkoi rippisaarna, jonka nuori pappi toimitti. Rippiväki oli
kokountunut kuoriin ja makasi polvillansa sen aikaa, kun rippisaarna ja
synninpäästö kesti, noin puolen tuntia.
Sitte soitettiin yhteen, rippiväki palasi kuorista penkkeihinsä ja muu
seurakunta kokountui myöskin kirkkoon. Ruumiitten saattojoukot
asettuivat kukin penkkeihinsä, joihin he kaikki tunkivat, jos tilaa oli
taikka ei. Sentähden nähtiin muutamissa penkeissä, erittäin ovien
puolella, harvassa väkeä, kun toisissa taas oli niin ahtaalla suuria ja
pieniä, että muutamat erittäin vähemmät, istuivat hartioistaan ihan
litistyneinä. Sama oli laita sekä miesten että vaimoin puolella.
Niitä sanottiin suru-penkeiksi, eikä niistä kukaan noussut seisoalleen,
kun muu seurakunta, esim. uskontunnustusta luettaessa, seisoi.
Tämä on vanha tapa, josta ei poiketa niinkään paljon, että suruväki
jakaisi itsensä kahteen tahi kolmeen penkkiin, joissa heillä olisi
vähän avarampi tila. He kestävät ennen kolmen tunnin kirkonmenon ajan
kaikkea sitä tuskaa, minkä kuumuus ja ahtaus tuottaa. Hiki valuu
otsalta silmille, nenälle ja suulle; mutta hartiat ovat semmoisessa
pinnistyksessä, ettei kädet ulotu pyhkäisemään sitä pois.
Lukkari alkaa huomen virren, johon seurakunta yhdistyy. Ne, joilla
surupenkeissä voimaa on saada käsiänsä liikkumaan, avaavat
virsikirjansa ja yhtyvät virren veisuun hekin; mutta huonommat saavat
vain kuulella.
Sakaristossa on unilukkari ja kirkkoväärtti sillaikaa toimessa saada
rippikaluja esille ja kuntoon. Nuoren papin, joka rippi saarnan piti,
on myös alttaripalvelus toimitettavana. Vanha provasti, jolla on
saarna-vuoro, tutkii vielä, klasisilmät päässä, muutamia raamatun
värssyjä, joita hän on päättänyt sovittaa saarnaansa.
Hän on ollut seurakunnan opettajana päälle kolmenkymmenen vuoden ja
tuntee hyvin raamattunsa. Mutta se on hänelläkin totuttu tapa, että,
kun kirkonmeno on alkanut, hän ei saarnavuorollansa salli mielensä
häiritsemistä niillä moninaisilla mailmallisilla asioilla, joita
sakaristossa usein tapahtuu. Silloin taas, kun ei ole hänen
saarnavuoronsa, ei hän ole yhtä ankara.
Hän ei enää moneen vuoteen ole kirjoittanut saarnaansa, vaan miettii ja
ajattelee sitä viikolla. Ja vielä sunnuntaina ennen saarnaa hän sitä
muistuttelee ja katselee raamattua.
Nytkin hän niin teki, eikä ottanut huomioonsa, mitä sakaristossa
tapahtui.
Huomen virsi oli loppumaisillaan ja nuori pappi menemäisillään
alttarille.
Unilukkari otti kaapista messu-paidan ja tahtoi pukea sitä papin ylle.
Mutta pappi sanoi, ettei hän ota sitä pukua päällensä.
"Mutta onhan nyt rippi ja Herran ehtoollinen," muistutti unilukkari,
"ja teidän, herra pastori, on vieminen muassanne kalkki Herran
pöydälle."
"Kalkin minä kyllä vien," vastasi herra pastori, "mutta kasukkaa en
minä kanna selässäni."
"Kalkki ja kasukka kuuluvat yhteen, sen verran kuin minä eläessäni olen
nähnyt kirkonmenoa."
Vanha provasti, joka saarnaansa mietti ja raamattua luki, katsahti ylös
klasi-silmäinsä päällitse ja näki kiistan nuoren papin ja unilukkarin
välillä.
"Mikä on?" kysyi hän.
"Herra pastori ei ota kasukkaa päällensä, vaikka on rippi-pyhä,"
ilmoitti unilukkari.
Nuoren pastorin nimi oli Samuel Santalainen, vaikka hän oli papillista
sukua ja hänellä vanhempi sukunimi. Mutta hän oli heittänyt pois
sukunimensä ja ottanut tuon kansallisen uudemman nimen.
"Kuuleppa veli Santalainen," lausui provasti hiljaisesti, "onko sinulla
todellakin aikomus kantaa kalkkia alttarille tuossa puvussa?"
"On. Sillä minä ja kaikki me, jotka papeiksi vihittiin, olemme tehneet
lupauksen, ettemme kantaisi selässämme noita siloja."
"Vihittiinkö te papeiksi tuossa mustassa nutussa ja vannoitteko te
papin valannekin siinä?"
"Emme tosin, mutta se oli ensimäinen ja viimeinen kerta kuin me
kasukkaan olimme puetut."
"Ja ensimmäinen ja viimeinen kerta, kuin te aivoitte olla pappeina,
niinkö?"
"Pappina käy oleminen ilman kasukkaa ja messu-paitaakin."
"Viimeinen värsy huomen virrestä alkaa kohta", huomautti unilukkari.
"Siis ei ole aikaa viivyttelemiseen." virkkoi provasti. "Niin kauvan
kuin minä olen tämän seurakunnan paimen, ei rippi-messua täällä pidetä
muussa puvussa kuin siinä, jossa seurakunta on tottunut näkemään
pappinsa semmoisissa juhlatiloissa. Antakaa sentähden messuvaate
tänne!" sanoi provasti unilukkarille. Ja provasti puki nopeasti
päällensä messupaidan ja kasukan. Ja samassa kuin huomen virren
viimeistä värsyä aljettiin, aukeni sakariston ovi ja provasti astui
itse kirkkoon kalkki kädessä ja kävi alttarin eteen.
"Paavi," mutisi herra pastori Samuel Santalainen.
"Lutherus," mutisi unilukkari.
Kun huomen virsi oli loppuun veisattu, kääntyi provasti seurakuntaa
kohden ja luki synnintunnustuksen.
Outo ei olisi hänen äänestänsä kuullut, että hänen mielensä oli hetkeä
ennen ollut tuskistuneena. Eikä hän itsekään sitä asiaa ajatellut, niin
kiintyneenä oli hän virkansa toimitukseen.
Ja kun lukkari, synnin tunnustuksen päätettyä, oli veisannut "Herra
armahda" j.n.e. messusi provasti kauniilla ja sujuvalla äänellä:
"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto."
Mutta kun sitte evankeliumi-virttä veisattiin, muistui provastin
mieleen nuoren papin uppiniskaisuus ja hänen mielensä synkistyi
uudestansa.
"He ovat painavia miehiä itse mielestänsä, nuot uudet teologit,"
ajatteli hän itseksensä; "saa nähdä, mitä tyhmyyksiä hän vielä hankkii
matkaan. He ajattelevat kaikkea muuta kuin seurakunnan puhdasta oppia.
Heidän mielessänsä kuvastaa Hades ja Hylä ja Demiurgit, mutta heidän
aivoissansa vallitsee Kaos. Vaan sitä eivät he huomaa. Ja Kaos ei
heidän päässänsä olisikaan, jos he sen huomaisivat."
"Hänelle ei ole kelvannut vanha kunniallinen sukunimi", jatkoi provasti
keskustelua itsensä kanssa; "se ei muka ollut tarpeeksi kansallinen. Ja
nyt ei hänelle kelpaa papillinen puku papillisissa toimissa. Se ei
myöskään ole kansallinen. Entäs papin virka? Se nyt ei ensinkään ole
kansallinen. Sehän on tuotu tänne lähinnä Ruotsista, tuolta vihatusta
Ruotsista. Sentähden pois se vanha pappeus vanhoine pukuinensa. Uusi
oppi, uudet jumalat, uudet puvut. Ehkä näemme heidän vielä messuavan
Kullervon kunniaksi punaisissa lahkeissa."
Sillä aikaa kun vanha provasti lasketteli näitä syntisiä ajatuksia
alttarin edessä, seurakunnan veisatessa evankeliumi virttä, toimiskeli
herra pastori Samuel Santalainen yksin sakaristossa. Sillä unilukkari
oli mennyt lukkarin kanssa kolehtia kantamaan.
Vanha provasti oli niin paljon taipunut uuden ajan mielipiteiden
mukaan, että hän oli siirtänyt kolehtilla käymisen evankeliumi virren
ajaksi. Sillä hän ei kärsinyt sitä häirintöä mikä tästä käynnistä
saarnan aikana tavalliseen syntyi.
Eikä hänen saarnansa aikana ollut juuri hyvä torkkuakaan. Sillä koska
hän ei milloinkaan katsonut "karttaan", kulki hänen silmänsä koko ajan,
hänen pauhatessaan, pitkin seurakuntaa. Eikä kellään ollut halua
ummistaa silmiänsä. Ja jos joskus niin tapahtuikin, seisahtui provastin
silmät kohta torkkujaan, eikä poikennut siitä muualle, ennenkuin tuo
syntinen oli täydelleen herännyt. Tavallisesti koroitti provasti
ääntänsäkin, niin että se vielä enemmän vaikutti.
Niin, nuori pappi oli yksin jäänyt sakaristoon. Sillä kirkkoväärttikin
oli jo kantanut viini pullot rippiä varten alttarille.
Hän näki kasan kuulutuksia pöydällä ja niistä yhden ruotsinkielisen,
jonka paikkakunnan tuomari oli lähettänyt.
"Ahha! Täällä ollaan vielä svesejä", lausui hän, ja voiton hymy
ilmestyi hänen huulillensa. "Se on hyvä. Saanpama kohta näyttää, että
minä olen toista laatua."
Siuron emäntä ja Mari olivat tulleet yhdessä kirkkoon. Marin aikomus
oli istua oven puolella, jossa oli tyhjiä penkkejä, mutta emäntä vaatei
häntä ylemmäksi kuorin puolelle, jossa rusthollarit ja isojen talojen
isännät ja emännät tavallisesti istuivat.
Penkki-jakoa ei Onkiveden kirkossa ollut; mutta ylhäisemmät tunsivat
täällä niinkuin tavallisesti muuallakin arvonsa -- ja kiipesivät
ylemmä. Ainoastaan kaksi ensimmäistä penkkiä lähinnä kuoria oli
säästetty herrassäätyisille.
Mari kainotteli alussa, eikä tahtonut liian näkyviin; mutta kun emäntä
vaatei, piti hän turhana ujostelemisena, jollei hän menisi. Ja he
vaelsivat pitkin käytävää viidenteen penkkiin kuorista.
Severi ja Ivar olivat myöskin samassa seurassa tulleet kirkkoon. Hekin
menivät ylös ja istuivat vastapäätä sitä penkkiä, missä Siuron emäntä
ja Mari olivat.
Tämä tämmöinen tuttavuus, miltei sukulaisuus, herätti suurta
huomiota rusthollarin tyttärissä ja isojen talojen emännissä ja kylän
juoru-akoissa.
"Puolamäen Mari, kas kuinka hän kiipeää korkealle". oli melkein yleinen
mutina koko seurakunnassa.
"Ja Ivar samoin, jopa hänkin on kuin Severin veli."
"Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Joka seisoo, katsokoon ettei hän
lankea."
Aina samaa sappea. Tämä tapahtui evankeliumi-virttä veisattaessa --
siis aivan samaan aikaan, milloin provasti oli äkeissään tuosta
välisaarnaajan uuden-aikaisesta puskemisesta messupukua vastaan.
Suuret ja pienet ihmistunteet sattuvat siis yhteen -- ja juuri silloin
kuin kaikkein Korkeinta pitäisi ylistettämän kirkossa.
Mutta se, joka tätä asiaa ei ensinkään ajatellut eikä tiennyt
aavistaakan että hänestä niin paljon kuiskuteltiin oli Mari.
Evankeliumi-virtenä veisattiin silloin:
"Ah sielun, anna vallit Herran Ja turvaa Isääs rakkaasen."
Marilla oli kaunis ääni. Ja vaikka hän neitseellisellä kainoudella piti
päänsä kumartuneena penkkiin, oli hän lukkarille suureksi avuksi. Sillä
Mari veisasi puhtaasti eikä horjahtunut ensinkään nuotista, josta
lukkari olisi monestikin horjahtanut, jollei hän olisi tukenansa
kuullut tuon selkeän sävelen.
Sentähden hän ensimmäisen värsyn perästä jättikin virren seurakunnan
haltuun, luottaen niihin, jotka puhtaasti veisasivat ja joista Mari oli
yksi, ja läksi kolehtia kokoamaan lipolla. Unilukkari otti toisen
lipon.
Muinoin oli tapa, että lukkari saarnan aikana kokosi kolehtin, siihen
tarkoitukseen, johon se esivallalta oli määrätty. Sitte kulki
unilukkari jäljestäpäin ja kokosi mitä vielä tahdottiin antaa,
seurakunnan vaivaisille.
Mutta välin tapahtui, että joku yliopistolainen oli saarnassa, joka ei
tarkkaan ollut mitannut "karttaansa."
Seurauksena oli, että hän sanoi "amen", ennenkuin lukkari oli ehtinyt
puolitiehen ja unilukkari pääsnyt alkuunkan.
Vaan sittekuin kunnallinen vaivaishoito tuli laiksi, niin ei enää
jälkihaavilla ollut pakko koota siihen tarkoitukseen. Ja kun lipolla
kulkeminen siirrettiin evankeliumi virren ajaksi, kävivät sekä lukkari
että unilukkari samaan tarkoitukseen. Toinen kävi miesten puolella ja
toinen vaimoin puolella.
Kun juhlamenot alttarilla oli päätetty ja uskontunnustus luettu,
veisattiin vielä muutama virren värsy, jonka aikana provasti sai lomaa
mennä sakaristoon, muuttamaan alttaripukunsa saarna-pukuun.
"No, veli Santalainen," lausui hän nuorelle papille, sitte kuin hän oli
valmis lähtemään saarnastuolille, "joko sinä olet mielesi muuttanut
messu-puvun suhteen?"
Nuori pappi ajatteli ruotsalaista kuulutusta. Ja koska hän siitä saisi
korvausta, jos hänen täytyisikin kasukassa mennä alttarin eteen, niin
hän ajatteli, että oli parempi tässä asiassa totella vanhaa provastia,
kuin ehkä joutua vielä riitaan korkean konsistoriumin kanssa. Sillä hän
arveli, että provasti, joka näytti jäykältä mieheltä, nostaisi kanteen
häntä vastaan. Sentähden oli kai paras olla nöyränä. Mutta hän oli niin
hidas näissä ajatuksissa, ettei provasti heti saanutkaan vaadittua
vastausta.
Sentähden kääntyi provasti unilukkarin puoleen, joka oli sakaristossa
virkansa puolesta pappien palveluksessa, ja käski hänen ilmoittamaan
kanttorille, että tämä veisaisi sopivan virren värsyn saarnan jälkeen.
"Ei tarvitse", ennätti nyt pastori Santalainen sanoa, "täytyyhän taloon
tullessa noudattaa talon tapoja. Ja koska täällä vielä kannetaan
kasukkaa, niin pitää kai minunkin siihen taipuman, vaikk'en minä sitä
mielelläni tee."
"Mielelläsi taikka et, se ei koske minua. Mutta jos sinä tahdot olla
lutherilainen pappi Suomen lutherilaisessa seurakunnassa, niin sinä
toimitat alttaripalveluksen siinä asussa, joka täällä on yhtä vanha
kuin sanottu oppikin."
"Mutta eihän oppi ja puku ole yhtä," rohkeni hra Santalainen vielä
muistuttaa.
"Tässä ei ole enää aikaa kiistelemiseen", virkkoi provasti, taas
kiivastuneena. "Te, unilukkari, pidätte huolta, että värsy saarnatoimen
jälkeen veisataan, jollei pastori lähde kasukassa alttarille
tavallisella ajalla."
Saarnavirren viimeiset sanat kuuluivat jo kirkosta, ja unilukkari avasi
oven. Provasti astui juhlallisesti saarnastuoliin, niin kuin hän oli
käynyt alttarin eteen ja niinkuin hänen tapansa oli kaikissa
virkatoimissa.
Puheena olevana sunnuntaina saarnattiin vääristä profetaista, eikä
provasti ollut se, joka jätti sovittamata tekstiä jokapäiväiseen
elämään.
Hän muisti kyllä sen johdosta antaa tarpeellisen läksytyksen niille,
jotka haaveksivat uutta uskonopissa ja niille jotka haaveksiain perässä
juoksevat.
Hänen mieleensä muistui myöskin nuoren papin käytös sakaristossa, ja
hän olisi lähettänyt tällekin muutamia siimauksia. Mutta hän päätti
odottaa milliseksi se käytös vielä tänään muodostuisi, ja ehkä koettaa
neuvoa häntä kahden kesken.
Sentähden piti hän saarnansa yleisesti, mutta terävästi, ja seurakunta
kuulteli hänen puhettansa tarkkuudella.
Kun saarna oli loppunut ja kaikki siihen kuuluvat rukoukset
päättymäisillään, aukeni sakariston ovi, ja nuori pastori Samuel
Santalainen astui täydessä messu-puvussa alttarin eteen.
Tämä seurakuntaa vähän kummastutti, koska provasti ennen saarnaa oli
toimittanut alttari palvelusta. Miksi nyt toinen pappi tuli? Alku syytä
tähän ei kumminkaan koskaan saatu tietää.
Ja moni seurakunta on tietämättömyydessä siitäkin, miksi heidän nuoret
pappinsa tulevat rukouspäivinä, jouluna, pääsiäisenä ja muina
juhlapäivinä alttarille samoissa vaatteissa, joissa he nähdään
arkipäivinäkin. Seurakunta on kuitenkin hiljakkoin ostanut ihka uuden
kasukan. Taikka on joku varakas seurakuntalainen sen lahjoittanut.
He eivät tiedä, että se on tämä uusi aika, joka pyrkii asettamaan
kansanjuhlat korkeammaksi kuin kirkkojuhlat. Edellisissä oltaisiin
puettuina vaikka kultaan ja hopeaan, jos vaan sopisi, kun
jälkimmäisissä arkinuttukin on tarpeeksi hyvä.
Kirkon menosta Onkivedellä emme tällä kertaa tahdo enempää kertoa.
Lausumme vain, että se nyt kulki säällistä juoksuansa loppuun asti, ja
päättyi Herran siunauksella.
Lopuksi veisattiin lähtövirsi, jonka jälkeen nuori pastori vielä meni
saarnastuoliin, lukemaan niitä kuulutuksia, joita sitä varten oli
lähetetty.
Jokainen tietää kuinka tärkeät kuulutukset maalla todellakin ovat.
Siellä on muulla tavalla mahdoton ilmi-antaa hallituksen, virastojen ja
kunnan käskyjä ja vaatimuksia.
Sen tähden jäävät ainakin talon isännät taikka heidän lähettiläänsä
kuulutuksia kuulemaan. Sillä niistä saattaa riippua monta tähdellistä
seikkaa.
Sitten kuin pastori Santalainen oli lukenut kaikki suomenkieliset
kuulutukset ja ilmoitukset, otti hän käsiinsä jo tässä ennen mainitun
ruotsin kielellä kirjoitetun kuulutuksen.
Ja ilman minkäänlaista edellä käypää selitystä, luki hän sen alusta
loppuun ruotsin kielellä, alkaen sanasta "kungörelse" ja päättäen
siihen nimeen, joka sen alle oli kirjoitettuna.
Seurakunta kuulteli sitä ällistyneenä ja tietämätä, mitä ajattelisi.
Pappi läksi pois saarnastuolista, vaan sanankuuliat jäivät penkkiinsä.
He olivat vielä ikäänkuin jonkun selityksen puutteessa.
Ja selitys tulikin. Provasti itse astui sakaristosta, paperi kädessä ja
seisahtui kuoriin.
"Minä pyydän ilmoittaa seurakunnalle", lausui hän kuuluvalla äänellä,
"että vielä on yksi tärkeä kuulutus, joka on epähuomiosta jäänyt
seurakunnalle selittämätä. Pyydän siis, että vielä kuulette senkin"
Ja hän luki nyt tuomarin ruotsin kielisen kuulutuksen alusta loppuun
suomen kielellä.
Nimestä, jonka hra Santalainenkin oli lausunut hyvin selvästi,
ymmärsivät useammat, että provasti oli nyt lukenut saman kuulutuksen
suomeksi minkä nuori pappi saarnatuolista jo luki ruotsiksi.
Seurakunta kummasteli.
* * * * *
Ehtoopuolella samana sunnuntaina oli kylässä tanssit. Ne alkoivat
kuitenkin jonkinmoisella kansan juhlalla, joita pidettiin kylän
yhteisellä kentällä Onkiveden rannalla.
Tämä kenttä oli syntynyt vesijätöstä. Vaan kun ei ruoho siinä vielä
oikein ottanut kasvaakseen, oli se jäänyt jakamata, ja kylän
mökkiläiset saivat sitä niittää ja syöttää.
Tähän aikaan se jo oli puhtaaksi sekä niitetty että syötetty.
Vaikka Onkiveden pitäjäs oli yleisestä liikkeestä vähän sivummalla,
olivat uuden ajan pyrinnöt sinnekin päässeet tunkemaan.
Tosin ei täällä oikein tiedetty, mitkä nämät pyrinnöt olivat, mutta sen
verran tiettiin, että niihin kuului kansanjuhlat.
Olipa siis koetettu saada kansan-juhlia eloon. Alussa niitä pidettiin
arkipäivinä. Mutta Onkiveteläiset olivat vielä niin vanhallaan olioita,
etteivät ruvenneet niihin tuhlaamaan työaikaa.
Juhliin saapui siis liian vähän väkeä, että olisi maksanut vaivaa pitää
heille kansallisia puheita ja antaa heidän kuulla isänmaallisia
lauluja.
Sen vuoksi koetettiin sunnuntaita ja se onnistuikin paremmin.
Joutilaita on silloin paljon, erittäin suuremmissa kylissä. Ja suvella,
kun ei muutakaan ajan vietettä ole, eikä koko päivää jakseta maata,
kävellään kansan-juhlaan.
Alussa oli vaikeata juhlain toimittajoille saada mitään tehokasta
matkaan.
Sillä paljaat isänmaalliset puheet, joita pidettiin, eivät näkyneet
innostuttavan juuri keitään. Kuuliat olivat siksi vielä liian tylsiä.
He vetivät joko suutansa nauruun taikka osoittivat muuten tyhmää
muotoa.
Ainoastaan silloin he vähän pystyttivät korviansa auki, kun puhuttiin
herrain vallasta. Jokaisen mielestä olisi hyvä, jos saataisiin tuo
valta herroilta pois.
Tosin ei Onkiveden pitäjässä ollut sanottavaa herrasmiesten valtaa,
koskei ollut paljon herrasmiehiäkään.
Sillä eihän ainakaan nimismieheltä sopinut ottaa valtaa pois. Kukas
sitte pahantekiät panisi kiini, ja kukas häätäisi vallattomuutta.
Yhtä vähän kävi tuomarilta riistää hänen valtaansa. Kukas ratkaisis
riidat ja tuomitsisi pahantekiät.
Muutamain mieleen johtui kruununvouti ja henkikirjoittaja, jotka eivät
asuneet pitäjässä, mutta kävivät siellä ylöskannolla ja veivät suuret
rahamäärät mennessään. Paitsi sitä kuulutti kruununvouti usein ryöstöön
niiltä, jotka eivät jaksaneet maksaa ulostekojansa.
Sitä olisi kyllä ollut pidettävä ankarana valtana, jollei rahat olisi
menneet kruunulle. Vaan eihän puhujat ainakaan tarkoittaneet kruunua.
Mutta koska puheita pidettiin herrain vallasta, niin arvelivat kuuliat,
että sillä tavoitettiin jotain kaukaista, Onkivedellä olematonta, mutta
kuitenkin olevaista. Vaan kaukaista kun se oli, niin se pikemmin heitä
nukutti kuin herätti.
Toinen seikka, joka myöskin oli puheen aineena, ei heitä alussa sekään
tehnyt hullua viisaammaksi.