(Vanginkuljettaja Harrin tupa. Perällä yksi ja oikealla kaksi ikkunaa,
vasemmalla, keskellä seinää on vieretysten kaksi ovea, joista
peremmällä oleva vie ulos ja lähempänä oleva kamariin. Oikealla
etualalla on ruokapöytä ja sen kummallakin puolella penkki. Pöydän
takana, ikkunan vieressä on suuri seinäkello kaappeineen. Ikkunain
välissä on astiakaappi. Sen ja etumaisen ikkunan välissä on seinässä
muutamia nauloja, joista riippuu kahleita ja käsirautoja sekä
oltermanninsauva. Peremmän ikkunan edessä on puinen matka-arkku.
Oikeanpuolisessa nurkassa perällä on kaksikerroksinen sänky,
vasemmanpuolisessa suuri takkamuuri. Perällä olevan ikkunan edessä on
suljettu laatikko, "patapenkki". Vasemmalla etualalla on myös
kaksikerroksinen sänky. Lattialla siellä täällä on muutamia tuoleja.
Seinät ovat paperoimattomat, seinähirret melkein mustat. Ikkunat ovat
pienet mutta moniruutuiset. Huoneen sisustus on maalattu
tummanpunaiseksi, koristeihin on käytetty viheriätä, mustaa ja
valkoista. Ikkunalaudat ovat myöskin punaiset. Verhoja ikkunoissa ei
ole. Sänkyjen edessä ovat verhot, "etehittet".)
1:nen kohtaus.
Maija ja Kaisa.
MAIJA (Noin 22-vuotias, puettu sellaiseen tummansiniseen pukuun, jota
heränneet käyttävät; kumminkaan ei hänellä ole huivia harteilla eikä
päässä. Tukka on kahdella palmikolla. Esiintyminen on hillittyä ja
nöyrää. -- Korjaa kiviastioita, jotka on nähtävästi juuri pessyt,
patapenkiltä kaappiin. Työ ei kumminkaan oikein suju, vaan käy
vaistomaisesti. Usein seisahtaa hän oikealla olevain ikkunain eteen.
Kaikesta huomaa, että hän odottaa jotain. Seisottuaan hetken etumaisen
ikkunan edessä istahtaa penkille sen viereen, nojaa kädellään pöytään
ja laulaa.)
Se ilta oli pimiä ja taivahalla paloi
Ne lukemattomat tähdet,
Ja enkä minä saattanut hyvästiä sanoa,
Kun viimeisen kerran lähdit. :,:
(Laulu on hyräilyä, mutta sanat kuuluvat kumminkin selvästi.
Alotettuaan toistamiseen hyräillen, sanoja lausumatta, keskeyttää äkkiä
kuin havahtuen.)
Taasko minä laulan maallisia lauluja ja sydän on täynnä maallisia
murehia.
(Nousee ja jatkaa astiain korjaamista.)
KAISA (Noin 50-vuotias, terhakan näköinen, puettu kuluneeseen
pyhäpukuun, suuri huivi, "saali", harteilla, huivi päässä, pieksut
jalassa ja kädessä nyytti. -- Tulee peremmästä ovesta, menee ikkunan
edessä olevan matka-arkun luo ja järjestelee sinne nyyttinsä sisällön.)
Terveisiä kylästä.
MAIJA. Mitä kylästä kuuluu?
KAISA. Eipä mitään erinomaista. Kylvöntekoa näkyvät alottelevan jo joka
paikassa, vaikka kovin siellä vielä on kylmä. Eikö Anttia jo ole tuotu?
MAIJA. Hangan Anttiako?
KAISA. Ketäs muuta? Eihän sun ajatuksissasi ainakaan pitäisi kukaan muu
Antti olla.
MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Ei pitäisi. Eikä saisi olla tämäkään.
KAISA. Kuinka? Oma sulhanen! Eikö sitä saisi ajatella?
MAIJA. Sekin on vain maallisia murehia. Maalliset surut opettavat kyllä
ihmisen ijäisyyttä ajattelemahan, mutta sen jälkeen ovat ne
juurrutettavat sydämestä pois. Ja mitäpä Antista enää ajattelisi.
Kruunun kihlojahan se kantaa.
KAISA. No tuossa olisi ollut jo kahdeksikin kertaa sanomista (Matkien.)
Maallinen mures! Onko avioliitto maallinen? Taivahassahan se on
säädetty, niinkuin vihkimäluvussa sanotahan! Vai körttiläisten
avioliittoko vain on se oikea? Jotka tekevät parin vaikka hiirestä ja
varpusesta, kunhan se vain muuten asioihin sopii (Lempeämmin.) Niinkö
kovasti Antin juttu suhun koski, että olet ruvennut körttiläiseksi.
Tyttö parka!
MAIJA. En minä nyt enää ole mikään parka.
KAISA. Ja mitäs Jussi sanoo ja isäntä, kun kuulee sen.