AHTI (katsoo vuoroon Vellamoa ja Svante Alhorantaa). Niinkö? — No, minä
en tahdo vaivata teitä — mutta oman onnenne tähden —
SVANTE ALHORANTA. Minun onneni ei ole siellä päin.
AHTI. Ah! Siitä ei siis sen enempää! — Älkää kuitenkaan unohtako, että
minä olen tarjonnut teille sovinnon kättä.
SVANTE ALHORANTA. Minä en ole teidän vihamiehenne.
AHTI (kavalasti). Jätä meidät, Vellamo! Minä tahtoisin vähän
seikkaperäisemmin keskustella herra Alhorannan kanssa. (Vellamo aikoo
lähteä, mutta pysähtyy äkkiä, palaa hitaasti paikalleen, jolloin Ahti
tiukasti lausuu:) No —? (Äänettömyys. Yövartija Varis hiipii varovasti
oikealta, kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun näkee, ettei kukaan
katsele perälle päin, puikahtaa nopeasti oven ohi vasemmalle.) No?
SVANTE ALHORANTA. Jos veljellänne on jotakin kahdenkeskistä — minä en
ymmärrä, mitä se voisi olla — mutta jos on jotakin, niin —
VELLAMO. Minä tahdon olla täällä kunnes — (Keksii.) — tahdon olla
täällä kunnes nuo lähtevät — tahdon katsella. Jos herroilla on
kahdenkeskistä, niin —
SVANTE ALHORANTA. Minä voin seurata teitä, jos —.
AHTI (nopeasti). Ei, ei! Jääköön sitten — toiseen kertaan!
VELLAMO (hätäisesti). Ei! Te ette saa vielä lähteä, herra Alhoranta!
Minulla on vielä teille puhuttavaa. Voittehan huomenna — herra
Alhoranta voi tulla konttoriin —. (Svante Alhoranta katsoo pitkään
ensin Vellamoa ja sitten Ahtia.)
AHTI. Siis — molemmat — tahdotte jäädä! Hm! Ruumissaatto lähteekin kai
kohta — ja te tahdotte sen nähdä —. Sitä ei siis voi auttaa! — Minun
täytyy lähteä. —
VELLAMO (äkisti). Minne?
AHTI. Minne —?! — Minun tieni riippuu sinun tiestäsi. — Mitä tietä
sinä kuljet?
VELLAMO. Omaani — sanoinhan sen.
AHTI. Varmasti?
VELLAMO. Varmasti!
AHTI (hymyilee kylmästi). Hm! Keppihevosia on kaikenlaisia — sekä lujia
että hauraita! Kaikkein hauraimmat ovat isoimmilla laumoilla. — Te
olette veistäneet itsellenne laumojen keppihevosen.
VELLAMO (katselee epäilevästi Ahtia). Sinun on lujempi — niinkö?
AHTI. Minä en ratsastele keppihevosilla enkä usko tekoihmisyyteen.
SVANTE ALHORANTA (terävästi). Mihin te uskotte?
AHTI (katsoo uhkaavasti Svante Alhorantaa). Siihen, joka teiltä on
hukkunut jo aikoja sitten: yksilön voimaan. (Menee perälle, mutta
kääntyy ovella.) Kiinnitä nyt kortesi herra Alhorannan rintaan! Kukka
on pudonnut! (Menee nopeasti oikealle.)
VELLAMO (kiireesti). Minä en sallinut teidän jäädä tänne hänen kanssaan
kahden kesken, enkä myöskään seurata häntä. Äiti oli aivan oikeassa
varoittaessaan meitä hänestä.
SVANTE ALHORANTA. Mitä hän tarkoitti tuolla kukalla?
VELLAMO. Oh! Vähäpätöistä juttua — minun omaisuuttani! Hän riistää
sen! — Jospa olisikin kysymys vain siitä —!
SVANTE ALHORANTA. Mistä sitten? Onko jotakin —?
VELLAMO. En tiedä — mutta näittekö hänen silmiään? Ne eivät enää olleet
teidän silmänne! — Kauheata! Kauheata!
SVANTE ALHORANTA. Mitä te pelkäätte?
VELLAMO. Minä näin hänen silmissään — oh —!
SVANTE ALHORANTA. Mitä näitte?
VELLAMO. Hengen kuoleman. (Yövartija Varis kurkistaa varovasti
vasemmasta peräikkunasta. Vellamo äännähtää säikähdyksestä). Ah! Kuka
siellä on?
SVANTE ALHORANTA (astuu perälle päin). Mitä te tahdotte?
YÖVARTIJA VARIS (tulee nopeasti sisään). Älkää pelätkö, neiti! En minä
tee mitään pahaa! Mutta se toinen, joka täältä lähti. Minun käsitykseni
hänestä —
VELLAMO. Insinöörikö?