SVANTE ALHORANTA. Minä riemuitsen teidän puolestanne.
VELLAMO. Niin minäkin — teidän puolestanne. Te voititte hänet. Vaikka
te ette sanonut mitään, näin minä kuitenkin teidän kasvoistanne,
että te ette hyväksynyt hänen viimeistä yritystään. Ja hän sen näki
myöskin — luulen.
SVANTE ALHORANTA. Te näytätte niin —. Pelkäsittekö?
VELLAMO. Pelkäsin. — Ei, ei! Kyllä minä sentään olin varma teistä.
— (Menee vasemman ikkunan luo.) Katsokaa tuota kansaa tuolla! Se
muistuttaa teidän satuanne ihmisen syntymisestä. — Tuohon satuun minä
uskon. — Mutia siihen toiseen —
SVANTE ALHORANTA. Mihin toiseen?
VELLAMO. Jumalien syntymiseen. Omituinen yhtäläisyys niissä sentään
on. Ihmiset syntyvät törkeissä vuorirotkoissa — ja — jumalat syntyvät
talleissa.
SVANTE ALHORANTA. Hän oli pienille kääpiöille liian suuri — ihmiseksi.
Sentähden tekivät he hänestä — jumalan. — Siihen oli helppo luottaa. —
Ihmisyyteen on vaikea uskoa!
VELLAMO. Miksi?
SVANTE ALHORANTA. Se on niin kovin lähellä.
VELLAMO. Nuo uskovat. Minä tiedän sen varmaan. Minä tunnen sen.
SVANTE ALHORANTA. Heille haudat huutavat joka päivä. Vähitellen opitaan
sitä huutoa ymmärtämään.
VELLAMO. Nuokin kolme synkkää hautaa!
SVANTE ALHORANTA. Heidän elämänsä oli synkkä, mutta heidän hautansa
on valaistu. (Vellamo katsoo Svante Alhorantaa.) He olivat onnen
lunnaita. — Jos olisitte lähempänä tuota kansanjoukkoa, niin näkisitte
heidän silmissään oudon tulen, joka ei vivahda kuoleman surulle eikä
valitukselle.
VELLAMO (puoliääneen). Aina vain lunastusta! — Tuollaisia lunnaita
on jo maksettu miljoonia — miljoonia! Ja tässä me vielä seisomme! —
Jumala meitä armahtakoon! Yhäkö, ja yhä uudelleenko niitä on maksettava
jokaisesta tuuman alasta!
SVANTE ALHORANTA (seisoo mietteissään). Hm! (Kääntyy, huomaa kuvan.)
Teidänkö maalaamanne?
VELLAMO. Niin.