SVANTE ALHORANTA. Te ette tiedä — pitääkö teidän vihata minua — vai —.
(Vellamo nyökkää.) Ei — ellette tahdo —
VELLAMO. Te ette siis ollut syyllinen?
SVANTE ALHORANTA. En.
VELLAMO. Kuka sitten?
SVANTE ALHORANTA. Ei kukaan.
VELLAMO (hiljaa). Eikö — eikö — isäkään?
SVANTE ALHORANTA. Ei — hänkään. — Elämän kierous — jos niin tahdotte.
VELLAMO (ojentaa Svante Alhorannalle molemmat kätensä; lämpimästi).
Kiitoksia — herra Alhoranta! — Tämä mahtoi olla suloista äidille.
Minulle tämä oli jo toinen iloinen uutinen tänä päivänä.
SVANTE ALHORANTA. Mikä oli ensimmäinen?
VELLAMO. Istukaahan nyt — että minäkin saan levähtää! — Ajatelkaa,
että olen ollut tehtaalla kello kahdeksasta asti. (Riisuu hatun
päästään ja heittää tuolille. Istuvat. ) Minä tahdoin omin silmin nähdä
kaikki — perehtyä kaikkeen. — Oi, kuinka paljon minä siellä näin ja
kuulin. — En voi ymmärtää, kuinka olen voinut kulkea umpisokeana näin
kauan! — Olen minä ennenkin käynyt tehtaalla — kulkenut sekä sisällä
että ulkona, mutta en ole nähnyt muuta kuin kiirettä — en kuullut muuta
kuin jyskinää. — Tänään minä ensi kerran huomasin siellä ajatuksia,
mietiskelyä, tunteita — elämää. — Minä tunnen aamun tunnetta —
heräämisen tunnetta! — Ymmärrättekö minua ollenkaan?
SVANTE ALHORANTA. Ymmärrän — täydellisesti. Elämän ovi on nyt auennut
teille. Katsokaa, ettette vain päästä sitä sulkeutumaan!
VELLAMO (nauraa). Teidän ansionne on, että se aukeni. (Nousee,
vilkkaasti.) Oi, kuinka luontokin rehottaa — kaikkialla vivahduksia —
kuohuntaa — aurinko paistaa paljon lämpimämmin — ja linnut laulavat
uusilla sävelillä. — Kuulkaa, herra Alhoranta! Minä uskon teidän
satuunne — minä uskon ihmisen syntymiseen. — Minä olen uudesti syntynyt
— minun simpukankuoreni on auennut. — Minun ympäriltäni on haihtunut
verho, joka on kudottu kankeista kaavoista ja piintyneistä tavoista
— piintyneistä tavoista ja kankeista kaavoista — ei elähdyttämistä
varten, vaan kuolettamista — kuolettamista — vain kuolettamista. — Minä
olen nähnyt maailman, joka on ihmisarvoinen — täynnä voimakasta elämää,
rohkeita suunnitelmia, korkealle tähtääviä päämääriä. — Siihen mailmaan
minä tahdon tulla asukkaaksi! Sille tahdon uhrata. — Kelpaako minun —?
SVANTE ALHORANTA. Uhrinneko?
VELLAMO. Niin.
SVANTE ALHORANTA. Ei! — Uhri ei kelpaa! Kokonainen itse on annettava!
VELLAMO (hämillään). Millä tavalla —?
SVANTE ALHORANTA. Millä tavalla olette aikonut yhdistyä tuohon toiseen
mailmaan?
VELLAMO (pettyneenä). Onko sielläkin siis seremonioja —?
SVANTE ALHORANTA (hymyilee). Vaikeampi on rikkaan päästä elämän
valtakuntaan kuin kameelin kulkea neulansilmän läpi.
VELLAMO. Omaisuuteniko vain on haittana!? — Sillä rupean harjoittamaan
hyväntekeväisyyttä —
SVANTE ALHORANTA. Hyväntekeväisyys on virvatulitusta mammonan
alttarilla. Se synnyttää pahaa.
VELLAMO. Mitä on sitten tehtävä?
SVANTE ALHORANTA. On luovuttava kaikesta. Toisesta maailmasta toiseen
voidaan vaikuttaa sangen vähän — hyvää. — On mentävä heidän luokseen —
ja oltava yksi heistä!
VELLAMO. No, niin sitten — hyvin kernaasti! (Ojentaa taas molemmat
kätensä Svante Alhorannalle.) Ja te opastatte minua — ohjaatte —? Minä
olen teidän opetuslapsenne — eikö totta?
YÖVARTIJA VARIS (on tullut sisään peräovesta; hän kantaa jotakin
takkinsa povessa). Hyvää huomenpäivää!
VELLAMO. Yövartijako? — No?
YÖVARTIJA VARIS (huomaa Svante Alhorannan). Kas vain! Meidän suuri —.
(Yskii.) Minulla on ollut sellainen käsitys teistä, että te vihaatte —
tällaisia paikkoja! — Mutta teillä näkyy olevan —
VELLAMO. Mitä yövartija nyt asioitsee?
YÖVARTIJA VARIS. Kauppaneuvoksetar kun kutsui — olisin vähän
tarvinnut —. (Yskii.)