ROUVA VUORENPÄÄ. Minä tiedän sen! Vellamo on puhunut minulle paljon —
sinusta.
SVANTE ALHORANTA. Onko hän —? — Hän sanoi vihaavansa minua — sinun tähtesi.
ROUVA VUORENPÄÄ. Hm! Niin Margaretakin vihasi — ensin. — Vihasi — ja
ihaili — kunnes —. Vellamo on aivan minun luonteiseni —
SVANTE ALHORANTA (nousee, kävelee toiselle puolen huonetta, pysähtyy,
ajattelee — menee rouva Vuorenpään luo, istuu hänen viereensä ja ottaa
häntä kädestä.) Olisiko se — vastenmielistä sinulle?
ROUVA VUORENPÄÄ. Ei —! Minulla on harvinainen tunne rinnassani —
onnen tunne. Tuntuu kuin kohtalon ääni puhuisi —
SVANTE ALHORANTA (suutelee rouva Vuorenpäätä kädelle). Oh, Margareta!
(Nousee.) Sinä et voi aavistaa, miltä minusta tuntui eilen, kun tulin
tänne, ja yhtäkkiä — näin hänet. — Valtavalla voimalla syöksähtivät
minussa esiin haudatut muistot — minä tunsin liekkien leimahduksen koko
olennossani — tulipaloa — tulipaloa koko huone täynnä!
ROUVA VUORENPÄÄ (nousee, ojentaa kätensä Svante Alhorannalle,
hymyilee). Nyt minä uskon sinun — vakaumuksiisi! — Mitä hyvänsä sinä
tehnetkin, kostosta sinä et toimi. — Mene nyt — kulje valtatietäsi! —
Minä luotan sinuun.
SVANTE ALHORANTA. Ymmärrätkö sinä minut? — Hän on niin — sinun
näköisesi ja luonteisesi.
ROUVA VUORENPÄÄ. Juuri sentähden minä sinua niin mielelläni ymmärrän.
(Hymyilee.) Ja hänet — hänet minä ymmärrän myöskin.
SVANTE ALHORANTA (ihmettelevänä, hajamielisenä). Mutta — sinä —?
ROUVA VUORENPÄÄ. Minäkö —? (Hymyilee.) Minun nuoruudenystäväni seisoo
yhä vielä — nuorena ja rohkeana Uhmakallion korkeimmalla paadella —
katseessaan kaukaisen kaihon tuli — ainoastaan hänet näen. — Hyvästi —
Svante! Minä lähden tänään Vuorenpäästä — ainiaaksi.
SVANTE ALHORANTA. Tänäänkö?
ROUVA VUORENPÄÄ. Niin pian kuin suinkin. Jos tahdot sanoa minulle
hyvästit, niin — tule Uhmasaaren paviljonkiin — kun näet lipun
liehuvan paviljongin katolla! (Nyökäyttää päätään, kääntyy hitaasti,
katselee kiintyneenä Svante Alhorantaan, ja menee oikealle. Svante
Alhoranta jää hetkeksi seisomaan paikalleen ja menee sitten hitaasti
peräovea kohti.)
VELLAMO (juoksee kuistin rappuja ylös ja tulee kiireesti sisään,
pysähtyy hämmästyneenä, kun huomaa Svante Alhorannan). Tekö —! —
Yksin —? Oletteko tavannut äitiä?
SVANTE ALHORANTA. Olen.
VELLAMO. Missä äiti on?
SVANTE ALHORANTA (viittaa oikealle). Hän meni luullakseni valmistamaan
itseänsä matkalle.
VELLAMO. Hän siis lähtee kaupunkiin. Se on hyvä. — No —?
SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoitatte?