VELLAMO. Mitä, rakas äiti?
ROUVA VUORENPÄÄ. Että tapausten verkko alkaa kutoutua umpeen. Kosken
tarina jatkuu.
VELLAMO. Äiti rakas! Sinä olet sairas — kovin hermostunut ja kiihtynyt.
ROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy maksaa kesän-lyhyt onneni elämän
pituisella kärsimyksellä — ehkä vieläkin pahemmalla. Sellaista on elämä.
(Nousee, kävelee hermostuneena.) Kaikesta pitää maksaa. (Pysähtyy.)
Toisinaan ajattelen sitäkin, että minä olen rikollinen — ja että —
rikos on rangaistava.
VELLAMO (nousee). Mikä rikos?
ROUVA VUORENPÄÄ. Se — hm — en oikein tiedä — ehkä se, että annoin tuon
laineen upottaa itseni ja — niin — se kai se lienee. — Toisinaan olen
siitä vakuutettu —
VELLAMO. Minä en sitä usko. Minä en usko, että olet mitään rikkonut.
ROUVA VUORENPÄÄ (istuu pöydän luo). Toisinaan en minäkään sitä usko —
ja silloin on hyvä olla. Mutta taas toisinaan — oh, minun mielessäni
liikkuu joskus kauheita asioita.
VELLAMO. Kuule, äiti! Meidän täytyy matkustaa täältä.
ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Minä ajattelen, että Ahdissa on kaksi
vastakkaista voimaa, jotka vaanivat toinen toistaan — että hänessä on —
kuinka sanoisin — osa kahdesta miehestä — kahdesta verivihollisesta —
VELLAMO. Olivatko he verivihollisia?
ROUVA VUORENPÄÄ. En ole koskaan saanut tietää, mitä heidän välillään
tapahtui. — Mutta ilman syytä ei Tumma matkustanut. Hänhän rakasti
minua, minä tunsin sen.
VELLAMO. Minkätähden luulet hänen matkustaneen?
ROUVA VUORENPÄÄ. Jotakin kieroa — petosta — valhetta tai rikosta on
ollut mukana -. Olipa miten tahansa, niin heidän on täytynyt olla
verivihollisia — ja heidät minä olen yhdistänyt samaan henkilöön —
VELLAMO. Mitä sinä tarkoitat?
ROUVA VUORENPÄÄ. Ahdissa minä olen heidät yhteen liittänyt. Se juuri
on minun rikokseni. (Nousee kiihkeästi). Minä en olisi saanut mennä
naimisiin toisen miehen kanssa, kun kerran minun sieluni oli juuriaan
myöten kiintynyt toiseen. — Se on luontoa vastaan. Siksi se on rikos.
Hänen ruumiinsa ei ole hänen henkensä oikea asuinsija. Hänen sielunsa
on vangittuna vastenmielisessä paikassa, josta se kaikin voimin pyrkii
vapautumaan. Juuri sen tähden hänen silmistään loistaa —
VELLAMO (vie äitinsä sohvaan istumaan). Meidän täytyy tosiaankin
matkustaa täältä pois. — Vuosikausia sinä olet kiduttanut itseäsi
noilla kauheilla ajatuksilla ja saanut itsesi ihan sairaaksi. — Meidän
täytyy ryhtyä vakaviin toimiin. Tästä pitää keskustella lääkärin kanssa.
ROUVA VUORENPÄÄ (hervahtaen). Olenhan minä senkin tehnyt.
VELLAMO. Ja hän —?
ROUVA VUORENPÄÄ. Hän on kehoittanut minua muuttamaan muualle.
VELLAMO. Etkä ole siitä maininnut mitään. — Hyi sinua, äiti! Miksi olet
sen salannut?
ROUVA VUORENPÄÄ. Jos olisin matkustanut täältä, niin olisit sinä
seurannut mukana. Ja sitä en tahtonut, kun tiesin sinun viihtyvän
täällä. Keväällä aioin sitä ehdottaa, mutta kun sinä silloin niin
innokkaasti aloit hommata uuden atelieen rakentamista, niin en hennonut
sitä tehdä.
VELLAMO. Sinä herttainen äiti kulta! Siinä olet menetellyt aivan
väärin. — Tällä seudulla ei millään tavalla ole minulle mitään
erikoisviehätystä. Viihdyn yhtä hyvin muuallakin. — Kuinka sinä olet
mahtanutkaan kärsiä!
ROUVA VUORENPÄÄ. Täällä on sentään ollut parempi kuin tuolla vanhassa
kartanossa. Tämä on vähän kauvempana. Tehtaan jyrinä ja jyskytys
vaivasi minua. En voinut siihen tottua. Se tuntui minusta koskeni
voihkimiselta tuskallisen taakan alla. — Sunnuntait, jolloin tehdas
seisoi, olivat minulle juhlahetkiä. Niitä aina odotin. Silloin
menin Uhmasaaren paviljonkiin katselemaan kosken vapaata, hurjaa
huppelehtimista. — Istuin siellä tuntikausia ja riemuitsin. Me
riemuitsimme molemmat toistemme näkemisestä. — Täällä uudessa huvilassa
kuluu viikon kuusi päivää sentään rauhallisemmin, sillä tänne ei kuulu
tuo tuskan voihkiminen. — Kun Ahti vielä saa oman huvilansa valmiiksi
ja muuttaa sinne, niin silloinhan pääsen irti kaikesta, joka minua
kiusaa.
VELLAMO. Ei suinkaan hän —?
ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei — ei oikeastaan hän. Vaan kaikki se elämän
pinta, kaikki ne tuhannet pikku jokapäiväisyydet, jotka ikäänkuin
roikkuvat kiinni hänen käsissään, tukassaan, vaatteissaan — uh!
VELLAMO. Me matkustamme, me kaksi. Se on päätetty asia.