Valtakunnan marssi.
Suomen armeijalle omistettu.
On Pohjan porteilla maa ja kansa,
se nostaa hallaiset hartiansa
päin Turjan tähtiä, Ruijan rantaa,
se Kuolan, Aunuksen kuormat kantaa,
mut kuullen Inkerin itkut armaat,
sen tuskaa paukkuvat paadet harmaat.
Löi leimaus ääriltä talven taivaan,
se sattui kahlitun kansan vaivaan,
nous Suomen valkea valtakunta
kuin korven kontio kesken lunta,
kuin jättiläisenä jään ja hallan
nous maasta armeija kansanvallan.
Vaikk' on sen astala armain aura,
kun lyö sen kalpa, ei kansat naura,
kun sarkasankarit ryhtyy ryntöön,
käy ketjuun jääkärit niinkuin kyntöön,
ja kaikki kaikuvat kirkonkellot,
kun kutsuu maamiestä kuolon pellot.
On kunnon, kunnian tiestä selko,
kun tiedon alku on Herran pelko,
lain mahti maanpatot laumat murskas,
työ, rakkaus vankkumaton, vanhurskas
kuin ristiretkien rautaratsaan
tai Siinain vuorelle pilvenpatsaan.
Se soip' on vuossadat kansan suulla
mi kuultiin kummalla toukokuulla:
on Vapaus saapunut valtaviirein,
se maahan marssii jo joukoin kiirein,
sen torvet raikuu, sen rummut jyskää,
kuin myrsky rykmentit eelleen ryskää.
Nyt nousee kiitokset kansan hartaat,
kun välkkyy väljemmät vetten partaat,
jo nurmi nousee, jo viita lehtii,
nyt armain, ah, suvi Suomeen ehtii,
ja niinkuin unta me näimme lassa
maa seisoo sankaripurppurassa.
Sen henki heilivi aikaa nuorta,
sen kanta kalskuvi alkuvuorta,
ei järky Jäämeren myrskyin myötä,
sen uhmaa urhous tundran yötä,
miss' saartaa Aasia ankarinna,
on lännen lukko, on Suomen linna.