Mies mieheltä.
Mies mieheltä, mies mieheltä
soi taisto nyt kautta maan;
kenet taisto kaas, hän nousee taas,
ei petturi milloinkaan.
On kansojen oikeus ijäinen,
myös oikeus kansan tään;
jos seiso ken ei eestä sen,
hän kuollut on eläissään.
Mies mieheltä, mies mieheltä
väkivalta nyt maahan käy;
on Suomen yö, on yössä työ,
ei aamun toivoa näy.
Kun kansan parhaat kahlitaan
ja kansa onneton
ei estää voi, vain kestää voi,
se kärsimystä on.
Mies mieheltä, mies mieheltä
maa sankareita luo;
se ainoo on säde auringon,
mi lohdutusta tuo.
Mut voi, että poiat oman maan
vieraalle heitä vie,
ei vuoksi muun, vain palkan, suun --
se tuska tuimin lie.
Mies mieheltä, mies mieheltä
lähestyy turmio,
Maa silvotaan, laki poljetaan,
on poljettu kauan jo.
Joka kansanjänner vireesen,
muu tässä auta ei,
työ yhteinen, tuhatkertainen,
tai surma Suomen vei!
Mies mieheltä, mies mieheltä
lyö tunteet kytketyt.
Kukin paikallaan, kukin kohdastaan
on maansa muuri nyt.
Kun sulho jättää morsion,
kotinsa harmaapää
ja eestä maan käy vankilaan --
ken silloin kylmäks jää?
Mies mieheltä, mies mieheltä
pyhä lippu siirtyvi.
Monet taisto kaas, se nousi taas,
taas pilvihin piirtyvi.
Taas ylpeät olla saatamme.
Maan kansat: kunniaa!
On vaatteessa sen sana vapauden,
sitä suojaa Suomenmaa.
1913.
Magna Charta.
1863-1915.
Tuo tottako ois;
oli meillä kerran kansa,
vapaa kansa vallassansa,
ja kansalla hallitus, mi tajusi sen tarpeen?
Ja ettäkö maalla ois mahtaja ollut,
mi suureksi tullut
on vuoksi sydämensä
ja suuren lempeytensä
ja huolen, jolla liensi hän haavoja arpeen?
Tuo tottako ois?
Ei olla se vois;
näät silloinhan oisi
olot kaikki täällä toisin
ja kaikkihan seurais sen aurinkorataa;
ovat kansojen hengen ja elon siemenjyvät
esivallan teot hyvät,
ja häirinnyt mikään
ei täällä ijäst'ikään
ois ruhtinaiden onnea ja kansan vuosisataa?
Totta olla jos voisi
Ja maahanko ois
myös Magna Charta luotu
ja tänne vapaus tuotu
esivallan oman käskyn ja määräyksen mukaan?
Ja ettäkö vahtinut järjestysvalta
ois sitä yltä, alta,
ja laki yksin täällä
ois ollut vallanpäällä
ja tohtinut loukata ei sitä oisi kukaan?
Se tottako ois?
Ei olla se vois;
näät silloinhan täällä
ois turva tuulissäällä
ja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa;
kun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu,
se on kuin kaunis taulu,
mi sydämiä syttää,
mut murhemielen jättää --
ja nyky-oIot näyttää tosi karvassansa.
Totta olla jos vois!
Josp' uskoa vois,
maan hallitus että ois vielä maan hyöty
ja että vapaus lyöty
vois turvata oikeuden, lempeyden mahtiin,
ja että elo kansojen kävis lain mukaan,
jot' ei loukkaisi kukaan,
joka on omatunto,
on esivallan kunto,
ja että ajantieto löis sydämien tahtiin!
Josp' uskoa vois!
Olot täällä toisin ois,
ois Suomi suuri, vankka,
ois vartio sankka
ja varmaankin valtakunnan kruunussa helmi.
Mut vainovuodet tulleet on tuimat ja kovat,
ne vienehet ovat
tuon meiltä lapsen-uskon
ja elon aamuruskon
ja toivon, mi kauniina karkeloi ja telmi.
Josp' uskoa vois!
1913.
Joulu Krestyssa.
Pian soivat joulukellot kaikkialla,
Jumalan rauha kulkee kautta maan,
näkymätönnä joka äkkunalla
jo joulutonttu tanssii tanhuaan.
Mut mustat on vankilan muurit.
Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot
taas perhepiireihinsä sulkeutuu,
ja maammo muistaa monet joulu-aatot,
kun kukki itsellekin ilonpuu.
Mut kolkot nyt on kodit Suomen.
On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen
ne miehet, jotka väärin vangittiin,
ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen
on jouluksikin suru synkkä niin,
että kynttilät tahdo ei tuikkaa.
Ja he ei sentään ole tehneet muuta
kuin minkä tekee joka kunnon mies,
he suojanneet on Suomen joulupuuta,
meill' että oisi oma kotilies,
isänmaa, emonkieli ja laki!
Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta.
Jokaisen käteen käydä tahtoisin,
sanoa -- sana kuink' on arvotonta! --
ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin
ja virkkaa voisi en mitään.
Ma tiedän; tunteet politiikan vaa'ssa
ei paljon paina, ehkä sentään vähän.
Mut tiedän myöskin; ellei tunteet maassa
nyt liiku, ei meist' ole elämähän,
vaan käyköön kaikki kuin käykin!
Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän,
jo kuolleet taikka vielä elävät,
jos kenenkään, on tässä kiitos teidän,
tuhannet teitä tänään kiittävät,
kun annoitte urhoja maalle.
Ja mieleen heidän kun te istutitte
tuon tunnon, että oikeus on pyhä,
ja siinä uskonnossa kasvatitte
nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä,
ja joista vuossadat kertoo.
Ja lapset, joill' on onni olla heidän,
te saitte muiston kadehdittavan,
tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän,
sen isät loivat yössä vankilan,
ja huonommat liene ei pojat.
Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi?
Ei, joulurauha kulkee kautta maan.
Iloa eikä itsetunto loisi,
me että kunnon kansaan kuulutaan?
Ja siitä me kiitämme heitä.
Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi?
On heillä sentään jouluseuranaan
se hyvän omantunnon vankka oppi,
joll' on he nostanehet Suomenmaan,
kun meilt' oli usko jo mennnä.
Palavat heille kaikki kynttilämme,
jokainen kuusi heille kumartaa,
soi syvimmällä meidän sydämissämme
kuin jouluvirsi sana: isänmaa.
Mut kunnia, kunnia heille!