Sekasorto.
Ryskyen kaatuvat suuret puut,
vanhat vakaumukset.
Tulleeko synkät syksykuut
vai kesän kukoistukset?
Tiedä en. Nään minä maailman
muuttavan muotojansa,
ähkyvän, syöksyvän, sortuvan.
Karaistuuko kansa?
Tiedä en. Taistelo täyttää maan,
ajan saranat kääntyy.
Suomi on synnytystuskissaan,
vuotehellaan vääntyy.
Kuoleeko vanha kulttuuri?
Tulleeko uusi esiin?
Mennyt on soitto muruiksi
syviin sydänvesiin.
Uudet ainehet pulppuaa,
uudet virrat vyörii.
Joukot sankat johdon saa,
hälisee ja hyörii:
voima terve temmeltää.
Pimeys ympäri uhkaa.
Onneton, joka jälkeen jää!
Pian on vaan pivo tuhkaa.
Näen minä nousevat tulvaveet,
tunne en kevättuulta.
Lieneekö kullat loppuneet
auringolta ja kuulta?
Lie tää syksyn myrskyä vaan;
perästä halla hiipii,
peittää virrat, kattaa maan,
kukat kedolta riipii.
Hyvästi haaveet ja kukkaset,
terve aika karu,
hyvästi nuoret toivehet,
runous ja taru!
Terve taistelo tasapää!
Pimeys meidät saarti.
Yöstä pohjolan välkähtää
kuolon kamala kaarti.
Astuu miehet piilostaan
raa'at niinkuin rauta,
ratkaisevat raudallaan,
missä ei aatos auta.
Tulleeko hurjat huhtikuut
taikka talven puhteet?
Tiedä en. Ryskyen kaatuu puut,
kätkee kaikki suhteet.
Kiitos, Jumala julkinen,
että mun elää annoit
ajassa suurten aaltojen,
kaukaa vaikka kannoit!
Vaikk'et voimaa suonutkaan
minulle miesnä kuolla,
anna voima astumaan
elämän myrskypuolla!
Uran-uurtajat.
Ne ei ole nerot. Ne on nerojen eellä-käyjät,
ja usein tuskin kykyjä he ovat.
Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät,
ja kourat sekä omatunnot kovat.
He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa,
ja harva vuoren alle edes ehtii.
He haaveksivat ruusuja ja saavat orjanokaa,
mut metsä heidän mentyänsä lehtii.
He halkovat sydämiä, he vakoavat päitä
ja ajan uuden aivoja he kyntää.
Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tuprusäitä,
he horju ei, he torju ei, he ryntää.
Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, alta
ja sortuvat soihin pitkospuiksi.
Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealta
ja kumartuvat kunnioitetuiksi.
Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraa
enkä tahdo heidän taskujansa taata.
Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraa
ja ukontulet viileksivät maata.
Teille terve! En teille sitä itsellenne sano --
on vaarallista olla ystävänne --
mut kansalle, jolla on suurten miesten jano:
he ovat teidän suurmiehiänne!
1905.
Kansan henki.
Kansan henki haltioitu,
myrsky pitkän pilven alta,
päivä päässyt kalliosta,
ken voi teljet tehdä sille?
Metsä liikkuu, manner järkkyy,
jyskää Suomen suuret järvet,
merta kohden virran vyöry,
kansan kulku vapauteen.
Suolla syntyi suomalainen,
kasvoi luona hallan harmaan,
korpihongat kehtovirren
lauloi mieliin maamme lasten;
eipä kuollut kansa, vaikka
tahtoi tappaa vieras valta,
hirsipuutaan kirjaelee
niinkuin nuori Kullervo.
Havuiselta vuotehelta
havahtunut seisoo Suomi,
viha karsas kulmain alla,
sydämessä synkkä kosto,
vielä viittaa entis-yöhön
otsallansa orjan merkki,
räiskyy raivo hedelmätön,
katajainen karvaltaan.
Monet kansat parhaat pelkää:
"Tuonko oisi maassa mahti?
Silloin raukee raunioiksi
kaikki valon valtalinnat.
Tuo jos lait laatii täällä,
silloin sortuu kaikki kaunis,
kaikki tieteet, kaikki taiteet,
vaipuu vuosisatain työ."
Monet suorat henget suree:
"Hukkaan tehdään työtä täällä;
turhaan tuli kansan valta,
jos ei tullut aatos laaja;
suotta maan on itsenäisyys,
miss' ei mielet itsenäiset;
ellei suuruus sydämissä,
vähän mahtaa väljät lait."
Monet säikkyy hienot sielut;
"Tää ei kansa kansa meidän,
kansa pohjantähden alla,
jalo, kiltti, kiitollinen,
tyyni, vakaa, tuskan-tuttu,
joka kaikki kärsii, kestää;
tää on raukka, tää on raaka,
ruma, tuhma, röyhkeä."
Tosin kaunis ei tää kansa,
sentään oma on se meidän,
on sen itkut meidän itkut,
on sen riemut meidän riemut;
vaikk' ei kansa kalliolla,
unelmoitu urhoheimo,
sen on pyhät pyrkimykset
elontyömme viitanneet.
Kansalaiset! Suur' on aika,
lyödään vuosisatain arpa,
minkä tääll' on hengen herruus,
onko vapaus vaiko orjuus.
Suomi vaatii valkeutta,
tehkää pirtit päivän tulla,
kansakunnan kulmapaadet
synnyinmaahan painakaa!
Raudan synty.
Syntymättä Suomen rauta.
Hettehissä kansan hengen
heiluu Suomen malmi melto,
aaltoo ponneton ajatus
niinkuin ruoste rahkasuolla.
Ken heikon herättäjäksi?
Kevätmyrsky, maiden ryske.
Ken raudan rakentajaksi?
Ajan henki, nuorten airut.
Kuka liekin lietsojaksi?
Suuttumus valon-väkevä.
Palkehien painajaksi?
Kaikki Suomen kansan lapset.
On aika tuonnan aika,
hetki tehtävän teräksen,
hikipäisen päivän tuska,
tuokio väkivasaran,
että pois kuluisi kuona,
karkenisi kansan hammas,
seijastuisi summat aivot,
jännittyisi veltto järki.
Miksi rauta raikumahan?
Kun on tarvis työkaluja.
Miksi hirret hilkkamahan?
Kun on kiire kynnökselle.
Miksi lempi liekkamahan?
Kun on kaunis manner meillä.
Viha miksi välkkämähän?
Kun ei kirkas kansan kilpi.
Tuli, kuule poikoasi,
Luojan helkka, heimoasi,
Ukon tuura, tuttuasi,
lastasi sinisalama!
Tunnen syntysi, sylistä
kirposit ajan emojen,
piilit maassa piilokkali
kaskien kytösavuna,
nousit takkahan talojen,
kykenit jo kynttilöiksi,
korkenit kokoiksi Herran,
helaavalkeiksi virisit,
hehkuit kansojen kevättä,
suitsuit suurta kukkimusta,
niin sytyit sotatuliksi,
tuprahdit tulipaloiksi,
kylvit jo kyventä kuolon,
surman siementä sirotit,
raiuit suulla rautamyrskyn,
kiljuit suulla surmakirnun:
isänmaa nimes ihana,
toinen: kansan itsetunto;
painu nyt pajatuliksi,
sepon suostu ahjon alle!
Kivihiili, Kimmon poika,
vanhin vuoren veljeksiä,
sysi-hattu, synkkä-hahmo,
saalas vaivan vuossatojen!
Tunnen ma sinutkin, tuska
olet rouhitun rotuni,
painama petäjäleivän,
sotaratsun sortelema,
kiristämä kirkon ruoskan,
rutistama ruunun miesten,
tammikuussa tielle tehty,
pakkaskuussa työlle pantu,
teurastettu teuraskuussa,
unohdettu kukkakuussa.
Kuku nyt kullaisna käkenä,
helkä sulka-suitsevana,
lieka lintuna pajani,
laika lauluni säennä,
kuki köyhän pihlapuuna,
orjantappura-okana,
pistä piikkinä poveni,
omantunnon tutkaimena,
kerro työtä tuonen-tyyntä,
tyytymystä, täytymystä!
Panu, poika aurinkoisen,
päivän paistavan jumala,
leppeämmän hetken herra,
laupiaamman tunnin tuoja!
Kuule särjetyn säveltä,
rikkipiestyn pilpatusta,
kansan kahtia menevän,
heimon hurja-huudollisen,
joka ei seisonut surussa,
ei elon kohluissa kohonnut,
painui maahan martahana,
poistui oikean poluilta!
Anna päivä armautta,
anna viikko viljelystä,
anna vuosi auran tointa,
kausi kaunista keseä,
saisi korret korttumahan,
nuorten varret varttumahan
henki uusi heilimähän,
aika toinen alkamahan,
taisto kaunis kaikumahan,
kansanvalta vankumahan,
söisi Suomi selvän leivän,
jäisi peuroille jäkälä!
Niin kuule, nimetön Luoja,
tule, Suuri Tuntematon,
uskonnottoman unelma,
ihanne ivailijankin!
Tule myrskynä mereltä,
mailta pilvenpatsahana,
jyskä tuomion jylynä,
valka maailman valona,
tapa tauti juurta myöten,
pahan syyt syvältä kynnä!
Tyydy työmiehen talohon,
katso päälle päiväläisen.
loiselle enemmän loista,
lohduttele muonamiestä,
myös mene mäkitupihin,
tule työpajan tomuhun,
suorenna selät kumarat,
suorita parempi palkka,
sulje kurkku kukkarolta,
anna ääni ihmiselle,
irroita ajatus mykkä,
päästä päähän neuvospöydän,
kaitse maata kansan kautta,
maa on tehty kansan tautta.
Mitkä äänet oudot yössä?
Kaadetahan kirkon kukko.
Mikä pauhu parsikossa?
Kohoavat koulut toiset.
Mikä terhen päivän tiessä?
Pääty, pöyhkä virkavalta!
Miksi tanhu taivahilla?
Maan on varjeltu vapaus.
Näen minä ajan tulevan;
kasvavi saloilla Suomen
kansa kuin teräslepikko,
rautatammikko tanakka,
tuhatpäinen peitsilehto,
päivässä välähtelevä,
härmässä helähtelevä,
soinnahtava tuskan tullen,
heilahtava hetken tullen,
käypä kuolohon hymyten,
kuurassa urosten parrat.
Seisovi selillä Pohjan
vartio vilun-väkevä,
Lappi talven-taiallinen,
Turja turman-luottehinen,
tunturi revontulinen,
lonka Louhen-poiallinen,
kappa hyytä hartioilla,
purnu lunta päälaella.
1905.
Lex.
1.
Suomen säädyt.
Vanhan valtion murene,
yhteiskunnan kulmapaasi
Suomen säädyt, maan perustus.
Varrotte vakavat niinkuin
Luther Wormsissa.
Odotus
ei kevyt, kesäinen aamu,
ei syksyn pimeä puhde:
tyyni Suomen talvipäivä.
"Tässä seisomme."
Takana
seisovat sadattuhannet,
isät mennehet manalle,
sukukunta syntymätön.
Miksi maassa mielten myrsky?
Sana Suomen on sanottu.