Runoilija.
Yli Suomen purjehti pilvet,
lumi verhosi joka puun.
Yö selkes. Ja yhdeksästoista
se yö oli helmikuun.
Ja Pakkanen, Puhurin poika,
läks jäisestä linnastaan,
läks kädessä viikate käyrä,
rautaruojuet jaloissaan.
Ja kussa sen kolisi askel,
siinä ihmiset heräsi,
ja kussa sen viikate välkkyi,
siinä toivehet nukahti.
Läpi kylien, kaupunkienki
kävi Puhurin poikasen tie,
ja ollut ei tölliä maassa,
jossa silloin ei väristy lie.
Tuli tumman Tuonelan herra
myös mökkihin laulajan
ja laulaja silmänsä nosti:
Mitä täältä sä tahdotkaan?
Ei tääll' ole kukkia kevään,
ei toukoja, toivojakaan,
tääll' asuvi tuska ja nälkä
ja kurjuus ja köyhyys vaan.
Ei mull' ole äitiä, isää,
ei armasta, ystävää,
ja maa, jota lemmin ja lauloin,
mua kiljuen kivittää.
Tää kansa, min nostaa ma tahdoin
maan valtojen mainesehen,
mua polkevi, pilkkaa, tallaa --
haa, vielä mä kärsisin sen.
Mut katsele kansoa Suomen!
Maassa laulun ja kanteleen,
papit, piispat ohjia pitää,
pikku bismarckit hallitsee!
Ovat poissa jo vanhojen parhaat
ja ne, jotka jälellä on,
ne tomussa harmaassa seisoo
jo hyllyillä museon.
Ja nuoret, jotk' oli luotu
ajan nousevan armeijaks,
ne palkoista, arvoista haastaa,
miss' yhtehen tulevi kaks.
Haa, tumman Tuonelan herra!
Yli käykösi Kalevan maan,
lyö tomuksi linnat ja töllit,
että säästy ei ainoakaan.
Tää kansa ei viel' ole kypsä
pää pystyssä käymähän,
siks käydä sen köyryssä täytyy
ja oppia ryömimähän.
Vasta koska sen ylitse kulkee
sotavaunut sortajien,
se ehkä jällehen muistaa,
mihin määräsi Jumala sen.
Näin hurjana laulaja huusi,
alas painoi hehkuvan pään.
Mut Pakkanen seisoi ja hymyi
vain hyisintä hymyään.
Mitä odotat vielä sä täällä?
Miks luotani lähde et?
Niin syvältä syöntäni viiltää
sun silmäsi tuikkehet.
"En muuta ma viivy täällä,
vain sanoa tahdoin ma sen:
Tuo kaikki, jot' toivotit juuri,
jo käynyt on totehen."
Hän irvisti ikeniänsä
ja viittas vielä ja läks.
Mut laulajan poski lensi
niin kuoleman kelmeäks.
Ja oli kuin ois omat tuskat
nyt ollehet varjoja vaan,
sana yksi nyt vaan salamoinut:
Kaikk' edestä kansan ja maan!
Ja veri se pilkattu, lyöty,
se tallattu tomuhun,
nyt hymninä suurena hyrskyi:
Herra, suojaa maatani mun!
Herra, suojaa kansoa Suomen,
sen lakeja, lauluja sen!
Herra, suojaa sen äitien kieltä
ja mieltä sen lapsien!
On orjuus kauhea vieras,
se ei tule yksinään,
sen jäljissä käy petos, vilppi,
selän köyryys ja kumarrus pään.
Sen jäljissä käy rikos, rutsa
ja tuijotus toiveheton,
sen jäljissä käy tuhat turmaa --
Herra Suomea suojelkohon!
1899.
Suomen laululinnut.
Me laulamme laulua vapauden
sulon Suomemme taivahalla,
ja vaikka Suomi on suruinen
ja kansa on kaipuun alla,
me laulamme vaan, emme muuta me voi,
miten raitis on metsän tuuli,
miten rakas on taivahan vapaus, oi,
ken kerran sen kuiskehet kuuli.
Me olemme lintuja pieniä vaan,
mut suustamme Jumala puhuu,
Hän käskevi kansansa valvomaan,
kun turmion huuhkajat huhuu,
me lennämme, laulamme ilmoille,
missä piilevi petturi, konna,
mut sen maankuuluks me kiitämme,
joka vaarass' on vankkumatonna.
Me lennämme, laulamme ympäri maan,
me lietsomme pyhää tulta,
me istumme linnojen ikkunaan,
joista kiiltävi päärlyt ja kulta,
maan mahtavilta me kysymme näin:
"Laps Suomen, sulla on kansa,
sit' oletko vienyt sa päivään päin
vai tallannut tuskassansa?"
Me istumme vierelle opin tien,
jota tietoviisahat astuu:
"Muru anna, sen lohduks ma heille vien,
joiden silmät nyt surusta kastuu."
Ja kyntäjän korvaan me kuiskimme:
"Oi kynnä, oi ystävä, kynnä!
On kuolohon tuomittu kansa se,
jonk' aura on väsähtänynnä."
Mut kuullessa impyen huokaavan
suvilehdossa, leppien alla,
me laulamme laulumme vienoimman:
"Oi, impynen leppien alla,
miks huokaat? Sulla on tehtävä myös,
kas, tuho on kansasi nieltä,
tytär Suomen, nouse jo, suuri on työs,
sytä sulhossas sankarin mieltä!"
Ja nähdessä poikasen istuvan
liki liikkuvan virran laineen,
me laulamme laulumme uljaimman:
"Oi, kauniit on laakerit maineen!
Ovat sorjat ne umppuset unelmain,
mut sorjemmat tekojen tertut.
Käy, poikanen, poimi, ja haudallas ain
on laulava kevään kertut."
Me veisaamme laulua vapauden,
me Herran tahtoa teemme,
ja soipa korvissa sortajien
öin, päivin on säveleemme,
se on ulvova niinkuin ukkonen,
se on kasvava kansan voimin,
ja kaikuva laulu on vapauden
täällä kerran töin sekä toimin!