Tää kansa on kuin kaupunki,
min torninkello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin
nyt kaikki juoksee naapuriin.
Ja toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Jos tääll' ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja neron oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.
Ja virkkais: "Näin on aika maan!"
Ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais --
ja kaikki uskoa sen saisi
Mut mies se viipyy, viipyy vaan,
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
1896.
Nuorten usko.
Näin unta, että oli suuri maa,
mi päivän alla aaltos vainioina
ja nurmet nuoret taivaanrannan taa
ne kukki kunnahina, laaksoloina.
Näin unta, että virroin vaahtosuin
maan kaiken halki kaikui kevään valta
ja virran vieret tuoksui tuomipuin
ja savut armaat nousi puiden alta.
Näin unta, että rauhanmajoissaan
siell' asui suuri, suora, ylväs kansa,
niin kuulu kunniastaan, tarmostaan
ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.
Sen kansan aatos tulta salamoi,
sen tunne tuoksui suviaamun lailla,
mut kiurun lempenä sen kieli soi
ja mieli päilyi niinkuin kaste mailla.
Ja maassa siinä laulu sääsi lain
ja taito hallitsi ja tieto johti
ja tuomioita jakoi tunto vain
ja sääli syytöksien ponnet pohti.
Ja ihmissarvo oli usko maan
ja oma sydän oli kirkko kunkin
ja Luoja oli luodun hyve vaan
ja työt ne rukoili, ei messut munkin.
Näin unta, että oli suuri maa
ja maata suurta asui suuri kansa,
Se maa se oli niinkuin Suomenmaa,
sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.
Näin unta, että päältä tämän maan
nous maailmalle uuden aamun rusko;
Sen sinne nuoret nosti voimallaan --
ja nuorten voima oli nuorten usko.
1896.
Esisuomalaisia kuvia.
1.
Nimetön niemi.
Kerran illalla Kalevan kansa
saapui niemehen nimettömään,
matkan vaikean vaivoistansa
yöpyi rannalle Iepäjämään,
sytytti savunsa saarelmalle,
tulensa niemyen nenähän toi,
levitti lehviä kuusten alle,
louhten lomahan majansa loi.
Vaan kun aamulla päivyt koitti
valaen vesille kultiaan,
kummun kuusessa peippo soitti,
kukahti käkönen oksallaan,
silloinpa heraksi heltyi mielet,
sulipa hymyhyn partasuut,
silloin helkähti sydänten kielet,
humahti laaksojen laulupuut.
Juuri kaivaten maata moista
lähteneet oli kulkemaan
tuolta he Aasian alkukoista,
otava, aurinko oppainaan:
maata kaivaten, kussa senki
luonto luontoa omaa ois,
kussa Kalevan heimon henki
korven honkien humussa sois.
Kohta tietäjä lyylin laittoi,
saneli pyhäksi salmen suun,
kummun kuusesta oksat taittoi,
julisti vuorella jumalan puun,
lepikön aitasi hiiden haaksi,
asuma-ahoksi vainajain,
nimitti niemyen Suomenmaaksi
Ukolle uhreja teurastain.
Näinp' on riemulla Kalevan kansa
tuhanten järvien maahan jäi,
aneli onnea Ahdiltansa,
palui palkkoja metsältäi,
saarten salmihin verkot heitti,
syvälle korpehen vipunsa vei,
paaden kourussa kalansa keitti,
kaupin tuntenut kaluja ei.
Vaan kun iltasin kumpuloilla
päivän laskua katseltiin
taikka erässä nuotioilla
otavan sarvia outeltiin,
silloinpa helisi kannelkielet,
kautta kumpujen soitot soi,
silloin sankarit vakaamielet
sormet sormien lomihin loi.
Silloin loihtuja, laulelmoita
partahuulilta humisi vaan,
alkusyntyjä syviä noita,
peruja kansojen kehtomaan,
Vipusen virsiä, satuja Sammon,
lovessaskäyntejä loihtijain,
kuvia kummia Kalman kammon,
ituja Tuonelan tutkelmain.
Luonnon lapsena kasvoi kansa,
nukkui honkien huountaan,
uneksi uudesta onnestansa,
heräsi aaltojen loiskinaan:
huuhtia raaten, kaskia kaaten
voimoa elämän nisistä joi,
metsän Mielikin povella maaten
luonnon luottehet kuulla voi.
Siellä, suojana hongan juuri
taivon tähtöset päällä pään,
kasvoi Suomen sukuni suuri,
yleni henki heimon tään.
Kuuhut kulki taivahalla
kuusten lomitse kurkistain,
kansa kasusi kuusten alla,
poimi hetkien helyjä vain.
2.
Suur-Suomi.
Koittipa vihdoin Väinämön aika,
Suomeni sankari-aika,
tietojen, taitojen, taikojen aika,
laulujen, urhojen aika,
jolloin suur' oli Suomen valta,
laaja laulun ja soiton maa,
Vienan päältä ja Valdain alta
Suvannon suurten vetten taa,
jolloin Suomeni kansa sorja
ollut ei lännen, ei kaakon orja,
jolloin Kalevan kalpa löi
ja leimusi tietäjän taika.
Kauas valliten merta kahta
Perman purret kulki,
kauas kaartaen Pohjanlahta
Kainuu satamat sulki,
loitos Karjalan kannel kaikui,
kauas kantoi Jäämin jous,
Taarashuutoja rannat raikui,
missä Yösalon purret sous:
silloin suur' oli Suomen kansa,
Suomen leijona voimassansa,
silloin heimoni kunniaa
koko Pohjola julisti julki.
Josp' ois astunut silloin miesi,
kansani yhtehen tuonut,
temmannut miekkasi, rastinut tiesi,
valtasi vaajat luonut!
Josp' ois Väinämö harmaapäinen
silloin tarttunut valtikkaan
taikka lähtenyt Lemminkäinen
sukunsa suurena kulkemaan,
noussut heimonsa herttuaksi,
veljeskansojen kaitsijaksi,
Väinän rannoilta Ruijan suulle
torvien soida suonut!
Vaan ei kutsua kuullut kansa,
kaikunut torven tahti,
Väinämö soitteli kanneltansa,
impiä ajeli Ahti,
eip' on astunut silloin miestä
Suomen onnea ohjaamaan,
kansa ei tietänyt Kalevan tiestä,
veli ei tuntenut veikkoaan:
Perman rannalle Norja nousi,
Väinän virtoja vieras sousi,
Kainuun hautasi kansojen yö --
vaipui heimoni mahti.
3.
Ukon juhla.
Tullut oli koolle kansa tuomaan toukouhrejaan
vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan,
tullut oli nuori, vanha vakkojansa tuomahan,
pyhän Päivävuoren päällä Ukon maljan juomahan.
Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi,
täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi,
siellä istui Ilmariset, haastoi Väinöt harmahat,
täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat.
Vaan kun vaati heimon herra, kansa Ukon maljan joi.
Vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi.
Käkö kukkui kultarinta, tammet haastoi hiljakseen,
meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen...
Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta,
laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta,
urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi,
naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.
Katsottihin, kaivattihin, niin jo nousi toinen,
nousi kolmas, nousi neljäs purje yhdenmoinen,
vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta,
silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.
Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren,
kotihinsa kansa riensi päältä Päivävuoren,
kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi,
kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.
Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä,
saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,
mutta taakse taistokentän, Päivän kukkulalle,
nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.
Päivä näin kun vuotettihin, niin jo vieno ilta
saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta,
nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin,
läksi länsi taistelohon, länsi uskon-innoin.
Jop' on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet,
päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet:
Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa,
Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa.
Iski mies jo miestä, miekka vasten miekkaa,
kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa,
silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä,
revontulten roihun näki Lappi etelästä.
Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä,
käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä,
taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin,
kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.
Tuolta takaa tapparoiden tammikummultansa
lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa,
lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan,
Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.
Mutta taiston tuollapuolen loisti lännen valta,
välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta,
siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki --
siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.
Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi,
rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi.
Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä --
silloin nousi outo lieska Päivävaaran päältä.
Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta
kipunainen kirvonnutkin tulustaulan alta,
vaiko -- niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta --
Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.
Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet,
kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet,
kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon:
toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.
Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian,
näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian.
Eikä soihtu sammunut viel' ollut iltaruskon,
kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.
1896.
Legenda.
Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
ne merta, maata muinoin matkasi,
niin kerrotaan, he kesäillan tullen
myös saivat Suomenmaalle siunatullen.
He alle istahtivat koivupuun,
mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
he joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:
"Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mi kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"
Mut Herra hiljakseen vain hymyili:
"Voi olla, maa on karu, kylmäki,
ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin".
Näin lausui Herra hymyi hiljakseen.
Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes
ja vainioilta roudan valta raukes.
Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan: kun illoin kesäisin
sa istut koivun alle, on kuin täällä
viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.
1897.
Taiteemme.
Olkohon taiteemme niinkuin tammi,
tuuhealehtinen, lempeä puu,
olkohon niinkuin kartanon koivu,
varjoisa, vilpas, juurella jonka
maamiehen murheet unhottuu.
Olkohon taiteemme niinkuin meri,
syvä, mut päilyvä pinnaltaan,
olkohon niinkuin kunnahan lähde,
vuoresta tullut, vuoresta viepä,
kantava laaksohon kauneuttaan.
Olkohon taiteemme niinkuin taivas,
siintävä, soiluva, tähtinen, sees,
olkohon niinkuin nouseva päivä
metsien päällä, järvien päällä,
kun sinä kaiutat kantelees!
1897.
Ajan vanki.
Viel' onko se ruoho vihreää
mun koppini ulkopuolla,
oi, vieläkö lainehet sinertää
ja vieläkö lintuset visertää
kuin ennen, kun lauloin tuolla? --
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Viel' onko se elämä ennallaan
mun koppini ulkopuolla,
viel' onko se elossa onni maan,
sitä vieläkö ihmiset ajaa vaan
kuin ennen, kun ajelin tuolla? --
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Viel' ovatko nuoret ne nuoria
mun koppini ulkopuolla
ja vieläkö maass' on vuoria
ja tahtooko vielä ne taistella
kuin ennen, kun taistelin tuolla? --
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Ne vieläkö uskovat, toivoivat
mun koppini ulkopuolla
ja vieläkö elää unelmat
ja vieläkö liput ne liehuvat
kuin ennen, kun uneksin tuolla? --
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Kaikk' onhan se kaunista, kauniimpaa,
kuin ennen ulkona tuolla?
Ja vangin tyrmä se valkeaa
ja siintää taivas ja kukkii maa
mun koppini sisäpuolla --
ja vangin kantelo kajahtaa.
Soi, helise, kantelo vapauden,
soi heille ulkona tuolla,
punat nosta poskihin nuorien,
sytä uskoa sankarisydänten
unen kaunihin eestä kuolla --
jos kaikki vielä on ennallaan.
Mut miksi on kaikki niin hiljaisaa
mun koppini ulkopuolla?
Miks kuule en orhien hirnuntaa?
Vai oliko kaikki se unta vaan?
Niin aika on vangin kuolla --
ja vaieta vangin kanteleen.
1897.
Me kasvamme.
Me kasvamme kansana, nuorina,
sen vahteina seisten
suorina,
me kylvämme haavehin kummut ja haat,
valon miekoilla valkaisten Väinölän maat --
tule, Väinö, niin porteista peisten
läpi lehtojes astua saat.
Me kasvamme Kalevan juuresta,
me laulamme maasta
suuresta,
sen kutsuen kuulujen kunniaan
ajan puhtaamman puolesta taistelemaan,
että peittäis ei petos, saasta
ikilaaksoja laulujen maan.
Me voitamme miekoin ja kantelein,
me kiistaamme taiteen
tanterein,
ja tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin,
me seisomme vastassa seppelepäin,
me aitaamme kauneuden kaiteen
tuhatjärvien turvaksi näin.
Me olemme pikkunen kansa vaan,
meit' tenhota ei saa
ansa maan,
ei kullat, ei valtojen vaunut nuo,
on meidän vain taivahan vahvuus tuo,
min kiitosta kiuruset veisaa,
min armoa ves'sade suo.
Me seisomme yksin päällä maan,
meill' on tämä ranta
täällä vaan,
jos meidän ei suuresti silmämme nää,
sydän kuumasti lyö, äly välky kuin jää,
me vyörymme niinkuin santa,
kun saapuvi myrskyjen sää.
Meill' onhan niin paljon yhteistä.
Miks riidellä oraan
lyhteistä?
Tää aika on armoton, aatteheton.
Kuka tietää, ken laihomme leikkaava on?
Mut sortua saa ne ei soraan,
ei raakuuden rauniohon!
1898.
Gladstonen haudalla.
Kansat muut jo muistostansa haudan oli heittäneet,
seppeleillä, kukkavöillä kummun pyhän peittäneet,
jonka liki liikkui henki vuosisadan sankarin,
heikon turva, pöyhkän pelko, vastuun aate ankarin.
Oli viikot vierinehet, kulkenehet kesäkuut,
omiss' arkiaskareissaan taasen toimi kansat muut,
liian kauan olikin jo peijaat pitkät kestäneet,
ihanteilla ikuisilla elämätä estäneet.
Kukin tarttui tarvistöihin. Aika kulki kulkuaan.
Mikä tuumi tullejansa, kuka kauppaliittojaan.
Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi,
siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi.
Siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa,
siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa,
siellä voittaa voima yksin, voita aate, armo ei --
siellä saalis taattu, tietty myös on korppikotkillei.
Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään.
Hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään,
liikahtaa jo laivalinnat, asepajat paukahtaa,
kiurunkielin, korpinmielin koht' on koko mannermaa.
Silloin, katso, pohjan päältä haaksi merta halkoilee,
kokan kääten koillisesta pursi pieni palkoilee,
juoksee kautta Juutinrauman, saapuu saareen Brittien,
astuu rantaan aimo ukko, tuoden Suomen seppelen.
Ja hän haastaa, halliparta: "Kaaduit, saaren suora puu!
Sua muistellessa multa murheet pienet unhottuu,
haihtuu kotihuolet enkä tässä muista muuta kuin
Sankarin, mi vapautta täytti töin ja saarnas suin.
"Saarnas sanaa ihmisyyden, puhui puolta heikkojen,
uskoi elin-unelmahan kaikkein pienten kansojen,
joille niinkuin jokaiselle kaikuu käsky Jumalan:
kasva, kartu, marjat omat kanna iloks maailman!
"Vapahasti taivaan tuulet hongikoissa hohisee,
vapahasti valtamerten aallot aavat kohisee,
vapahasti lintu laulaa, nurmi nousee, lehto soi --
ihminenkö yksin ilman vapautta nousta voi?"
Näin sa kysyit, jalo vanhus. Siitä sua kiitämme,
siitä sua seppelöimme, kaikki pienet kansat me.
Mutta parhaan kiitoksemme tuomme sulle toimin, töin,
tuomme tietein, tuomme taitein, tuomme laulun laaker'vöin.
Noin hän haastoi, aimo airut. Ihan niinkuin itsestään
toki siirtyi urhon sielu, maahan pieneen kääntyi pää,
näkyi pilvi pohjan päällä, uhkas Ukko yllä veen,
ja hän hiljaa kädet risti vielä viime rukoukseen:
"Herra, suojaa Suomen rauha! Pilvet mustat kulkevat,
oudot, synkät aavistukset miesten mielen sulkevat.
Mutta Suomen kansa turvaa turvahansa entiseen,
sanaan Suuriruhtinaansa, lakihin ja oikeuteen.
"Luoja, kaitse Suomen lukko! Aik' on paha, levoton.
Vaakalintuin liidellessä pääskyn onni pesäss' on.
Vaan jos vaaran tullen vaatii valtaistuin, kotilies,
varmaan silloin vankkumatta seisoo joka Suomen mies."
Kyynel kirkas silmän kasti. Ukko pyyhkäs kyyneleen,
lykkäs purren lainehille, läksi kotimatkalleen.
Vaikka aallot miestä ahmaa, vaikka mylvii myrskysää,
rauhallisna Suomen heimo suurta merta viilettää.
1898.
Päivän poika.
Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee
tämä maa ja sen musta multa!
Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee
joka pellolta perkatulta!
Se ääni on suuri ja kaunis ja pyhä,
se ääni on kansamme kalleus yhä,
se kutsuvi työhön ja taistelohon
ja kauan jo kutsunut on.
Se on kansamme voima, mi kaikki voi,
kun suru oli leipänä Suomen,
se on kansamme henki, mi kaikki loi,
kun luotihin Suomen huomen;
se liikkuvi laineilla tuhanten vetten,
se kaikuvi kielistä kanteletten,
se lehdossa helkkää, se laaksossa soi,
sitä laps emon maidossa joi,
Se hetkeksi kohota pinnalta maan
voi kylmiä ilmoja pakoon,
mut siellä se voimia kokoo vaan
ja siellä se kasvaa ja sakoo,
ja kun sen on aika, se Ukkona soipi,
myös sateena, tuulena tulla se voipi
ja lakaista laaksot ja virrat ja maan.
Koska, koska sen nähdä ma saan?
Koska saan minä nähdä Suomeni tään
yheks, suureksi yhdistäyvän?
Koska uskonsa voimalla nuorten ma nään
ajan aaltoja astuen käyvän?
Koska nään minä nousevan kansani rinnan,
lapset yhdessä leikkivän töllin ja linnan,
koska nään minä saapuvan sankarin sen,
jota hengessä haaveilen?
Kun tyhmyys ja raakuus raukaisi maan,
niin häntä, häntä ma uotin,
ja unelmat muut jos ne murtui vaan,
niin häneen, häneen ma luotin,
olen uottanut häntä ma päivää ja yötä,
ja paljon niin ollut jo hällä ois työtä,
mut häntä uskon ja haaveilen
ja lakkaa laulamast' en.
Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy,
yhä kaikki on ennallansa.
Yhä ei minun unteni urhoa näy
ja mieroa kerjää kansa.
Missä viivyt sa mies? Vai oisko se unta,
vai oisko se mennehen talvista lunta,
kun uskon ma Suomeni suuruuteen
ja sen kuntoon, kantelehen?
Ei, ei! Mulla on joku rinnassain,
siell' on eräs ääni, mi puhuu,
se uni ett'ei ole unta ain,
vaan kerran se huutaa ja huhuu,
minä tunnen sen suonissa, lihassa ja luissa,
minä kuulen sen tuulessa, ilmassa, puissa,
näen silmissä nuorten sen liekehtivän:
Hän on saapuva, sankari hän!
Hänen nimens' on päivä ja kansan koi
ja hän Suomemme suureksi nostaa,
hän maammonsa mahlat palkita voi
ja taattonsa kohlut kostaa.
Hän saapuva on kuni Väinämö uusi,
sen laulun on kuuleva koivu ja kuusi
ja Vellamon neiet ja metsä ja maa
yli aaltojen, aikojen taa.
Mitä meistä! Me kaikki soitamme
vain kannelta katajaista.
Se taide, joka ei hymyile,
se ei ole taivahaista.
Hän soittonsa koivusta soreasta vuolee,
hän riemuiten elää ja riemuiten kuolee,
häntä kantavi kämmenin kansa ja maa,
hän kukkia antaa ja saa.
Tämä aika on aikoja etsinnän.
ja aikoja valmistuksen,
mut suurena, silloin kun saapuvi hän,
lyö hetki sen lupauksen,
mihin luotamme kuin ois se taivahan Herran,
kun tänne hän kansamme johdatti kerran
läpi myrskyjen, tundrojen, tuulien
tuhatjärvien rannoillen.
Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee
tämä maa ja sen musta multa!
Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee
joka pellolta perkatulta!
Oi, nähkää sen kukkivat kummut ja saaret,
sen aalloissa siintävän taivahan kaaret
ja vierivät virrat ja vehreä maa --
oi, nähkätte syntymämaa!
Se kansa, mi tänne ohjattiin,
se ei ole hukkahan luotu,
se kansa luotu on suurempiin,
kelle kerran on maa tämä suotu;
se luotihin kansaksi kantelon, laulun,
ikikansaksi kauneuden, taltan ja taulun,
ja kansaksi nousevan taitehen sen,
jonka kuulemme kuiskehen.
Vuossata on jällehen vierähtänyt
ja meriltä uusilta tuulee.
Käy ajassa uusia aatteita nyt,
ja kellä on korvat, se kuulee,
se kuulevi puissa mahlojen juoksun,
se tuntevi ilmassa ihanan tuoksun,
mi kevättä kertoo ja ennustaa --
oi, kuuntele syntymämaa!
Oi, kuuntele korvin avoimin
ja aattele täysin aattein,
oi, pukeu paitoihin puhtaihin
ja valmistu juhlavaattein!
Sun koittava, kansa, on sunnuntaisi --
ja koittaa kyllä se kohta jo saisi,
olet tarpeheks kyynelin kylpenyt,
Hymyhuulinen olkosi nyt!
Luo silmäsi laajalti ympäri maan,
katso kauaksi länttä ja itää:
maa vaiti on, vartovi sankariaan,
aika seisoo ja lippua pitää.
Ken tohtivi temmata vuossadan vaatteen?
Ken tohtivi nostaa nousevan aatteen
ja korkeella kantaa ja lennättää?
Nouse, Suomeni! Pystyhyn pää!
Nouse, Suomeni, suurena, rynnistäin,
nouse vaaroilta, vaarojen alta,
nouse rannoilta järvien siintäväin,
sinä sinisten toivojen valta!
Luo päältäsi pienten riitojen riehu
ja kasva ja kansojen lippuna liehu
ja näytä, mit' täällä pienikin voi,
kun suurta se unelmoi!
Näe unta kansojen keväästä
ja vapaudesta, mi koittaa,
näe unta uusista hyveistä
ja ihmistyöstä, mi voittaa,
näe unta, ett' tieto on voima ja pyhä,
mut voimankin yllä on rakkaus yhä
ja valo on valta, mi velvoittaa --
näe unia suuria, maa!
Eri lahjoja meille Luojamme soi,
kuka paljon sai, kuka vähän,
mut yhtä lahjakas olla voi
kukin toistansa lempimähän.
Ja muita jos enemp' on yhdelle suotu,
se yksi muiden on suojaksi luotu
ja avuksi veljien heikompain.
Ole hyvä, oi kansani, ain!
Ole hyvä! Älä vastahan ärjäise,
kun orpo pirttihis astuu!
Ole hyvä! Ja hymyllä lohduta se,
kenen silmät kyynelin kastuu!
Ei leivästä yksin vaimene suru,
vaan antaos rikkaasta riemustas muru,
vie joukkohon lastesi leikkiväin!
Oman onnesi kartutat näin.
Se ilo, mi kasvavi murheesta,
se yksin on oikea täällä,
ja ethän, kansani kallis sa,
ole kulkenut kukkien päällä,
mut niin jos sa kestät onnesi uuden
kuin kestit sa tuskan ja onnettomuuden,
niin olet sa kansa, mi kaikki voi.
Älä horju, Suomeni oi!
1898.
Uudenvuoden iltana v. 1898.
Jo impyet sukivat suortuviaan
yön istuen peilien eessä
ja vartovat vaan,
uus vuosi kons' ajavi orhillaan
ja millainen mies on reessä.
Taas kirkonkellot kaikuu kaikkialla
ja kuuset palaa
ja siskot yhtyvät kuusten alla.
Nyt juhla maassa on, nyt lepää kansa
ja tinakauhoin
jo lapset valaa,
mit' tuova vuosi on tullessansa.
Ne valavat onnea vanhemmille,
ne uskovat uutta vuotta,
ja lasten leikkiä katsomahan
jo vanhatkin siirtyvät suotta:
kas, linnoja, torneja korkeita,
tinakeihästä, kilpeä, miekkaa,
kas, tuossahan laiva jo laineita käy,
tääll' orhi jo polkevi hiekkaa.
Mut maa on synkkä ja yö on musta,
ei kangastusta,
ei valon välkettä taivahalla.
Nuorin lapsi kehdossaan
nukkuu unta ihanaa,
äitikulta kurkistaa,
viittaa isää katsomaan,
isä hymyy, äiti myös.
Lapsi, lauha olkoon yös!
Ensi uunnavuonnasi
ollos kahta vankempi.
Mut maa on synkkä ja yö on musta,
ei kangastusta,
ei valon välkettä taivahalla.
On nuoret vaiti ja vanhat heikot
ja kaikkialla,
oi veikot, veikot,
vain tarmon puutetta, taantumusta.
Kun paras poljetaan ja tuhmuus ilkkuu
ja Väinön kansa
kun hehkuu himoistaan, ei innostansa,
kun veitset, kahvelit maassa kiikkuu
ja ruostuu miekat --
niin mistä laulaisi lauluniekat?
Oi, Suomen immet, uottakaa
te itsellenne miestä,
mi voisi maata vallita
ja pikku riidat piestä,
jost' oisi miestä maallekin
ja Suomellensa suurta --
oi, Suomen immet, uottakaa
te miestä Väinön juurta!
Oi, Suomen äidit, soutakaa
te meille sodan lasta,
niin ylvästä, niin ylpeää,
niin voiton-voimakasta,
mi säilän terän tempoais
ja nuorten lipun nostais --
oi, Suomen äidit, soutakaa
te lasta, joka kostais!
Oi, Suomen lapset, valakaa
te vanhemmille usko,
ett' takaa tinakeihästen
käy teräksisten rusko,
päiv' että päättyy häpeän,
uus alkaa aika kerran --
oi, Suomen lapset, valakaa
te meihin vaajat Herran!
Mut maa on synkkä ja yö on
ei kangastusta,
ei valon välkettä taivahalla.