Vapauden virsi.
Juhlavirsi.
Pekka Svinhufvud.
Vapaa Viro.
Terve, Ukraina!
Suomen partioväen marssi.
Vapaa kansa.
Tumma päivä.
Valtakunnan marssi.
Maaliskuun mietteitä v. 1918.
Ajanlehden kääntyessä, entisen passiivisen vastarintamme muuttuessa
aktiiviseksi, jo parikymmentä vuotta kestäneen oikeustaistelumme
vaihtuessa todelliseksi, suureksi, pyhäksi vapaustaisteluksi, lienee
syytä palauttaa mieliin tuon pitkän murroskauden eri vaiheita ja
varsinkin sitä suomalaisen kansansielun kehitystä, joka näinä vuosina
on meissä ja meidän ympärillämme tapahtunut.
Mikä oli Suomen kansallishengetär vielä parikymmentä vuotta sitten?
Nuori, viaton Aino-neiti tai metsien Tellervo, joka huhuili karjojaan.
Mikä on se nyt? Onneton Niobe, joka turhaan koettaa suojata lapsiaan
salliman rankaisevilta vasamoilta, tai unissakäyjä lady Macbeth, jonka
aivoissa kulkevat vain veriset kauhunkuvat.
Elämme Suomen historian huippukohtaa. Kaikki tämän kansan voimat,
hyvät ja pahat, kaikki sen verissä vuosisadasta vuosisataan kypsyneet
ominaisuudet ja katsantokannat, kunnot ja kunnottomuudet näyttävät
nyt, ajan ankaran hengettären niitä koskiessa, kuin kivihiili tuleen
leimahtaneen.
Epäilemättä on se Herran viha. Epäilemättä on se kuluttava tuli, jota
ei vältä kukaan ja josta kansamme on käypä hoitamaan historiallista
tehtäväänsä parempana, jalompana ja puhtaampana, ensi kerran isäntänä
oman ortensa alla.
Kuin miekka tunkee tämä taistelo kaiken kansan lävitse. Sillä
totisesti tätä sotaa "valkean" ja "punaisen" Suomen välillä ei käydä
ainoastaan meidän ulkopuolellamme, ei vain Karjalan metsissä tai
Pohjanmaan lakeuksilla, sitä käydään myöskin kunkin meidän
sieluissamme ja sydämissämme.
Sielläkin taistelevat valon ja pimeyden vallat, samoin kuin ne ovat
taistelleet kautta kansamme historian ja jo sen esihistoriallisena
aikana Kalevalassa.
Mutta samalla käydään täällä myöskin suurta, henkistä ja aineellista,
aseetonta ja aseellista maailmantaisteloa idän ja lännen välillä, suon
hengen ja graniitin hengen välillä, ihmisen alkuperäisten vaistojen ja
ylemmän, ohjaavan, järjestävän järjen välillä, josta jälkimmäinen
varmaan on voittajana suoriutuva.
Mutta milloin? Kuinka kauan on kestävä tämä verinen tilinteko? Miten
paljon täytyy tämän poloisen heimon kärsiä siitä orjanmerkistä, jonka
Jumala kaikkivaltias nähtävästi on sen otsaan piirtänyt sen
ensimmäisestä veljesmurhasta saakka, jolla se jo luomisen aamussa maat
ja taivaat kauhistutti?
Sillä Kain, joka surmasi veljensä Abelin, oli kaikesta päättäen
suomalainen!
Kummako, jos olivat suomalaisia Untamot ja Kalervot, ihmekö, jos
Kullervon synkkä taru on suomalaisinta suurtaidetta, mitä on kyennyt
milloinkaan luomaan tämän heimon henki? Omamme olet, "sinisukka Äijön
lapsi!" Mutta hirmuinen sinä olet eikä sinua muut voi rakastaa kuin
äitisi, joka sinut on synnyttänyt, ja joku joukosta ehkä, joka tuntee
noiden samojen turmiollisten voimien omassa povessaan temmeltävän.
Mutta Pohjola? Mutta Kalevalan uroot? Kaikki ovat yhtyneet sinun
syyllisen pääsi menoksi. Ja sinä menet perikatoon, sillä niin täytyy
käydä, että valkeus voittaisi ja korkeampi tahto sinun kummullasi
riemuitsisi.
Sinä et kelpaa elämään. Sinä kelpaat vain runo-aiheeksi, vain
sankariksi Suomen suurimpaan murhenäytelmään.
Sinä kuulut sinne alhaalle. "Syvällepäin, maahanpäin, poispäin,
tummaan, synkkään, pimeään, pahaan", kuten Nietzsche sanoo. Emmekä me
kuitenkaan voi kieltää sinulta ikuista, katkeamatonta verensidettämme,
hirmuista, kamalaa, kohtalokasta yhteenkuuluvaisuuttamme.
Ei kukaan tämän kansan lapsi. Ei kukaan, jonka elämä on vain hänen
yö-syntyisen ja hänen päivä-syntyisen puolensa hellittämätöntä,
perivihaista velisurmaa.
"Kansankavaltajia?" Niinkuin me sillä siitä pääsisimme! Niinkuin ei
kansankavallus olisi aina hiipinyt tämän heimon kantapäillä!
"Sala-ampujia?" Niinkuin ei kautta kansamme historian Joukahainen
olisi aina ampunut Väinämöistä, sulkanuoli aina suhissut juuri maan
parhaita päitä kohti!
Jospa tämä edes olisi viimeinen kerta!
Kyllä, meidän eläessämme. Kyllä, ehkä jälleen sadoiksi vuosiksi,
tuhansiksi vuoksiksi, mutta ei viimeinen kerta. Sillä tämä kansa
tunnetaan siitä, että se kavaltaa, ja tämän heimon henki siitä, että
se pettää isänmaansa ja tekee liiton vaikka pimeyden herran kanssa,
jos se vain siten luulee voivansa kostaa niille, jotka ovat sitä
korkeammat ja valoisammat.
Tämä kansa ei siedä mitään eikä ketään itseään suurempaa. Se on
taituri vihassa eikä rakkaudessa, sillä se ei voi rakastaa muita kuin
itseään ja omasukuista. Jos minulle viimeisellä hetkelläni sanotaan,
että tällä niemellä asuu kansa, joka ei ole velisurmainen, ei
salavihainen, ei naapurikateinen, niin silloin voin minä hyvällä
syyllä silmäni ummistaakin, sillä silloin tiedän minä, että Suomen
kansa on kuollut, eikä minua eikä meitä muita tarvita enää. Silloin
asuu vieras heimo siellä, jonka kanssa ei minulla eikä minun
runoudellani ole enää mitään tekemistä.
Ja jos minä kuulisin joskus koko tämän yhtä velisurmaisen
maailmansodan päätyttyä, jossakin toisessa, onnellisemmassa
olomuodossa, että oli maanpäällä enää vain viimeinen ihmispari, mutta
nyt ei ole enää kuin yksi ihminen, omassa autiossa, mitattomassa,
epäverrannollisessa suuruudessaan, niin varmaan hymyilisin vain
katkerasti ja kuiskaisin hiljaa: "Hän on suomalainen".
Enkä erehtyisi.
Kirjoitin marraskuun "punaisen viikon" päätyttyä: "Tämän kansan
sielussa asuu villipeto, joka irralle ja itsenäiseksi päästyään voi
käydä vaaralliseksi myös ihmiskunnan yleiselle kulttuurille, mikäli
sitä on sen käpälien ulottuvissa".
Nyt se pääsi! Nyt se itsenäistyi! Ja nyt se raivoaa kuin villipeto ja
tuhoaa kaikki mielettömässä, punaista näkevässä murhanhimossaan.
Kirjoitan tätä unettomana, ahdistavana yönä, jolloin pahaenteiset
laukaukset yksinäisiltä kaupunginkaduilta korvaani pamahtelevat ja
kukaties kuinka monen vapauden marttyyrin tai rauhallisen kansalaisen
veri jälleen Suomen kuutamoisia hankia kostuttaa. Olen miettinyt tätä
näinä pitkinä, loputtomina päivinä, näinä verkkaan vierivinä,
alituisen ja yksitoikkoisen kauhun viikkoina, siksi kuin olen tuntenut
itseni idiootiksi ja viimeinenkin järjellinen ajatus on aivoissani
seisahtunut. Ja samalla olen aivan erikoisessa määrässä tuntenut tämän
heimon henkisen läsnäolon.
Sillä onhan tämä hulluutta! Onhan tämä täydellisintä tylsämielisyyttä,
sitä samaa, mikä Gallen-Kallelan "Velisurmaajan" silmästä meitä
vastaan niin outona ja omasukuisena tuijottaa.
Mitä oli marraskuun "punainen viikko" tähän verrattuna? Vain pieni
yhteisharjoitus, vain viaton paraati ennen ratkaisevaa taisteloa...
Jotakin tehdäkseni ja toteuttaakseni jo vuosi sitten aikomaani
suunnitelmaa, olen haalinut käsille joukon vanhoja runokokoelmiani,
varsinkin niitä, joissa luulen nyt päättymäisillään olevan ajanjakson
selvimmin kuvastuvan. Työ on koneellista, mutta ainoaa, mitä voin
tehdä nykyään. Tahdon niiden avulla tämän _Vapauden kirjan_ puitteissa
antaa kuvan kansamme valtiollisesta kamppaelusta viimeisen
parinkymmenen vuoden vieriessä ja samalla siitä muutoksesta, mikä
sillä aikaa on sen sielussa ja meidän käsityksessämme siitä
tapahtunut.
Sekin on osa sitä sisäistä kansallista tilintekoa, johon tämä aika on
näiden rivien kirjoittajan, samoin kuin epäilemättä kunkin meistä
pakottanut.
Ne ovat vain erään aikalaisen pieniä reunamuistutuksia, siihen toiseen
ja suurempaan tuomiokirjaan, jota isänmaan ja maailman ajantieto
kerran on pitävä näistä vuosista, näistä päivistä, viikoista ja
kuukausista. Eikä vain ajantieto, vaan myöskin runous, sillä jos onkin
totta, että "maailmanhistoria on maailmantuomiota", on vielä enemmän
totta, että maailmanrunous tuomitsee historiankin. Niin korkea ei ole
tämän kirjan tarkoitus. Se tahtoo vain palauttaa mieliin, mistä me
pari vuosikymmentä sitten lähdimme tähän tullaksemme, mitä me olemme
matkallamme kokeneet ja minkä henkisen taipaleen tällä välin
suorittaneet.
Ja tästä eteenpäin? Olkoon Ajatar meille edes hiukan armollisempi!
Helsingissä, 15. III. 18.
Eino Leino,
I