"Eräs naishenkilö on käynyt etsimässä teitä", sanoi rouva Blaucher
Arthurille eräänä iltana, kun tämä tuli kysymään kirjeitä. "Hän jätti
tämän kirjelipun."
"Olen, Kultaisen ankkurin hotellissa", luki Arthur. "Tulkaa heti, Ilka."
Arthur lähti heti kaupunkiin ja tapasi Ilkan täsmälleen kello
kaksitoista yöllä. Hän alkoi ääneensä nauraa nähdessään tytön. Kuinka
komeasti hän olikaan puettuna ja kuinka erilainen kuin se
laulajatar-poloinen, jonka Arthur oli tavannut katkerasti itkemästä
Goldaugenin metsässä!
"Onko miljoona?", kysyi hän nauraen.
"On. Tuossa se on!"
Arthur herkesi äkkiä nauramasta. Hänen edessään oli pöydällä miljoona.
"Piru nielköön!" ällistyi hän eikä ollut uskoa silmiään. "Frankeissako
lasketkin, tyttöseni?"
"Unohdin sanoa sinulle että laskisit taalareissa... Mutta vähät siitä...
Hyviä ovat nämäkin! Mistä olet ne siepannut?"
Ilka istui hänen viereensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut
sen jälkeen, kuin he olivat eronneet.
"Ja mitä teit ukolle?" kysyi Arthur.
"Juotin hänelle morfiinia ja pakenin samana yönä taakseni katsomatta."
"Rehellisesti!" sanoi Arthur. "Ha-ha-ha! Joskus muulloin olisin piessyt
sinut pahanpäiväiseksi, mutta nyt sinusta tulkoon paroonitar von
Saynitz! Tuossa on käteni! Huomenna menemme pormestarin luo."
Seuraavana päivänä von Saynitz ja Ilka olivat pormestarin luona. Ilkasta
tuli paroonitar von Saynitz kesäkuun 2 päivänä puoli kymmenen aamulla.
Kello kaksi samana päivänä parooni von Saynitz menetti parooninarvonsa;
valamiehet julistivat hänet syylliseksi testamentin väärentämiseen.
Pelzerit olivat saavuttaneet tarkoituksensa.
Oikeudessa Ilka näki kreivitär Goldaugenin.
Kreivitär istui nojatuolissa yleisön osaston perällä eikä koko aikana
irroittanut katsettaan syytetystä. Mustasta hatusta riippui tumma harso.
Hän tahtoi nähtävästi pysyä tuntemattomana. Vasta kun hän kuultuaan
virallisen syyttäjän puheen virkahti ääneen: "kuinka typerää!" tunsi
Ilka hänet hänen sointuvasta äänestään.
"Mikä oikeus hänellä on katsella miestäni?" ajatteli Ilka kalveten
vihasta ja samalla riemuiten voitostaan.
Hän uskoi nyt voittavansa: kreivittäreltä oli riistetty rakastettu mies.
Syytetty käyttäytyi oikeudessa varsin omituisesti. Hän oli hienossa
humalassa ja päästeli ehtymättä suustaan pisteliäitä huomautuksia.
Tuomareista ja valamiehistä välittämättä hän vaikeni, kun hänen olisi
pitänyt puhua, ja puhui kun olisi pitänyt olla vaiti. Syyttäjä oli hänen
yliopistotovereitaan, mutta ei säästänyt häntä syytöspuheessaan. Hän
penkoi häikäilemättömästi paroonin entisyyttä, jonka hän toverina tunsi,
kuvaili hänen pariisilaiselämäänsä, taloudellista romahdusta, rahapulaa
ja sen paroonille aiheuttamia vaikeuksia sekä lopetti puheensa
virittämällä ylistysvirren rouva Pelzerille, joka oli uhrannut
sisarenrakkautensa oikeudentunnon hyväksi, jotta rikos tulisi
rangaistuksi...
"Hän on menetellyt kunnon kansalaisen tavoin!" sanoi syyttäjä.
"Häpeä!" sanoi Arthur. "Siihen aikaan kuin poltit yliopistossa minun
sikarejani, et osannut tuolla tavoin valehdella!"
Vain tämän hän sanoi vakavasti ja tosissaan; kaikki muu, mitä Arthur
puhui, herätti vain naurua ja aiheutti kellonsoittoja puheenjohtajan
pöydän takaa.
Yleisö tervehti langettavaa tuomiota käsientaputuksin. Se oli miltei
kokonaan koottu Pelzerin kätyreistä. Henkilöille, joiden myötätunto oli
Arthurin puolella, ei ollut löytynyt tilaa oikeussalissa. Pankkiirin
puoluelaiset olivat jo varhain aamulla vallanneet kaikki paikat. Arthur
kuunteli tyynesti tuomiotaan.
"Tunnen tien keisarin luo", sanoi hän, "ja kun taas tarvitaan
parooninarvoani, käyn hänen luonaan. Wienissä, jossa minut tunnetaan,
nauretaan mokomalle tuomiolle!"
Katkeruus, häpeä ihmisten tähden ja inho täyttivät kreivittären mielen,
kun hän oikeussalista poistuttuaan nousi kadulla ajoneuvoihin. Hänen
kuultensa oli syytön ihminen joutunut syytteeseen petoksesta ja
tuomittu. Kuinka helppo oli pettää noita yksinkertaisia, paksuja
valamiehiä, ja kuinka vähän tarvittiin ihmisen tuhoamiseksi!
"Minä toimitan hänelle nimensä takaisin!" päätti kreivitär
närkästyneenä. "Hän sanoi heille tuntevansa tien Wieniin, mutta hän ei
viitsi ruveta puhumaan hänen mielestään niin vähäpätöisen seikan kuin
hyvän nimen tähden. Ja sitäpaitsi hän on laiska ja hidas toimissaan...
Minä toimin hänen puolestaan..."
"Annan hänelle almun", lisäsi hän ajatuksissaan, "ja hänen on vastoin
tahtoaankin otettava se vastaan!"
Seuraavana päivänä kreivitär oli kaupungin klubissa
hyväntekeväisyysillanvietossa ja möi arpalippuja. Puistossa oli
lipuista, kiemurtelevista viiniköynnöksistä ja kukista kyhätyn katoksen
alla useita pöytiä, joilla oli arpajaislipuilla täytettyjä pyöriä
säiliöitä... Kahdeksan erittäin kaunista ja hienostipuettua
ylhäisönaista istui pöytien takana myöden arpoja. Paraiten kaikista möi
kreivitär Goldaugen. Hän kiersi herkeämättä pyörää ja vaihtoi rahoja.
Pelzer, joka oli iltamassa, osti häneltä kaksituhatta arpaa.
"Kuinka puolisonne veli voi?" kysyi kreivitär ottaessaan maksun
arvoista.
Pelzer huokasi.
"Sitä poloista on kohdannut kaksinkertainen onnettomuus. Hän meni
naimisiin ja ... tänään hän ei enää ole parooni..."
"Kuulin siitä puhuttavan... Missä hänen vaimonsa nyt on?"
"Hän on täällä. Ettekö ole nähnyt? Kuinka hassua! Ha-ha! Hän on
paroonitar... Jos heidät olisi vihitty muutamaa tuntia myöhemmin, olisi
hän nyt pelkkä 'Bürgerin' Sayniz..."
Kreivitär alkoi tarkastella ohikulkevien kasvoja, löytääkseen Ilkan
heidän joukostaan.
Ilka oli juhlassa. Hän oli, pää ylpeästi koholla ja kopea hymy
huulillaan, jo kerran mennyt kreivittären ohitse. Kreivitär ei ollut
arpoja myödessään huomannut häntä. Hän tuli toistamiseen, uteliaan
joukon ympäröimänä, joka julkeasti katseli häntä suoraan kasvoihin.
Kreivitär katsahti häneen, mutta ei nähtävästi tuntenut. Kun Ilka tuli
kolmannen kerran, kohtasivat heidän katseensa toisensa.
Kreivitär hämmentyi ja pudotti Ilkan suureksi mielihyväksi rahoja
maahan. Muutamia rahoja luiskahti hänen vapisevasta kädestään ja kiersi
helähdellen pitkin lattiaa.
Ilka meni kreivittären pöydän luo ja katsoen häntä suoraan silmiin osti
muutamia arpoja.
"Haluaisin lahjoittaa koulun hyväksi erään pikku esineen", sanoi hän ja
pisti vastausta odottamatta kreivittären käteen kultaisen medaljongin.
Kreivitär otti tutun medaljongin, avasi sen ja hymyili. Hänen kuvansa
oli neulan raapima.
"Teidän on annettava lahjanne klubin johtokunnalle", sanoi hän antaen
medaljongin takaisin Ilkalle. "Meidän tehtävänämme on ainoastaan arpojen
myöminen..."
Ja rakastettavasti hymyillen hän lisäsi:
"Anteeksi, minulla ei ole aikaa."
Kreivittären hymy ja kylmäverisyys saivat Ilkan hämilleen. Hän ei ollut
tottunut sellaisiin taistelutapoihin ja poistui hämmentyneenä pöydän
äärestä. Häntä suututti ja hävetti; kreivittären pöydän luona seisovat
henkilöt huomasivat hänen ällistyksensä, katsahtivat toisiinsa ja
hymyilivät. Heidän epävarma hymynsä koski Ilkan sydämeen kuin
veitsenpisto.
"Päästäkäähän kulkemaan", sanoi hän muutamille nuorille miehille, jotka
olivat pysähtyneet muurin tavoin hänen eteensä ja katsoivat häntä
uteliaasti.
Miehet remahtivat nauramaan. Samanlainen naurunpurskahdus kuului hänen
takanaan. Ilka katsahti taakseen ja näki samanlaisen joukon nuoria
miehiä.
"Päästäkää minut menemään!" toisti Ilka.
Miehet purskahtivat uudestaan nauramaan, ja suuri olutpullon korkki
lensi Ilkan ruusunväriseen otsaan. Toinen sattui hänen olkapäähänsä...
"Ha-ha... Hurraa! Paroonitar von Sayniz, arvonsa menettäneen petkuttajan
puoliso!" huusi joku. Kuului sihinää...
Kolmas ja neljäs korkki osuivat molemmat yhtaikaa Ilkan kasvoihin.
Loukattuna ja häväistynä, ollen vähällä pyörtyä, Ilka katsahti
kreivittäreen, ja hänestä näytti siltä, kuin kreivitär olisi nauranut...
Ilkan silmissä pimeni.
Hänen päätään huimasi, ja hän tunsi jalkojensa pettävän.
"Arthur!" kirkaisi hän.
Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Arvonsa menettänyt parooni oli
kaukana. Hän makasi päihtyneenä pensaan juurella lähellä Blaucherin
taloa ja uneksi miljoonistaan...
Kreivitär, jota häväistyn nuoren naisen hämärtynyt katse ei tuntenut,
tuli Ilkan luo, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet pois
joukon keskeltä.
"Päästäkää minut! Minä tahdon tappaa hänet!" huusi Ilka ja meni
tainnoksiin.
Havahtuessaan hän oli pienessä huoneessa, jonka seinät olivat verhotut
vadelmanpunaisella sametilla. Hän makasi sohvalla. Hänen vieressään
istui tyttö, jolla oli pieni pullo kädessään...
"Missä olemme?" kysyi Ilka.
"Klubissa, rouva", vastasi tyttö.
Ilkan korviin tunkeutui masurkan säveleet vahvistaen tytön selitystä.
Ilka kohotti raskasta päätään ja hetkisen mietittyään muisti, mitä oli
tapahtunut.
"Tuokaa minulle pieni lasillinen reinviiniä", pyysi Ilka.
Tyttö poistui. Ilka otti nopeasti taskustaan kukkaron ja siitä pienen,
morfiinia sisältävän pullon. Sama Morfiini oli hiljan uuvuttanut uneen
Louvrer-vanhuksen! Nyt hän nukuttaa sillä itsensä, koska ihmisten
loukkaukset niin raskaasti käyvät hänen sydämelleen... Hän otti kaiken
morfiinin, mikä oli pullossa jäljellä. Ikuista unta odottaessaan Ilka
kallistui samettiselle pielukselle ja mietti... Hänestä ei tuntunut
raskaalta ero valottomasta elämästä. Hänen oli sääli isä Zwiebuschia ...
ainoastaan häntä! Arthuria, joka rakasti enemmän viiniä, kuin nuorta
vaimoaan, hän ei surkutellut.
"Kuinka nyt on laitanne?" kysyi sointuva ääni. Ilkan puoleen kumartui
kreivitär hänen pahin vihollisensa... Ilka näki edessään kimeltävät
silmät ja kaksi ruusunpunaista täplää poskilla.
"D'Eau-Marin!" mutisi hän nähdessään kreivittären vasemmassa poskessa
tuskin huomattavan, punaisen juovan.
"Loukkaajanne saavat rangaistuksensa", sanoi kreivitär. "Heidät on
pestannut Pelzer, joka vihaa Arthuria... Minä rankaisen
Pelzer-heittiötä... Minä olen voimakas... Vieläkö olette minulle
vihoissanne?" Ilka käänsi kasvonsa pois päin. "Vieläkö olet minulle
vihoissasi, Ilka?... Anna anteeksi... Olen tehnyt pahoin... Olen
loukannut isääsi ja sinua... Kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi."
Ilka tunsi päässään suudelman. "Olen kauan etsinyt sinua... En saanut
rauhaa päivällä enkä yöllä, nähtyäni katseesi tuona onnettomuuden
päivänä ... sinun silmäsi polttivat minua nukkuessani..." Ilka purskahti
yhtäkkiä itkemään. "Minä kuolen", kuiskasi hän, vaipuen vähitellen
kilpailijattarensa hellän äänen tuudittamana.
"Anna minulle anteeksi, Ilka, niinkuin minäkin olen antanut sinulle
anteeksi..."
Ilka ojensi kättään ja kosketti kreivittären kaulaa... Kreivitär
kumartui ja suuteli häntä huulille.
"Minä kuolen", kuiskasi Ilka. "Otin ... mor... Tuossa ... matolla..."
Kreivitär kumartui ja näki matolla pullon. Hänelle selvisi kaikki.
Minuutin kuluttua tavattiin klubista lääkäri, joka vietiin Ilkan luo.
Lääkäri saattoi pullon avulla ainoastaan todeta myrkytystapauksen, mutta
nukahtanutta Ilkaa ei voitu enää nostaa jaloilleen...
* * * * *
Reportteri d'Eau-Marin saapui Unkarista Pariisiin samana yönä, jona Ilka
oli arvottu. Kun hän ei tavannut laulajattaren huoneessa ketään muuta
kuin nojatuolissa sikeästi nukkuvan Louvrerin, riensi reportteri Bachin
luo. Tämä kertoi reportterille, mitä hänen poissaollessaan oli
tapahtunut.
"Hän on karannut!" päätti reportteri ja matkusti seuraavana päivänä
takaisin Unkariin, toivoen siellä saavansa palkan työstään.
Unkarissa hän sai tiedon rakastamansa naisen kuolemasta. Tämä kauhea
sanoma kaatoi hänet tautivuoteelle. Maattuaan jonkun ajan kovan kuumeen
kourissa, hän asettui asumaan Goldaugenin metsään ja keräten tietoja
joka puolelta kirjoitti kertomuksen kauniista Ilkasta.
Joutuessani kerran matkoillani kulkemaan Goldaugenin metsän läpi,
tutustuin d'Eau-Mariniin ja luin hänen kertomuksensa.