Oli joulukuinen pakkaspäivä. Taivaalla tuikkivat illan ensimäiset tähdet
ja vaelsi kuu. Ilma oli tyyni, -- ei voitu havaita ainoatakaan
liikahdusta, ainoatakaan ääntä.
Arthur von Saynitz kulki pitkin leveää rajahakkausta "päivälliselle".
Hän tuli pyhän Fransiskuksen kappelilta, jossa oli puoli tuntia sitten
eronnut seuraavaan päivään Thérèse Goldaugenista. Hän pistäytyi tapansa
mukaan metsänvartijan asuntoon kysymään kirjeitä. Rouva Blaucher antoi
hänelle kaksi kirjettä; toinen oli hyvin suuri, toinen aivan pieni.
Pieni oli Ilkalta Pariisista. Saynitz ei ruvennut sitä lukemaan, vaan
pisti sen taskuunsa. Hän tiesi sen sisällön: "Rakastan teitä." Mitään
uudempaa ja järkevämpää Ilka ei olisi voinut keksiä. Suuressa
kirjekuoressa oli Pelzerin käsialalla kirjoitettu osoite. Saynitz olisi
pistänyt taskuunsa senkin, ellei hänen silmiinsä olisi osunut merkintä
"arvopapereita". Arthur mietti hetkisen ja avasi sitten kuoren. Hän
löysi siitä äitinsä testamentin ja rupesi lukemaan sitä. Mitä pidemmälle
hän luki paperia, jonka häntä hyväillyt käsi aikoinaan oli
allekirjoittanut, sitä kummastuneemmaksi kävi ilme hänen kasvoillaan.
Äiti oli luovuttanut hänelle kaiken eikä mitään hänen sisarelleen...
Mutta miksi Pelzerit olivat lähettäneet hänelle tämän testamentin?
"Ahaa!" arveli hän. "Joko katuvat? Se heidän olisi pitänyt tehdä jo
aikoja sitten..."
Äidin maatila ei ollut suuri. Se ei tuottanut kymmentätuhatta taalaria
enempää vuodessa. Mutta Arthur oli mielissään sellaisestakin summasta.
Hän oli iloinen voidessaan temmaista edes sen Pelzer-saiturin kynsistä,
joka oli valmis taalarista tekemään millaisen konnantyön tahansa.
Arthur pyysi Blaucherilta paperia, istui pöydän ääreen ja kirjoitti
Pelzerille kirjeen. Tunnusti saaneensa testamentin ja mainitsi
mielellään haluavansa tietää, miten niiden rahojen oli käynyt, jotka
tähän mennessä oli saatu äidin hänelle jättämästä maatilasta. Hän antoi
kirjeen rouva Blaucherille, joka lähetti sen seuraavana päivänä
postitoimistoon. Viikon kuluttua tuli Pelzeriltä vastaus. Se oli
jotenkin omituinen ja käsittämätön:
"En tiedä mitään", kirjoitti Pelzer. "En tiedä mitään testamentista enkä
rahoista. Jättäkää meidät rauhaan..."
"Mitä tämä merkitsee", ihmetteli Arthur luettuaan kirjeen. "Kummallista!
Vai onko hän ehkä alkanut katua, että lähetti minulle testamentin? Hm...
Odotahan, jos niin on!"
Seuraavana päivänä Arthur lähti kaupunkiin ja esitti testamentin
oikeudessa. Syntyi oikeusjuttu.
Arthur alkoi käydä usein kaupungissa. Aluksi hän kävi oikeudessa ja
sittemmin asianajajansa luona. Thérèse sai usein istua yksin pyhän
Fransiskuksen kappelissa odotuksen ja ikävän ahdistamana. Hän istui,
katseli pyhän Fransiskuksen kammottavia silmiä ja kuunteli tuulen
huminaa... Hänen silmänsä loistivat onnesta, kun huminan keskeltä
kappelin ulkopuolelta kuuluivat paroonin askeleet, ja hänen kasvonsa
olivat kuolonkalpeat, kun hän myöhään illalla poistui kappelista
tapaamatta häntä. Arthur tuli kappeliin vain härnäilläkseen häntä,
puhumaan ilkeyksiä ja nauramaan. Thérèse odotti kärsimättömästi kevättä,
jolloin he taas voisivat tavata toisensa taivasalla.
Mutta kevät toikin hänelle onnettomuuden.
Oli tyyni, lämmin, keväinen iltapäivä.
Thérèse istui "Pronssipeuran" luona odottaen Arthuria. Hän istui
nuorella, vasta orastamaan ruvenneella nurmella ja kuunteli lähellä
virtaavan puron solinaa. Aurinko lämmitti suloisesti hänen kauniita
hartioitaan.
"Tuleeko hän vai eikö?" ajatteli Thérèse.
Arthur oli kokonaan kiintynyt oikeusjuttuunsa ja kävi sangen
vastahakoisesti "Pronssipeuran" luona. Mutta tänä iltapäivänä hän tuli.
Tuli tapansa mukaan hienosti humalassa, synkistynein kasvoin ja äreänä.
"Oletteko täällä?" virkkoi hän ilostuneelle Thérèselle. "Nöyrin
kumarrukseni! Hyvä on olla ilman mitään työtä! Totisesti hyvä: Joutilaat
vain kävelevät ja istuskelevat vihannalla nurmella..."
Hän kävi istumaan Thérèsen viereen ja syljeskeli vimmoissaan sivulleen.
"Olette vihoissanne?" kysyi kreivitär.
"Pelzer-heittiöille! Tiedättekö, minkä he ovat minulle tehneet? Se
testamentti, jonka he lähettivät minulle, on valheellinen kuin nainen.
Se on väärennetty! Minä esitin sen oikeudessa, ja nyt joudun syytteeseen
väärennyksestä. Pelzerit ovat valmistaneet pirullisen jutun! He
kohauttavat olkapäitään, nähdessään testamentin, eivätkä ole sitä
tuntevinaankaan. He ovat tehneet väärennyksen, ja minut pannaan siitä
syytteeseen! Hitto soikoon! Vaativat minulta sitoumuksen, etten matkusta
tieheni, ja pian alkaa tutkintotuomari minua kiusata. Miltä tuntuu?
Ha-ha-ha! Parooni von Saynitz testamentinväärentäjänä! Täytyy olla
Pelzer-lurjus, voidakseen keksiä mokoman satimen. No, teidän armonne,
entä te? Kuulin eilen, että avioliittonne kreivin kanssa on purettu.
Teidän välillänne on siis kaikki lopussa. Miksi vielä täällä istutte?
Miksi ette lähde puolisonne luota ja niistä paikoista, jotka
muistuttavat teille tuosta inhottavasta miehestä?"
"En tahdo lähteä täältä", vastasi Thérèse.
"Hm... Ja saisiko tietää, miksi?"
"Ettekö tiedä?"
"Mistä sen tietäisin?"
Syntyi hetken äänettömyys. Molemmat tiesivät, miksi hän vielä oli
täällä, miksi ei ollut lähtenyt näiltä paikoilta, mutta Arthurin täytyi
saada kiusata häntä.
"Minä... Ettekö sitä tietäisi?... Minä rakastan teitä", sanoi kreivitär,
ja hänen ylpeille, ankarille kasvoilleen kohosi puna. "Rakastan teitä,
Arthur... Ellei olisi tätä rakkautta, olisin jo kaukana
'Pronssipeurasta'."
Kreivitär kohotti katseensa Arthurin kasvoihin. Nuo ivalliset,
päihtyneet kasvot sanoivat hänelle totuuden. Äänettömyys vain vahvisti
sitä. Arthur ei rakastanut häntä.
"Minkä tähden olette käynyt täällä?" kysyi kreivitär hiljaa, väännellen
sormiaan. "Miksi ette mennyt luotani jo silloin, kun nämä kohtaamiset
alkoivat?"
"Teillä oli ikävä", vastasi Arthur. "Olen yhä vielä sama naisten ritari
kuin ennen ja teen kaikki, mitä suloiset naiset haluavat. Ha-ha!"
"Pahoittelen, etten voi vastata rakkauteen rakkaudella. Rakastan
toista..."
Hän pisti nauraen kätensä povitaskuunsa, veti sieltä Ilkan valokuvan ja
työnsi sen aivan Thérèsen silmien eteen.
"Siinä on lemmittyni. Tunnetteko?"
"Sen ukon tytär? Mutta miksi hän on tuollaisessa puvussa?"
"Hänen pukunsa on sangen säädyllinen... Ihastuttavat kasvot!"
Arthur vaikeni. Vaikutus ei ollut sellainen, kuin hän oli odottanut.
Kreivitär ei kalvennut eikä punastunut nähdessään kuvan. Hän vain
huokasi, ja -- omituista! -- hänen silmissään kuvastui suopeutta, kun
hän näki nuo kauniit, melkein lapselliset piirteet.
"Hyvästi!" sanoi Arthur. "Adieu! Menen tutkimaan lakipykäliä. No,
Pelzer, Pelzer! Jos menen ja sanon oikeudessa, että olen saanut
testamentin häneltä, niin minulle nauretaan makeasti!"
Arthur käänsi Thérèselle selkänsä ja poistui, elehtien käsillään, metsän
kätköihin.
Thérèse meni hevosensa luo, joka seisoi syrjässä laiskasti pureskellen
nuorta ruohoa.
"Me lähdemme emmekä enää koskaan tule tänne", sanoi Thérèse silitellen
hevosen otsaa. "Meitä ei rakasteta. Emmekä me rupea kerjäämään almua."
Thérèse hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti metsänrantaa kohti. Hänen
silmistään loisti päättäväisyys. Ratsastaessaan portista pitkään
lehtokujaan, josta puhuimme kertomuksemme ensimäisessä luvussa, hän
kuuli askelia takanaan ja kääntyi katsomaan. Hevosen jäljessä juoksi
tuntematon nuori mies piiska kädessä.
"Hetkinen vain!" huudahti hän ranskaksi. Kreivitär pysähytti hevosensa
ja nyökkäsi miehelle.
"Varmaankin avunpyytäjä", ajatteli hän.
Reportteri d'Eau-Marin juoksi hymyillen ja säteilevin kasvoin
kreivittären luo ja, ihaillen hänen komeuttaan, kohotti piiskansa.
"Te olette yhtä julma kuin kauniskin!" sanoi hän. "Mikään ei saa jäädä
rankaisematta. Muistakaa soittaja-vanhusta ja hänen tytärtään!"
Kreivitär tunsi kasvoissaan polttavaa kipua.
"Niin tapahtukoon!" sanoi hän ja tempasi hevosta suitsista.
D'Eau-Marin seurasi kauan katseillaan ihanaa kreivitärtä. Ranskalainen
olisi kiihkeästi halunnut puhutella naista, jota hän oli lyönyt ja joka
oli vastannut lyöntiin lauseella: "niin tapahtukoon!" mutta kun
kreivitär oli hävinnyt hänen näkyvistään, kääntyi hän takaisin ja alkoi
kiireesti kävellä rautatieasemalle. Hän oli suorittanut tehtävänsä ja
palasi nyt vaatimaan palkkaansa.