MARI. Mutta nyt huomaat sen mahdottomaksi, niinkö?
VILHO. Sitä en juuri tahdo sanoa, mutta kiusaus oli suuri, ja ihminen on
heikko. Aikaa voittaen kyllä tapani parantaisin.
MARI. Noin tyynesti hän saattaa puhua!
VILHO. Niin, näethän, minä en tahdo lupauksia tehdä, joita en kentiesi
voisikaan täyttää.
MARI. Ihmettelen rehellisyyttäsi. Vahinko vaan, ett'et alusta alkaen
ollut noin suorapuheinen.
VILHO. Siinä tosin tein väärin. Mutta arvaathan, Mari, etten uskaltanut.
MARI. Pelkäsit, tiedämmä, rukkaset saavasi.
VILHO. Enkä juuri sitäkään niin pelännyt, mutta tietysti olisi minulla
ollut vaikeampi voittaa rakkauttasi.
MARI. Niinkö arvelet! Tosiaankin! Pois, minä en tahdo sinua enää
nähdäkään!
VILHO. No, mutta kuulehan, Mari, tämä todellakin menee liian pitkälle.
Tosin olen pahoin tehnyt, mutta --
MARI. Sinä olit minua rakastavinasi, saadaksesi vaan minun rahani. Mene,
minä halveksin sinua!
VILHO. Mari, kuinka saatat, kuinka julkeat noin sanoa --?
MARI. Tämä hetki on meidät eroittanut. Mene, äläkä rohkene enää tulla
näkyviini!
VILHO. Mutta Mari! Maltahan toki mielesi! Semmoisesta vähäpätöisestä
asiasta -- --!
MARI. _(Ottaa kihlasormuksen sormestaan ja heittää sen
ylenkatseellisesti Vilholle)_. Tuossa on sormus! Pidä se muistona
tyttöhupakosta, joka sinua niin lämpimästi rakasti, vaan jonka sinä niin
armahtamatta petit! Oi, Vilho --! _(Puhkeaa itkuun ja rientää
vasempaan)_.