_Janne. Mari._
MARI. Kas niin, nyt on aamiainen valmiina. Mutta missä on Vilho?
JANNE. Hm --!
MARI. Eikö Vilho ole täällä?
JANNE. Kyllä hän täällä oli, mutta taisi tulla vähän kipeäksi.
MARI _(levottomasti)_. Kipeäksi! Mitä sinä sanot?
JANNE. Ei vaaraa mitään. Nenänsä rupesi vaan vuotamaan. Mutta kaiketi se
jo on lakannutkin, ha, ha, ha!
MARI. Mitä sinä noin naurat?
JANNE. Muuten vaan, kun tuo sulho on niin kovin arka; kun niin vähästä
säikähtyy.
MARI. Mitä tuossa nyt lörpöttelet? Puhu suusi puhtaaksi!
JANNE. No niin, en minäkään ole sitä ennen uskonut, mutta nyt sen tulin
näkemään. Kun tulin äsken sisään, seisoi sulhanen tässä ikkunassa ja --
No, no, sama se, minua tuo ei kumminkaan liikuta. Mutta, lyhyesti
sanoen, hän parkasi säikähdyksestä minut nähdessään, sanoi ruvenneen
nenänsä vuotamaan ja töyttäsi kuin nuoli ovesta ulos.
MARI. Mitä ihmettä! Mitä hän sitten teki tuolla ikkunan luona?
JANNE. Ohoh, niin huononako neiti minua pitää, että menisin toisten
salaisuuksia ilmoittamaan! En toki semmoista tekisi; en varsinkaan kun
siitä onnettomuuksia voisi seurata, niinkuin tässä kohden tapahtuisi.
Ohoh, olisinpa silloin aika lurjus!
MARI _(kiivaasti)_. Sano heti asia minulle! En minä siitä kenellekään
puhu, sen lupaan.
JANNE. En tohdi sitä ilmaista, en millään tavalla; sulho iskisi minuun
ijankaikkisen vihansa. Kuitenkin varottaisin teitä, neiti, panemasta
liian suurta luottamusta miehiin ja heidän vakuutuksiinsa, olkoonpa
sitten mies vaikka oma sulhokin.
MARI. Mitä rohkenet sanoa?
JANNE. En mitään muuta kuin että sulhasenne teitä -- pettää! _(Erikseen
poismennessään)_. Kas niin, nyt sinulla on hetkeksi miettimistä, senkin
prinsessa! Ha, ha, ha!