_Mari. Vilho._
VILHO. Häijy mies, tuo kisälli!
MARI. Hän on ilkein ihminen koko maailmassa. Hän on vihoissaan siitä,
kun olen sinun kanssasi kihloissa, sillä hän lienee luulotellut, että
tulisin hänelle vaimoksi, vaikka en koskaan ole voinut häntä kärsiä ja
olen aina ollut hänestä hyvin välinpitämätön.
VILHO. Ahaa, hän on siis mustasukkainen!
MARI. Mustasukkainen! Vieläpä mitä! Se vaan häntä harmittaa, että tällä
tavoin muutama tuhat markkaa menee hänen käsistään. Sillä hän tietää
minun tulevaisuudessa saavan periä setäni, ja rahoja hän himosi eikä
minua, vaikka tosin olisin voinut käydä kaupan päälle minäkin.
VILHO. Mutta etköhän tuomitse häntä liian ankarasti, kenties hän
hyvinkin sinua rakastaa. Siinä tapauksessa hän toki ansaitsisi
sääliväisyyttä.
MARI _(hymyellen)_. Kunhan et vaan sinä olisi mustasukkainen?
VILHO. Ole huoletta, minulla ei siihen ole vähääkään taipumusta. Mutta
nytpä johtuukin mieleeni eräs asia, josta vuorostani saan sinua tilille
vaatia. Etkö sinä itse kerran oikein todenperään käynyt mustissa
sukissa?
MARI. Hyi sinua, mitä puhut!
VILHO. Älä väitä, minä huomasin sen selvään. Se oli Eva Ruususen, tuon
nuoren lesken tähden, joka asuu tässä vastapäätä kadun toisella
puolella. Kas vaan, sinä punastut! Kuinka saatoitkaan olla niin
lapsellinen?
MARI. Niin kun luulin -- kun näin sinut niin usein hänen parissaan.
VILHO. Mutta olemmehan jo monia vuosia olleet tuttuja keskenämme ja sitä
paitsi olemme vähän sukuakin.
MARI. Niin, mutta hän on niin viehättävä ja panee kaikkein nuorten
herrain päät pyörälle.
VILHO. Se on tosi, että hän on vilkas ja iloinen nainen ja että hän
mielellään puhelee ja laskee leikkiä herrojen kanssa, jotka sentähden
ovat huvitetut hänen seurastaan; mutta ei siinä sen enempää ole.
MARI. Niin he luulevat, mutta ennenkuin asiasta tietävätkään, joutuvat
he paulaan.
VILHO. Noo, huonomman vaimon voisi saada kuin Eva on, sillä perinpohjin
hän on hyvä ihminen. Minua ei hän kuitenkaan ansoihinsa saa, minä kun
näet jo olen joutunut toisen ansoihin kiinni.
MARI. Hm, kuinka nyt sitten oikeastaan lieneekin sen asian laita? Sinä
puolustat häntä aina niin suurella innolla, että varmaankin luulen sinun
häntä vähän rakastelleenkin! Tunnusta vaan!
VILHO. No, totta tosiaankin, etkös ole aina vieläkin mustasukkainen!
Tuopa vasta on hullunkurista! Ha, ha, ha!
MARI. Eikö mitä, enhän minä sitä enää ole. Mutta koska sinä sen perille
olet tullut, niin täytynee mun tunnustaa, että ensimmältä kihloissa
ollessamme väliin todella kävinkin mustissa sukissa; vaan se tuli
ainoastaan siitä, etten sinua vielä silloin tuntenut niin hyvin kuin
nyt, kultaseni.
VILHO _(syleilee häntä)_. Niinpä sinä kuitenkin salasit minulta jotakin,
vaikka äsken väitit aina olleesi täydesti vilpitön minua kohtaan. Nyt
sinua siitä rankaisen. Katsos näin. _(Suutelee häntä)_.