Huone Olavin äidin luona. Oikealla sänky uutimineen; siinä äiti
sairaana. Kristiina istuu tuolilla, nukuksissa. Laurentius Petri
kaataa öljyä yölamppuun ja kääntää tuntilasin.
LAURENTIUS (itsekseen). Sydänyö!... Nyt on ratkaisu käsissä! (Menee
äidin vuoteelle ja kuulostaa.)
KRISTIINA (vaikeroi unissaan).
LAURENTIUS (herättää Kristiinan). Kristiina!
KRISTIINA (säpsähtää).
LAURENTIUS. Mene levolle, lapsi, minä jään valvomaan!
KRISTIINA. Ei, tahdon odottaa! Minun täytyy pulma hänen kanssaan,
ennenkuin hän kuolee... Olavi on kohta täällä!
LAURENTIUS. Sinä valvot Olavin vuoksi!
KRISTIINA. Niin, sinä et saa mainita että olin nukahtanut! Kuuletko!
LAURRENTIUS. Lapsi raukka! Sinä et ole onnellinen!
KRISTIINA. Kuka on sanonut että ihmisen tulee olla onnellinen?
LAURENTIUS. Tietääkö Olavi sinun olevan täällä?
KRISTIINA. Ei, sitä hän ei koskaan sallisi! Hän tahtoo pitää minua
kuin pyhimyskuvaa hyllyllä. Kuta pienemmäksi ja heikommaksi hän
minut tekee, sitä suurempi on hänen ilonsa laskea väkevyytensä minun
jalkaini juureen...
ÄITI (herää). Lauri!
KRISTIINA (pidättää Laurin ja menee vuoteen ääreen).
ÄITI. Kuka siinä?
KRISTIINA. Teidän sairaanhoitajanne.
ÄITI. Kristiina!...
KRISTIINA. Haluatteko jotain?
ÄITI. Sinulta en mitään!
KRISTIINA. Rouva...
ÄITI. Älä katkeroita minun viimeistä hetkeäni! Mene pois täältä!
LAURENTIUS (esiin). Mitä haluat, äiti?
ÄITI. Vie pois tuo nainen. Kutsu tänne minun rippi-isäni, sillä minun
hetkeni on tullut!
LAURENTIUS. Eikö sinun poikasi ole mahdollinen kuulemaan sinun viime
tunnustustasi.
ÄITI. Hän ei ole osoittautunut sen arvoiseksi. Onko Martti jo tullut!
LAURENTIUS. Martti on huono ihminen!
ÄITI. Jumala, sinä rankaiset minua kovin! Minun lapseni asettuvat
minun ja sinun väliin! Kielletäänkö minulta uskonnon lohdutus
kuolinhetkelläni! Elämäni olette vieneet, tahdotteko nyt tuhota minun
sielunikin -- äitinne sielun! (Pyörtyy.)
LAURENTIUS. Sinä kuulet Kristiina! Mitä voimme tehdä! Pitääkö hänen
kuolla semmoisen kurjan ihmisen käsiin kuin Martin ja kiittää siitä
meitä vai onko hänen viimeinen rukouksensa oleva kirous. Ei, tulkoot
sisään. Mitä ajattelet sinä, Kristiina?
KRISTIINA. Minä en tohdi ajatella mitään!
LAURENTIUS (menee ulos, palaa heti). Oi, se on kauheata. He ovat
nukkuneet noppapelin ja lasin ääreen! Ja näiden tulee valmistaa minun
äitiäni kuolemaan!
KRISTIINA. Mutta sano hänelle totuus!
LAURENTIUS. Hän ei sitä usko, hän heittää sen valheena meidän
silmillemme.
ÄITI. Poikani! Kuule äitisi viime rukous!
LAURENTIUS (menee). Jumala antakoon sen anteeksi.
KRISTIINA. Sitä ei Olavi olisi koskaan tehnyt!
LAURENTIUS (tuo sisään Martin ja Niilon, poistuu Kristiinan kanssa).
MARTTI (menee vuoteen luo). Hän nukkuu.
NIILO (asettaa lattialle lippaan, josta ottaa esiin vihkivesimaljan,
suitsutusastian, voitelusarven, palmuja ja kynttilöitä). Emme siis
voi vielä alkaa toimitusta!
MARTTI. Koska olemme odottaneet näin kauan, voimme odottaa vielä
hetken, kunhan ei se saatanan pappi tulisi!
NIILO. Mestari Olavi, niin!... Luuletko että hän huomasi jotain
tuolla etuhuoneessa?
MARTTI. Se ei minua enää liikuta vähääkään, kunhan ämmä ottaa esiin
rahat, olen vapaa!
NIILO. Sinä olet sentään aikamoinen roisto!
MARTTI. Niin, mutta sekin alkaa väsyttää. Alan kaivata lepoa!
Tiedätkö mitä elämä on?
NIILO. En!
MARTTI. Nautinto! Jumala on liha. Eikö niin sanotakin jossain?
NIILO. Sana tuli lihaksi, tarkoitat!
MARTTI. Niin, niin. Jaa.
NIILO. Sinusta olisi voinut tulla jymy mies! Semmoinen pää!...
MARTTI. Niin, sen kyllä luulen! Sitäpä juuri taidettiin peljätä ja
siitä syystä piiskattiin henki ruumiistani luostarissa, sillä minulla
oli kerran henki minullakin. Mutta nyt minä olen pelkkä ruumis ja se
kyllä kokee korvata vahingon!
NIILO. Ne piiskasivat kai omantunnon samaa tietä?
MARTTI. Niin, jokseenkin tarkkaan. Mutta nyt voisit selittää, millä
tavoin höystetään tuota Rochellea, jonka ääreen äsken nukuimme
etuhuoneessa.
NIILO. Sanoinko Rochellea. Tarkoitan Claret'a! Elikkä oikeastaan
siihen kelpaa mikä viini hyvänsä. Niin, näetkös: kannulliseen viiniä
sekoitetaan 1/2 naulaa kardemummaa, hyvin puhdistettua tietysti -- --
MARTTI. Vaikene hitossa, ämmä liikahti. Ota kirja esiin!
NIILO (lukee puoliääneen seuraavan kestäessä).
Aufer immensam, Deus, aufer iram;
Et cruentatum cohibe flagellum:
Nec scelus nostrum proferes ad aequam
Pendere lancem.
ÄITI. Sinäkö se olet, Martti?
MARTTI. Veljeni Niilo huutaa avuksi pyhää neitsyttä.
NIILO (sytyttää pyhän savun, jatkaa lukemista).
ÄITI. Mikä suloinen lohdutus kuulla Herran sanoja pyhällä kielellä.
MARTTI. Ei ole Herralle uhria niin otollista kuin hurskasten sielujen
rukous!
ÄITI. Kuin pyhä savu, täyttää minun sydämeni hartaus!
MARTTI (pirskottaa sairasta vihkivedellä). Synnin liasta pesee sinut
Herra sinun Jumalasi!
ÄITI. Amen!... Martti, minun on lähdettävä viimeiselle matkalleni;
meidän kuninkaamme jumalattomuus kieltää minua maallisilla lahjoilla
muistamasta pyhää kirkkoamme sen pelastustyössä; ota siis sinä
hurskas mies, minun omaisuuteni ja rukoile minun ja lasteni puolesta,
jotta kaikkivaltias kääntäisi heidän sydämensä valheesta, niin että
kerran voisimme tavata toisemme taivaassa.
MARTTI (ottaa rahapussin). Hyvä rouva, teidän uhrinne on Herralle
sangen otollinen ja teidän tähtenne on Jumala kuuleva minun
rukouksiani.
ÄITI. Nyt tahdon levätä hetken, kootakseni voimia viimeisen
sakramentin nauttimiseen.
MARTTI. Kukaan ei ole häiritsevä teidän viime hetkeänne; eivät edes
ne, jotka kerran olivat teidän lapsianne.
ÄITI. Se on kovaa, isä Martti, mutta se on Jumalan tahto!
MARTTI (avaa pussin, suutelee kultakolikoita). Mitä nautinnon hetkiä
onkaan kätkettynä näihin kolikoihin! Ah!
NIILO. Joko mennään?
MARTTI. Sen voisimme tehdä, koska asiamme on toimitettu, mutta surku
on antaa ämmän kuolla kadotettuna.
NIILO. Kadotettuna?
MARTTI. Niinpä niin!
NIILO. Uskotko sen?
MARTTI. Vaikea on näin päätäpahkaa sanoa mitä uskoa mitä ei! Yksi
kuolee autuaana yhteen, toinen toisen uskon! Kaikki väittävät
tuntevansa totuuden!
NIILO. Jos _sinä_ nyt kuolisit, Martti?
MARTTI. Mutta sehän ei ole mahdollista!
NIILO. Vaan _jos_?
MARTTI. Tjaa, silloin kai pääsisin taivaaseen kuten kaikki muutkin.
Tahtoisin vain pitää pienen selvityksen mestari Olavin kanssa ensin!
Näes, on olemassa hekkuma muita suurempi ja se on kosto!
NIILO. Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?
MARTTI. Hän on uskaltanut nähdä läpitseni, hän on paljastanut minut,
hän näkee mitä minä ajattelen -- oh!
NIILO. Ja siksi sinä vihaat häntä!
MARTTI. Eikö siinä ole syytä kyllin! (Ulko-ovelle koputetaan.) Joku
tulee! Lue hitossa rukouksia! (Niilo lukea loruttaa edelläolevan
värssyn. Ovi avautuu; kuuluu avaimen kilinää.)
OLAVI (tulee sekavan näköisenä).
ÄITI (herää). Isä Martti!
OLAVI (vuoteen ääreen). Tässä on poikasi äiti! Sinä et ilmoittanut
minulle sairaudestasi!
ÄITI. Jää hyvästi, Olavi! Annan sinulle anteeksi mitä olet
rikkonut minua vastaan, jos et häiritse sitä hetkeä, jolloin minut
valmistetaan taivasta varten! Isä Martti! Suo minulle pyhä voitelu,
jotta kuolisin rauhassa!
OLAVI. Siitäkö syystä sinä et kutsunut minua! (Huomaa rahapussin,
joka Martilta on jäänyt kätkemättä; tempaa sen käteensä.) Täällä
käydään kauppaa sieluista! Ja tässä on hinta. Lähtekää tästä
huoneesta ja tältä kuolinvuoteelta, täällä on minun paikkani, ei
teidän!
MARTTI. Te aiotte estää meitä virkamme työssä?
OLAVI. Minä ajan teidät ulos!
MARTTI. Ei paavin, vaan kuninkaan valtuudella me olemme täällä
virkatehtävässä niin kauan kuin meillä virka vielä on.
OLAVI. Minä tahdon puhdistaa Herran kirkon paavien ja kuninkaittenkin
uhalla!
ÄITI. Olavi, sinä tahdot syöstä minun sieluni kadotukseen, sinä
tahdot minut kuolemaan kirous huulilla!
OLAVI. Rauhoitu, äiti; valheessa ei sinun pidä kuoleman; lähesty itse
Jumalaasi rukouksessa! Hän ei ole niin kaukana kuin luulet!
MARTTI. Perkeleen profeetta se, joka ei omaa äitiään tahdo pelastaa
kiirastulen tuskista!
ÄITI. Jeesus Kristus, auta minun sieluani!
OLAVI. Pois tästä huoneesta tahi käytän väkivaltaa! Pois nämä
narripelit! (Potkaisee kumoon vehkeet.)
MARTTI. Menen jos annatte takaisin ne rahat, jotka rouva Kristiina on
lahjoittanut kirkolle!
ÄITI. Sitä varten sinä tulit, Olavi, sinä himoitsit minun kultaani?
Suo se hänelle, Martti. Olavi, sinä saat kaikki, kunhan jätät minut
rauhaan -- sinä saat enemmän vielä! Sinä saat kaikki!
OLAVI (epätoivoisesti). Jumalan nimessä ottakaa rahat; menkää,
menkää. Minä pyydän!
MARTTI (sieppaa pussin ja lähtee Niilon seurassa). Kristiina
rouva. Missä perkele kulkee, on meidän voimamme lopussa! Te nuori
mies, kerettiläisenä olette tuomittu iankaikkiseen kadotukseen,
lainrikkojana saatte rangaistuksenne jo täällä! Varokaa kuningasta!
(Menevät).
OLAVI (lankee polvilleen vuoteen ääreen). Äiti, kuule minua,
ennenkuin kuolet!
ÄITI (on pyörtynyt).
OLAVI. Äiti, äiti, jos vielä elät, puhu pojallesi! Anna minulle
anteeksi, mutta muuta en voi! Tiedän että olet kärsinyt kokonaisen
ihmiselämän minun tähteni, olet rukoillut Jumalaa, että minä kulkisin
hänen teitään. Herra on kuullut sinun rukouksesi; tahdotko nyt että
minä teen turhaksi koko sinun elämäsi, pyydätkö minun hajoittamaan
tämän rakennuksen, joka sinulle on maksanut niin paljon vaivaa ja
kyyneleitä tottelemalla sinua? Anna minulle anteeksi.
ÄITI. Olavi, minun sieluni ei enää kuulu tähän maailmaan, puhun
sinulle haudan takaa -- palaa takaisin, katkaise ne saastaiset
siteet, jotka ruumiisi on solminut, ota jälleen se usko, jonka minä
olen sinulle opettanut, ja minä annan anteeksi!
OLAVI (epätoivon kyynelissä). Äiti, äiti!
ÄITI. Vanno että teet sen!
OLAVI (hetken jälkeen). En.
ÄITI. Jumalan kirous lepää sinun päälläsi! Minä näen hänet, näen
Jumalan vihassaan, auta minua, pyhä neitsyt!
OLAVI. Se ei ole se Jumala, joka on rakkaus!
ÄITI. Se on koston Jumala!... Sinä olet hänet vihoittanut, sinä
syökset minut hänen kostonsa tuleen -- kirottu olkoon hetki, jona
sinut synnytin! (Kuolee.)
OLAVI. Äiti, äiti! (Tarttuu hänen käteensä.) Hän on kuollut!
Antamatta anteeksi! -- Oi jos sinun sielusi vielä viipyy tässä
huoneessa, katso alas poikasi puoleen, minä tahdon täyttää tahtosi,
mikä on sinulle pyhää, on myös oleva minulle! (Sytyttää suuret
vahakynttilät, jotka munkeilta ovat jääneet; asettaa ne vuoteen
ympäri.) Sinä olet näkevä vihityt kynttilät, jotka valaisevat sinua
matkallasi (Hän sovittaa palmun kuolleen käteen.) ja kädessäsi rauhan
palmu olet sinä unhoittava viimeisen maallisen taistelusi! Oi, äiti,
jos voit nähdä minut, annat varmaan anteeksi! (Aurinko on noussut ja
paistaa punertavalla hohteella akkunaverhoihin.)
OLAVI (hypähtää pystyyn). Aamuaurinko, sinä himmennät minun
kynttiläni! Sinun rakkautesi on suurempi kuin minun! (Menee
akkunalle, avaa sen.)
LAURENTIUS (astuu hiljaa huoneeseen, hämmästyy). Olavi!
OLAVI (syleilee häntä). Veli. Se on lopussa!
LAURENTIUS (menee vuoteen luo, lankee polvilleen, nousee jälleen).
Hän on kuollut! (Rukoilee äänettömästi.) Sinä olit yksin täällä?
OLAVI. Sinäkö laskit munkit sisään?
LAURENTIUS. Sinä ajoit heidät pois!
OLAVI. Niin -- sinun olisi tullut tehdä se!
LAURENTIUS. Hän antoi sinulle anteeksi?