LAURENTIUS (astuu lähemmäksi). Oletko valmis matkaan?
OLAVI (pojille). En, minä en koskaan palaa.
LUKIOLAISET (menevät). Jääkää hyvästi, mestari Olavi, älkää unhottako
meitä!
OLAVI (katselee heidän jälkeensä).
LAURENTIUS. Olen kohdannut kuninkaan.
OLAVI (hajamielisesti). Oletko?
LAURENTIUS. Tiedätkö mitä hän sanoi?
OLAVI. En!
LAURENTIUS. Minä olen saanut ajokoiran, joka löytää jäljet, saa nähdä
vaan tuleeko se takaisin, kun vihellän.
OLAVI. Katsos, nyt he istuvat tuolla hautojen keskellä, leikkivät,
poimivat kukkia ja laulavat helluntailauluja.
LAURENTIUS (tarttuu hänen käsivarteensa). Lapsi!
OLAVI (kavahtaa). Mitä sanot?
LAURENTIUS. Luulin sinun tänään tarttuneen auraan niin lujasti, että
oli myöhäistä enää katsoa taakseen!
OLAVI (viittaa kädellään lukiolaisille).
LAURENTIUS. Sinä uneksit vielä?
OLAVI. Se oli minun viimeinen valoisa aamu-unelmani, joka haihtui.
Suo minulle anteeksi -- nyt olen hereillä! (Menevät oikealle.
Tultuaan näyttämön reunaan kääntyy Olavi vielä kerran katsomaan
lukiolaisiin. Samassa mustatveljet Martti ja Nils astuvat esiin juuri
siltä kohtaa, josta lukiolaiset poistuivat.)
OLAVI (huudahtaa tahtomattaan hämmästyksestä, pyyhkäisee kädellä
otsaansa).
LAURENTIUS (vetää hänet mukanaan).