Hänen hengityksensä salpautui; hän seisoi toinen käsi painettuna
sydäntään vasten ja tuijotti minuun huulet raollaan, veren syöksyessä
hänen poskiinsa. Mutta vähitellen kirkastuivat hänen kasvonsa suureen
hymyyn.
»Niin, niin, miksi ei?» toisti hän hillityllä äänellä. »Miksi ei?»
Hänen kätensä oli käsivarrelleni, ja hän puristi sitä, kunnes melkein
teki kipeää. »Miksi ei? Te olette siis suunnitellut tämän — meidän
tähtemme?»
Taas nyökkäsin.
»Mutta voitteko te?»
»Aivan varmasti», vakuutin ja sitten kuiskasin hänelle, että hänen
piti viedä kälynsä yläkertaan. Enempää odottamatta aioin lähteä
puutarhaan. Jalkani oli jo kynnyksellä, ja samalla omaksuin sopivan
ilmeen, kohdatakseni viholliseni; mutta silloin kuulin liikettä
takanani. Seuraavassa silmänräpäyksessä laskeutui hänen kätensä taas
käsivarrelleni.
»Odottakaa! Odottakaa hetkinen! Tulkaa takaisin!» läähätti hän.
Käännyin häneen päin. Hymy ja punehdus olivat hävinneet; hänen kasvonsa
olivat kalpeat. — »Ei!» sanoi hän kiivaasti. »Minä olin väärässä! Minä
en tahdo. En tahdo olla osallisena siinä. Te teitte sen suunnitelman
yöllä, herra de Barthe. Se on murha.»
»Mademoiselle!» huudahdin kummastuen. »Murha? Miksi niin? Sehän on
kaksintaistelu.»
»Se on murha», vastasi hän itsepintaisesti. »Te suunnittelitte sen
yöllä. Sen sanoitte itse.»
»Mutta minä panen alttiiksi myös oman henkeni», muistutin terävästi.
»Minä en missään tapauksessa tahdo olla osallisena siinä», sanoi hän
vähemmän kiivaasti. Hän vapisi liikutuksesta. Hänen silmänsä karttoivat
katsettani.
»Minä otan sen vastuulleni», vastasin päättävästi. »On myöhä peräytyä,
mademoiselle. He odottavat minua. Mutta ennen kuin menen, pyydän teitä
vetäytymään pois.»
Minä käännyin hänestä ja läksin ulos, ihmetellen ja mietteissäni.
Ensiksikin ajattelin, että naiset ovat kummallisia olentoja. Ja
toisekseen — _murha_? Ainoastaan sen vuoksi, että olin suunnitellut
kaksintaistelun ja haastanut riitaa? En ollut milloinkaan kuullut
niin järjetöntä väitettä. Jos sillä tavoin ajateltiin ja sanottiin
Kainiksi jokaista, joka miekalla ratkaisi kunnia-asioita, niin kadut
vilisivät polttomerkeillä leimattuja kasvoja. Minä nauroin tuollaisille
kuvitelmille, astellessani pitkin puutarhan käytävää.
Mutta ehkä sittenkin tein tyhmästi. Luutnanttihan jäisi jäljelle...
mies, jonka kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, kovemmasta aineesta
luotu kuin kapteeni. Ja sotamiehet! Entä jos he minun surmattuani
heidän johtajansa tekisivät maan kuumaksi jalkaini alla, kardinaalin
valtakirjasta huolimatta? Olisi todellakin naurettavaa, jos juuri
onnistumaisillani ollessani joutuisin pakenemaan kourallista tavallisia
huoveja.
Se ajatus miellytti minua niin vähän, että aluksi epäröitsin. Tuntui
kuitenkin olevan liian myöhäistä vetäytyä takaisin. Kapteeni ja
luutnantti odottivat minua pienellä aukiolla viidenkymmenen kyynärän
päässä rakennuksesta; siinä leikkasi kapeampi polku sitä leveätä tietä,
jolla ensi kerran näin mademoisellen ja hänen kälynsä kävelevän.
Kapteeni oli riisunut nuttunsa ja seisoi paitahihasillaan nojaten
aurinkokelloon, avopäin ja jäntereinen kaula paljaana. Hän oli vetänyt
miekkansa esille ja sohi sen kärjellä kärsimättömästi maata. Panin
merkille hänen voimakkaan ruumiinrakenteensa ja reippaan ryhtinsä;
kaksikymmentä vuotta takaperin se näky olisi kannustanut minua. Mutta
nyt ei aivoissani ollut sijaa sellaisille ajatuksille, ja vaikka hetki
hetkeltä tunsin yhä suurempaa vastenmielisyyttä taistelemaan, ei se
ollenkaan johtunut menestykseni epäilemisestä.
Valmistausin vitkallisesti ja olisin mielelläni aikaa voittaakseni
tehnyt jonkun muistutuksen paikkaa vastaan. Mutta aurinko oli kyllin
korkealla, jottei se suonut kumpaisellekaan taistelijalle mitään
erityistä etua. Maa oli kova, paikka oli hyvin valittu. Niinpä en
kyennyt keksimään mitään veruketta päästäkseni miehestä eroon, ja
seisoin jo valmiina tehdäkseni hänelle kunniaa ja käydäkseni toimeen,
kun mieleeni juolahti ajatus.
»Silmänräpäys!» sanoin kapteenille. »Otaksukaamme, että surmaan teidät,
herra kapteeni, —kuinka käy silloin asiallenne täällä?»
»Älkää olko levoton siitä», vastasi hän pilkallisesti hymyillen; hän
oli väärin käsittänyt viivyttelyni ja empimiseni. »Niin ei tapahdu,
hyvä herra. Missään tapauksessa ei sen ajatuksen tarvitse raskauttaa
mieltänne. Minulla on mies tilalleni.»
»Niin, mutta kuinka käy _minun_ asialleni?» huudahdin sitten. »Minulla
ei ole luutnanttia kumppaninani.»
»Sitä olisi teidän tullut ajatella ennen kuin koskitte saappaisiini»,
vastasi kapteeni ylenkatseellisesti.
»Myönnetään», sanoin, olematta huomaavinani hänen sävyään. »Mutta
parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt, kun ajattelen sitä, en ole
varma siitä sallivatko velvollisuuteni monseigneuria kohtaan minun
taistella.»
»Otatte siis vastaan iskun, jonka saitte?» huudahti hän, sylkäisten
ärsyttävästi maahan. »_Diable_!» Ja luutnantti, joka seisoi
leveäharteisena hänen vieressään kädet selän takana, purskahti nauraa
hohottamaan.
»Siitä en ole vielä oikein selvillä», vastasin epätietoisena.
»Koettakaapa siis varmistua, _nom de Dieu_!» kehoitti kapteeni ilkeästi
nauraen. Hän teiskaroitsi edestakaisin ja leikki aseellaan. »Pelkään,
herra luutnantti, ettei tänään tule leikistä mitään», jatkoi hän
äänekkäästi kuiskaten. »Kukollamme onkin vain kananpoikasen sydän.»
»No niin», sanoin kylmästi, »en tiedä mitä olisi tehtävä. Päivä on
kaunis ja kenttä erinomainen ja auringon asento mitä parhain. Mutta
minä en voita suuriakaan surmatessani teidät, herra kapteeni; se
päinvastoin saattaisi minut ikävään pinteeseen. Toiselta puolen ei
minua erityisemmin surettaisi antaa teidän mennä.»
»Todellakin?» sanoi hän halveksivasti ja loi minuun sellaisen
silmäyksen kuin olisin ollut lakeija.
»Ei», vastasin. »Sillä jos kulkisitte kertomassa, että olette lyönyt
Gil de Beraultia ja itse selvinnyt ehjin nahoin, ei kukaan teitä
uskoisi.»
»Gil de Berault!» huudahti hän hämmästyneenä.
»Niin, herraseni», vastasin hymyillen. »Nöyrin palvelijanne. Ettekö
tiennyt nimeäni?»
»Luulin nimenne olevan de Barthe», sanoi hän. Hänen äänensä sointu
oli kummallinen, ja hän odotti vastausta huulet raollaan ja silmissä
samanlainen ilme kuin olin ennenkin nähnyt muiden miesten silmissä.
»Ei», sanoin minä, »se oli äitini nimi. Käytän sitä vain tilapäisesti.»
Hänen punaiset poskensa menettivät vivahduksen kukoistavaa väriänsä, ja
hän puri huultansa silmäillessään luutnanttia hämmästynein katsein. Kun
olin nähnyt nuo merkit ennenkin, tunsin ne hyvin; olisin nyt puolestani
voinut huutaa: »Kananpojan sydän!», mutta enpä ollut huvin vuoksi
suonut hänelle mahdollisuutta päästä jutusta, vaan pysyin päätöksessäni.
»Nyt toivon teidän myöntävän», sanoin tuimasti, »ettei minulle voi olla
erittäin nöyryyttävää antaa loukkauksen jäädä kostamatta.»
»Herra de Beraultin uljuus on tunnettu», mutisi hän.
»Ja täydellä syyllä», vahvistin hänen tunnustustaan. »Jos siis
sanoisimme: kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä? Lykkäys saa jäädä
minun laskuuni.»
Hän vaihtoi katseita luutnantin kanssa ja tähysti sitten eteensä maahan
nyreänä, ja ihan selvää oli, että hän taisteli itsensä kanssa. Hänen
tarvitsi ainoastaan pysyä haasteessaan, jotta minun täytyi tapella,
ja jos hän hyvän sattuman tai taidon avulla voittaisi minut, leviäisi
hänen maineensa kaksintaistelijana kuohuvan tulvavirran tavoin kautta
kaikkien Ranskan linnoituskaupunkien, vieläpä tekisi hänet kuuluisaksi
Pariisissakin. Toiselta puolen hän näki edessään uhkaavan hengenvaaran;
hänellä oli mielikuvituksessaan jo kylmä teräs rinnassaan. Hän horjui
henkensä menetyksen ja jotenkuten kunniallisen, joskaan ei kunniakkaan
peräytymisen välillä. Minä luin hänen kasvoistaan, ja ennen kuin hän
oli mitään sanonut, tiesin hänen ratkaisunsa.
»Minusta tuntuu, kuin teillä olisi siitä suurin ikävyys», sanoi hän
hillityllä äänellä, »mutta minä puolestani olen tyytyväinen.»
»Hyvä on», vastasin, »minä kyllä taivun ikävyyteen. Pyydän anteeksi,
että houkuttelin teidät riisuutumaan tarpeettomasti. Onneksi paistaa
aurinko.»
»Niin», sanoi hän nyreästi. Ja hän otti vaatteensa aurinkokellon päältä
ja alkoi pukea niitä ylleen. Hän oli selittänyt olevansa tyytyväinen,
mutta minä tiesin, että hän oli hyvin tyytymätön itseensä, eikä minua
ihmetyttänyt, kun hän nyt sanoi pikaisesti, melkein tylysti: »Yksi asia
on mielestäni selvitettävä täällä.»
»Vai niin», sanoin minä, »mikä sitten?»
»Asemamme», huudahti hän. »Muutoin tulee meillä taas yhteentörmäys
tunnin kuluessa.»
»Hm... en ole oikein varma siitä, että käsitän teitä», sanoin minä.
»Sitä juuri _minä_ en tee — en käsitä!» vastasi hän kiukkuisen
voitonriemuisella äänellä. »Ennen kuin läksin tälle retkelle,
sanottiin minulle, että täällä oli herrasmies, jolla oli kardinaalin
valtakirja herra de Cocheforêtin vangitsemiseksi, ja minä sain käskyn
mahdollisuutta myöten karttaa hänen tiellensä joutumista. Aluksi
uskoin, että te olitte se herrasmies. Mutta hitto minut periköön, jos
nyt käsitän rahtuakaan.»
»Miksi ette?» kysyin kylmäkiskoisesti.
»Koska — niin, sehän on aivan selvää!» vastasi hän kiivaasti. »Oletteko
täällä rouva de Cochefcrêtin puolesta suojelemassa hänen miestään? Vai
oletteko täällä vangitsemassa häntä? Sitäpä juuri en käsitä, herra de
Berault.»
»Epäilette olenko kardinaalin lähettiläs? Kyllä minä olen.»
»Ja teidän pitäisi vangita herra de Cocheforêt?»
»Niin.»
»Minua ihmetyttää», sanoi hän.
Sen enempää hän ei virkkanut, mutta hän puhui niin purevaan tapaan,
että tunsin veren syöksyvän kasvoihini.
»Varokaa itseänne, herraseni», sanoin ankarasti. »Älkää liiaksi
käyttäkö hyväksenne sitä ikävyyttä, jota kuolemanne tuottaisi minulle.»
Hän kohautti olkapäitään.
»Älkää panko pahaksenne», sanoi hän. »Mutta te ette näy käsittävän,
mikä on pulana, herra de Berault. Jollemme sovi asiasta, niin
riitaannumme parikymmentä kertaa päivässä.»
»No, mitä haluatte?» kysyin kärsimättömästi.
»Tahdon vain tietää, miten aiotte käyttäytyä, jotteivät suunnitelmamme
joudu vastakkain.»
»Se jää minun yksityiseksi asiakseni», vastasin.
»Vastarinta siis?» sanoi hän katkerasti.
Mutta hänen mielensä ei näyttänyt tekevän suututtaa minua.
»Anteeksi», jatkoi hän, »asia on aivan yksinkertaisesti tämä. Miten
aiotte löytää hänet, jos hän on täällä?»
»Sekin jää vain minun asiakseni», selitin hänelle.
Hän teki sellaisen liikkeen, kuin olisi päättänyt heittää sikseen koko
asian, mutta juuri silloin hän sai odottamattoman liittolaisen.
Luutnantti, joka oli koko ajan seisonut vieressä kuunnellen ja harmaita
viiksiään pureskellen, huomautti:
»Kuulkaas, herra de Berault, minä en taistele kaksintaisteluja, minä
olen riveistä noussut mies. Minä osoitin urhoollisuuttani Montaubanissa
vuonna 21, eikä minun kunniani tarvitse mitään puolustusta. Minä
voin sentähden sanoa, mitä tahdon, ja minä kysyn teiltä suoraan,
mitä kapteeni varmaan ajattelee, vaikka hän ei sano sitä: oletteko
te sekä jäniksen että koirien puolella tässä asiassa? Toisin sanoen,
oletteko te pudistanut hartioiltanne kardinaalin asian muutoin paitsi
nimellisesti ja lyöttäytynyt madamen liittolaiseksi? Vai — ja se on
ainoa muu vaihtoehto — koetatteko päästä käsiksi mieheen, johtamalla
naiset harhaan?»
»Heittiö!» ärjäisin niin raivoissani, että tuskin sain sanaakaan
suustani. »Kuinka uskallatte? Kuinka julkeatte väittää, että minä olen
petollinen sitä miestä kohtaan, jonka palveluksessa olen?»
Luulin hänen hätkähtävän taaksepäin, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän
seisoi siinä suorana kuin hiilihanko.
»Minä en väitä mitään, minä vain kysyn», vastasi hän katsellen
ujostelematta kasvoihini ja lyöden nyrkkinsä kämmenelleen, antaakseen
enemmän pontta sanoilleen. »Minä kysyn teiltä, oletteko kavaltamassa
kardinaalia vai noita kahta naista? Se on ihan yksinkertainen kysymys.»
Nyt olin tukehtua.
»Te häpeämätön vintiö!» puhisin vastaukseksi.
»Hiljaa, hiljaa!» torjui hän. »Näyttääpä siltä kuin olisin osannut
paikalleen. Mutta nyt riittää. Minä huomaan millä kannalla asiat ovat,
herra kapteeni; olkaa hyvä ja tulkaa mukanani silmänräpäykseksi!»
Hän tarttui säveästi esimiestään käsivarresta, vei hänet sivukäytävälle
ja jätti minut seisomaan siihen, helteessä pakahtumaisillani kiukusta.
Sitä viheliäistä konnaa! Että tuollainen mies saikin loukata minua
rangaistuksetta! Pariisissa olisin taistellut hänen kanssaan, mutta
täällä se oli mahdotonta.
Kuohuin vielä raivosta, kun he tulivat takaisin.
»Me olemme tehneet päätöksen», sanoi luutnantti, seisoen selkä suorana
kuin laastukki ja kaluten harmaita viiksiään. »Me jätämme talon ja
madamen teidän haltuunne ja te saatte itse pitää huolta, millä tavoin
voitte löytää miehen. Me puolestamme lähdemme kylään miehinemme ja
työskentelemme omin neuvoin. Siinä kaikki, herra kapteeni, eikö niin?»
»Niin», mutisi kapteeni ja katseli mihin hyvänsä muuanne kuin minuun.
»Me lausumme siis hyvästi teille, herraseni», jatkoi luutnantti.
Silmänräpäyksessä hän käännähti seuralaisensa kanssa pois, ja he
astelivat eteenpäin pitkin leveätä hiekkakäytävää minun katsellessani
heidän jälkeensä epäluulon ja voimattoman raivon vallassa.
Heidän sävyssään ja mutkattomassa poistumisessaan oli jotakin niin
loukkaavaa, että kiukku aluksi kerrassaan voitti malttini. Ajattelin
luutnantin sanoja ja toivotin kirousta ja kuolemaa hänelle siinä
jäytävässä tiedossa, etten voinut niitä pitkään aikaan unohtaa.
»Kavalsinko kardinaalia vai noita kahta naista — kumpaako?» Olipa se
kysymys, joka... mutta vielä minä häntä kurittaisin jonakin päivänä. Ja
kapteeni? Hänen vahingonilostaan minä ainakin pystyin tekemään lopun,
ja sen minä päätin. Auchin kollojen keskuudessa hän epäilemättä oli
oikea porho, mutta kyllä minä olin mies leikkaamaan kukonheltan häneltä
jonakin sopivana hetkenä kylärähjän takana.
Hiukan tyynnyttyäni aloin kuitenkin ihmetellä, minkätähden he olivat
poistuneet ja mitä he aikoivat tehdä. He olivat kenties jo jäljillä tai
saaneet tarvitsemansa tiedot; siinä tapauksessa voin käsittää heidän
käytöksensä. Mutta jos he vielä etsivät umpimähkään, epätietoisina
siitä, oliko saalis lähettyvillä vai ei, ja tietämättä kuinka kauan
täytyi viipyä paikkakunnalla, tuntui minusta uskomattomalta, että
soturit ilman syytä vaihtoivat hyvän asuntonsa huonompaan.
Kävelin peremmälle puutarhaan, vihoissani ajatellen tätä kaikkea
ja ärtyisesti katkoen kukkasia miekkani huotralla. No niin, jos he
löytävät ja vangitsevat miehen, niin kuinka sitten käy? Silloin kai
minun täytyy solmia rauha kardinaalin kanssa niin hyvin kuin voin. Hän
on silloin voittanut pelinsä, mutta ei minun välitykselläni. Toiselta
puolen, jos minä ehdin ennen heitä — ja uskoin todellakin ehtiväni
saada karkulaisen kiinni muutamassa tunnissa — niin tulee hetki,
jolloin minun täytyy seistä silmä silmää vastaan mademoisellen edessä.
Vähän aikaa sitten ei tällainen kohtaus ollut tuntunut niin vaikealta.
Ensimmäisestä kohtauksestamme asti — ja vielä enemmän sen ehtoopäivän
jälkeen, jolloin hän oli purkanut inhoansa päin silmiäni — olivat
tunteeni häntä kohtaan olleet kummallisena vihamielisyyden ja
myötätunnon yhtymänä. Vastenmielisyyttä oli minussa herättänyt se,
että hänen sekä entinen että nykyinen elämänsä oli niin erilainen
kuin minun; sääliä tunsin sen johdosta, että hän oli nainen ja ilman
suojelijaa. Sitten olin pettänyt hänet ja ostanut hänen luottamuksensa
luovuttamalla hänelle takaisin jalokivet, ja niin olin jossakin määrin
tyydyttänyt kostonhaluani; myötätunto oli siitä syystä päässyt minussa
voitolle. Nyt tuskin tiesin itsekään, mitä ajattelin tai tunsin tai
tavoitin. En todellakaan _tiennyt_, mitä tahdoin. Siellä seisoessani
puutarhassa tuon äkillisesti heräävän tietoisuuden painostamana kuulin
hänen askeleensa, ja kääntyessäni katsomaan hän seisoi takanani.
Hänen kasvonsa kuvastivat huhtikuuta, kyynelistä esiin puhkeavaa hymyä.
Hänen seistessään siinä, korkean päivänkukkaryhmän edessä, hätkähdin
nähdessäni kuinka kaunis hän oli.
»Minä etsin teitä, herra de Barthe», sanoi hän hieman punehtuen kenties
siitä syystä, että silmäni ilmaisivat ajatukseni, »kiittääkseni teitä.
Te ette ole tapellut, ja kuitenkin olette voittanut. Kamarineitoni tuli
juuri yläkertaan luokseni ja kertoi, että ne tekevät lähtöä täältä.»
»Täältä?» kertasin hajamielisesti. »Kyllä, mademoiselle, he lähtevät
talosta.»
Hän ei ymmärtänyt sanoihini kätkettyä muistutusta.
»Mitä taikakeinoa te olettekaan käyttänyt?» sanoi hän melkein
hilpeästi; oli omituista, kuinka suuresti toivo oli hänet muuttanut,
»Olen sitäpaitsi utelias tietämään, miten pääsitte taistelematta.»
»Sen jälkeen kun olin saanut lyönnin, niinkö?» kysyin katkerasti.
Mutta hänen kasvonsa synkistyivät. Selvästi näin, että kun hän asiaa
katseli siltä kannalta — mitä hän ei varmastikaan ollut ennen huomannut
— ihmetytti se häntä vielä enemmän kuin ennen.
Tein äkillisen päätöksen.
»Oletteko milloinkaan», kysyin vakavasti ja nypin puhuessani
kuihtuneita lehtiä vieressäni olevasta kasvista, »kuullut puhuttavan
aatelismiehestä nimeltä de Berault? Pariisissa hän lienee tunnettu
'Mustan surman' lisänimellä.»
»Se kaksintaistelija?» vastasi hän ja katseli minua kummastuneena.
»Kyllä, minä olen kuullut hänestä. Hän surmasi erään nuoren
herrasmiehen, joka oli tältä seudulta kotoisin, Nancyssa kaksi vuotta
takaperin. Se oli surullinen tapaus», jatkoi hän värähtäen, »ja hirveä
mies. Jumala suojelkoon ystäviämme sellaisista.»
»Aamen», sanoin tyynesti. Mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta en
voinut katsoa häntä silmiin.
»Entä sitten?» kysyi hän ja kävi äkkiä levottomaksi äänettömyydestäni.
»Mitä hänestä, herra de Barthe? Minkätähden mainitsette häntä?»
»Sentähden että hän on täällä, mademoiselle.»
»Täälläkö?» huudahti hän. »Cocheforêtissa?»
»Niin, mademoiselle», vastasin minä. »Minä juuri olen se mies.»