»Lakaistako lattia, monsieur? Ja korjata pois tämä säly? Mutta herra
kapteeni...»
»Kapteeni on kylässä», vastasin äkäisesti. »Kas niin, kiirehtikää!
Rivakasti vain, niin on kaikki valmista tuossa tuokiossa. Avatkaa
puutarhan puolelle ovi... noin.»
»Niin, nythän on kaunis aamu. Ja herra luutnantin tupakka... mutta
herra kapteeni ei ole...»
»Antanut teille käskyjä? No niin, siinä tapauksessa määräilen minä»,
vastasin. »Ensiksikin viekää pois nuo vuoteet. Ja ripeästi nyt, muutoin
kyllä keksin keinon saadakseni teihin vauhtia!»
»Silmänräpäyksessä... ja herra kapteenin ratsastussaappaat...?»
»Pankaa ne käytävään», sanoin.
»Niin ettäkö käytävään?» Hän seisoi ja katseli niitä epäröiden.
»Niin, käytävään.»
»Ja päällysvaattet, monsieur?»
»Ihan ikkunan edessä on pensas. Antakaa niiden tuulettua.»
»Tuota noin... pensaaseen? Niin, märkiähän ne ovat. Mutta... kyllä,
kyllä monsieur, nyt se on tehty. Ja pistoolin huotrat?»
»Ulos nekin!» määräsin karskisti. »Heittäkää ne ulos! Hui! Täällä
sisällä löyhkää nahalta. Lakaiskaa nyt lieden edusta. Ja asettakaa
pöytä avoimen oven eteen, jotta voimme nähdä puutarhaan — noin. Ja
sanokaa keittäjättärelle, että me syömme puolista kello yksitoista ja
että madame ja mademoiselle tulevat nyt.»
»Hm... mutta herra kapteeni määräsi, että puolinen syödään vasta
puolikahdeltatoista.»
»Siinä tapauksessa se tuke puolta tuntia aikaisemmin, ja pankaa
mieleenne, ystäväiseni, että jollei se ole valmis, kun madame tulee,
niin siitä saatte te ja keittäjätär vastata.»
Miehen mentyä toimittamaan asiaansa katselin ympärilleni. Mitä täällä
vielä puuttuikaan? Aurinko paistoi herttaisesti kiilloitetulle
lattialle; yöllisen sateen raikastuttama ilma virtasi vapaasti
avoimesta ovesta. Muutamat syyskylmiltä säästyneet mehiläiset surisivat
ulkopuolella. Takkavalkea räiskyi kodikkaasti; vanha koira, sokea ja
raihnainen, makasi paistattelemassa turkkiaan tulen edessä. Minä en
nähnyt muuta korjattavaa; seisoskelin katsellen, kuinka mies siirsi
esille pöydän ja levitti sille liinan.
»Kuinka monelle, hyvä herra?» kysyi hän pelokkaasti.
»Viidelle», vastasin enkä voinut olla hymyilemättä itsekseni.
Sillä mitä olisikaan sanottu Zatonin majatalossa, jos olisi nähty
Berault muuttuneena perheenemännäksi? Eräällä hyllyllä oli valkoinen
kukkaismaljakko, vanhanaikainen esine Henrik II:n päiviltä. Otin sen
alas, panin siihen muutamia syyskukkia, laskin maljakon pöydälle
ja vetäysin vähän taaksepäin, silmätäkseni miltä se näytti. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä, kun olin kuulevinani heidän tulevan,
sieppasin kukat pois oudosti säikähtäen; minua oli äkkiä hävettänyt.
Se osoittausi kuitenkin vääräksi hälytykseksi, ja minä panin maljakon
takaisin. Niin narrimaisesti en ollut käyttäytynyt moneen vuoteen —
useampaan kuin teki mieleni laskea.
Mutta kun madame ja mademoiselle tulivat alas, ei heiltä liiennyt
huomiota kukkasille eikä huoneelle. He sanoivat, että kapteeni
oli lähtenyt alas kylään ja metsään vaanimaan pakolaista, ja kun
olin valmistautunut katselemaan huvinäytelmää, koituikin siitä nyt
murhenäytelmä. Madamen kasvot olivat niin punaiset itkusta, että kaikki
hänen kauneutensa oli poissa. Hän hätkähti pienimmästäkin äänestä eikä
saanut sanaakaan suustansa vastaukseksi tervehdykseeni. Hän vaipui
tuolille, istui sitten hievahtamatta ja itki hiljaa.
Mademoiselle oli tuskin iloisemmalla tuulella. Hän ei itkenyt, mutta
hänen sävynsä oli kova ja ylpeä. Hän puheli hajamielisesti ja vastaili
ärtyisesti. Hänen silmänsä säkenöivät, ja näytti siltä kuin hän olisi
alinomaa kuulostellut jotakin pelkäämäänsä ääntä.
»Ei mitään uutta, herra de Berault?» sanoi hän, asettuen paikalleen. Ja
hän loi minuun nopean silmäyksen.
»Ei, mademoiselle.»
»Etsivätkö ne kylästä?»
»Luulen niin.»
»Missä Clon on?» Tämän hän sanoi matalammalla äänellä ja levottoman
näköisenä.
Pudistin päätäni.
»Melkeinpä uskon, että hänet on suljettu jonnekin. Ja Louis samaten»,
sanoin sitten. »Mutta en ole nähnyt kumpaistakaan.»
»Ja missä ovat... minä luulin, että ne miehet olivat täällä», mutisi
hän. Ja hän loi syrjäsilmäyksen molempiin tyhjiin sijoihin. Palvelija
oli kantanut ruuan sisälle.
»He tulevat pian», sanoin kylmäkiskoisesti. »Mutta käyttäkäämme nyt
aikaa. Rahtunen viiniä ja ruokaa tekee madamelle hyvää.»
Hän hymyili surullisesti.
»Minusta tuntuu, että olemme vaihtaneet paikkoja», sanoi hän, »ja että
teistä on tullut isäntä ja meistä vieraita.»
»Antakaamme olla niin», sanoin hilpeästi. »Olkaa hyvä ja ottakaa hiukan
tätä ragouta. Kas niin, mademoiselle, paastoaminen ei ole kenellekään
hyväksi. Kunnon ateria on pelastanut monen ihmisen hengen.»
Se oli kenties kömpelösti sanottu, sillä hän vavahti ja katsoi minuun
synkästi hymyillen. Mutta hän suostutti kälynsä syömään ja otti hiukan
omallekin lautaselleen ja kohotti haarukan huulilleen. Mutta hän laski
sen heti pois.
»Minä en voi», mutisi hän. »Minä en voi niellä mitään. Hyvä Jumala,
tällä hetkellä he kenties vangitsevat hänet.»
Luulin hänen ratkeavan itkuun, ja minua kadutti, että olin taivuttanut
hänet tulemaan alas. Mutta vielä ei hänen hillitsemiskykynsä ollut
lopussa. Ponnistelulla, jonka näkeminen kävi tuskakseni, hän sai
tyyneytensä takaisin. Hän otti haarukan ja söi pari palaa. Senjälkeen
hän loi minuun katseen, joka hehkui innosta.
»Minä tahdon puhutella Clonia», kuiskasi hän tuskallisesti. Palvelija,
joka tarjosi meille, oli mennyt huoneesta.
»Tietääkö hän?» kysyin.
Hän nyökkäsi, ja hänen kauniit kasvonsa olivat omituisesti muuttuneet.
Voi nähdä, että hän puri hampaitaan yhteen; kaksi punaista pilkkua
hehkui hänen poskillaan, ja hän hengitti rajusti. Häntä katsellessani
tunsin äkillisen pistoksen sydämessäni ja vavahdin niinkuin mies, joka
herätessään näkee seisovansa kuilun partaalla. Kuinka suuresti nuo
naiset rakastivatkaan sitä miestä!
Vähään aikaan en kyennyt lausumaan mitään. Sittenkun sain puhelahjani,
särähteli ääneni kuivana ja sammaltavana.
»Hän on luotettava ja uskollinen», sanoin. »Hän ei osaa lukea eikä
kirjoittaa.»
»Ei, mutta...» Mademoisellen kasvot saivat päättäväisen ilmeen. »He
tulevat» kuiskasi hän. »Hiljaa!» Hän nousi ja seisoi pää pystyssä
nojaten pöytää vasten. »Ovatko he... ovatko he löytäneet hänet?» mutisi
hän. Nainen hänen vieressään itki yhä, tietämättä mitä tapahtui.
Minä kuulin kapteenin raskaat askeleet käytävässä ja hänen äänekkään
kiroilunsa ja kosketin mademoisellen kättä.
»Ei, he eivät ole löytäneet», kuiskasin. »Kaikki on hyvin,
mademoiselle. Kaikin mokomin rauhoittukaa. Istuutukaa ja ottakaa heidät
vastaan kuin ei olisi mitään hätää. Ja kälynne! Madame, madame!» huusin
melkein ankarasti. »Hillitkää huolestuksenne! Muistakaa, että teillä on
osa näyteltävänä.»
Kehoitukseni vaikutti. Madame tukehdutti nyyhkytyksensä. Mademoiselle
hengähti syvään ja istuutui, ja vaikka hän vielä oli kalpea ja vapisi,
oli kuitenkin pahin puuska tauonnut.
Jopa oli aikakin. Ovi lensi auki, ja kapteeni ryntäsi sisälle yhä
sadatellen.
»_Sacré nom du dialle_!» kiljui hän, kasvot tulipunaisina raivosta.
»Kuka hullu se näin on liikutellut tavaroita täällä. Saappaani...
minun...»
Hän jäi seisomaan suu auki. Hän vaikeni keskellä lausetta, mykistyneenä
huoneen uudesta asusta, nähdessään pikku seurueen pöydän ympärillä ja
kaikki toimittamani muutokset.
»_Saint Siège_!» jupisi hän. »Mitä tämä merkitsee?» Luutnantin
harmaapartaiset kasvot, jotka kurkistivat hänen olkansa yli,
täydensivät kiivaelman.
»Tulette hiukan myöhään, herra kapteeni», sanoin hilpeästi. »Madamen
kello on yksitoista. Mutta tulkaa nyt, teille on myös katettu.»
Hän avasi suunsa kirotakseen, mutta hillitsi aikeensa. »Kuka — kuka on
pannut saappaani käytävään?» kysyi hän vihasta käheällä äänellä. Hän ei
kumartanut naisille, ei ollut huomaavinaankaan heidän läsnäoloaan.
»Joku miehistä arvatenkin», sanoin välinpitämättömästi. »Onko jokin
vialla?»
Hän tuijotti minuun. Sitten hän huomasi levättinsä, joka oli ripustettu
ulkopuolelle. Hän astui ulos ovesta, näki pistoolihuotransa nurmella ja
muita tavaroita siroteltuina ruohikkoon. Hän tuli takaisin.
»Kuka on tehnyt tätä koirankuria?» sähisi hän sisukkaan näköisenä.
»Kenen kolttosia nämä ovat? Vastatkaa, herraseni, muutoin...»
»No, no... ajatelkaa naisia!» varoitin häntä. »Unohdatte malttinne,
kapteeni.»
»Unohdanko?» ärjäisi hän, ja tällä kertaa hän ei niellyt kirousta.
»Älkää puhuko naisista! Madame? Pyh! Luuletteko, senkin narri, että me
asetumme kapinallisten taloon kumartelemaan ja hymyilemään ja ottamaan
tanssitunteja?»
»Nykyisessä tapauksessa olisi kohteliaisuuden opetus enemmän
paikallaan», sanoin ankarasti. Ja samassa nousin seisaalle.
»Onko se tapahtunut teidän käskystänne?» pauhasi hän tummanpunaisena
raivosta. »Vastatkaa!»
»On», myönsin empimättä.
»Siinä saatte!» huusi hän ja huitaisi minua hatullaan kiukkuisesti
vasten kasvoja. »Ja tulkaa nyt ulos taistelemaan.»
»Mielelläni, herraseni», vastasin kumartaen, »silmänräpäyksessä.
Sallikaa minun noutaa miekkani. Se lienee käytävässä.»
Menin ulos hakemaan sitä.
Takaisin tullessani huomasin molempien miesten odottavan minua
puutarhassa; naiset olivat nousseet pöydästä ja seisoivat kalpeina sen
luona.
»On parasta, että menette yläkertaan kälynne kanssa, mademoiselle»,
sanoin osaaottavasti ja pysähdyin hetkeksi heidän luokseen. »Älkää
pelätkö. Kaikki käy hyvin.»
»Mutta mitä se merkitsee?» vastasi mademoiselle ja näytti ihan
tyrmistyneeltä. »Se tapahtui niin äkkiä. Minä olen... minä en
ymmärtänyt. Riitaannuitte niin nopeasti.»
»Se on hyvin yksinkertainen juttu», vastasin hymyillen. »Kapteeni
loukkasi teitä eilen. Hän saa maksaa sen tänään. Siinä kaikki. Ei,
ei ihan kaikki», jatkoin matalalla ja muuttuneella äänellä. »Siitä
on hyvää apua teille, mademoiselle, jos hän joutuu pois tieltä.
Ymmärrättekö? Siinä tapauksessa ei tänään tule etsimisestä mitään.»
Häneltä pääsi huudahdus; hän tarttui käsivarteeni ja katsoi minua
kasvoihin.
»Aiotteko surmata hänet?» äännähti hän.