Ma kuuntelen hämärän ääniä
ajan verhotun kankaan takaa,
miten kansani itkevi ilotonna
ja surunsa hellästi jakaa.
Ma kuuntelen purojen helinää,
jotka meidän metsissä herää;
tule mukaan! huutaa ne huolissansa
ja ne kirkkaita voimia kerää.
Ma kuulen sydänten sykkivän
tylyn elämän katkeruutta,
ma kuuntelen lintujen laulupuiltaan
taas ylistävän aamua uutta.
Veenhaltijan vihreessä venhossa nään,
sen uuden, siunatun, ylvään,
joka virrat vanhaan uomaan johtaa
ja nostaa tutjuvan pylvään.
Ma verhotun kankaan häipyvän nään,
taas kansani silmä loistaa,
ma kuulen komean kosken laulun,
se marssin tahtia toistaa.
20/3 99.