Ja Tuomas piispa ja musta veli
hän synnin tuskissa kulki,
hän ei lepoa löytänyt milloinkaan
ja hän kammioon itsensä sulki.
Hän lankesi maahan polvilleen
ja hän höpisi messujansa,
hän huusi ja taivaalta armoa pyys
ja runteli ruumistansa.
"Oi, Pyhä Äiti ja Maaria,
sua hädässä huudan turhaan,
kuin kiirastulessa sieluni on,
minä näen vaan murhaa, murhaa!
Mun käteni verellä tahrattu on
ja rinnass' on syntivuori,
mun tähteni neitonen runneltu on
ja haudass' on miesi nuori.
Miks kuuntelin lintujen soidinta,
enkä kestänyt kilvoitusta,
miks riehuva rakkaus sokaisi mun,
miks oli se rakkaus musta?
Mies huutaa mulle nyt haudastaan,
sydän ei voi kuvaansa poistaa,
hänet hurmeessa alttarin reunalla nään,
missä, Herra, sun silmäsi loistaa.
Hän kierii kaapuni liepeillä,
hän urkujen äänessä pauhaa,
hän hiipii kammion aatoksiin,
en saa minä koskaan rauhaa!"
Ja Tuomas piispa se sitaisi
pyhän miekan kupeellensa,
hän Laatokan rannoille ratsasti
tuhat ristisoturinensa.
Hän tahtoi taistoissa unhoittaa,
hän näki niin suurta unta,
että Suomi oli kunniankuuluisa
ja papillinen ruhtinaskunta.
Sen kirkot kullassa kiilteleis,
sen kansa ois rikas ja ylväs,
sen onnea yksin ohjais hän
ja oisi sen pyhimyspylväs.
Tuli Novgorodista ruhtinas
Aleksanteri kiireissänsä
ja Ruotsin ja Hämeen miehet hän löi,
suin suisti ne peitsillänsä.
Nevan surkean surujen partaalle
nyt Tuomas selkänsä käänsi,
hän itki Turkuhun tullessaan
ja messussa käsiä väänsi.
-- Pyhän, paavin kirjan hän väärensi
ja tahralla tahraa peitti,
ja Hämeessä lapsia silvottiin
ja pakanat uskonsa heitti.
Hänen ihana unensa laastiin pois,
sen erämaan uneksi hän huomas,
yli maan kävi suuri kirous
ja rauhaa rukoili Tuomas.