Ja jaarlin linna se tuijottaa alas Vanajaveden pohjaan,
mut Birger jaarli se ruotsin ratsunsa suurihin metsiin ohjaa.
Se Hämeen metsä on kalsea ja kalsea on sen kansa
ja naarasilves se ulisee rytöraunion luolastansa:
"Miks surmasit iloisen Inkerin ja mikset käyttänyt kalpaa,
mut jaarlipa siskon ja heimon urhon muurin sorahan salpaa!"
Ja jaarli se huusi ja kannusti: hän rakasti halpaa miestä,
siks linnanpihalla huovien ma käskin pakanaa piestä!
"Ei, nyt sinä valhetta lasket taas, mut mietipä surmasi töitä,
näes vuoren kannalla hämäläiset ne käyvät jo käräjöitä.
Ja siellä sun työtäsi tutkitaan, kun joudut sa hämärän suuhun,
ja siellä ne hirttävät Birgerin pyhän pihlajan suureen puuhun!"
-- Jo vinkui vasamat viidakkoon ja vuorella ootti kansa
ja jaarli putosi ratsultaan ja -- havahti unestansa.
Hän kuunteli myrskyn soittoa, joka syyti ruutuhun lunta,
pois jaarli keväällä purjehti, oli nähnyt pahaa unta.
Mut vieläkin, -- tarussa kerrotaan -- kun syysyö rakeita syytää,
sulo Inkeri kivistä seinää lyö ja veljeltä armoa pyytää.