Oli kätensä savinen, sierottunut,
hän pellolta tulikin juuri,
oli syvällä silmät kuopissaan
ja se käsikin oli niin suuri.
Me kahden kuistilla istuttiin
ja tarhasta kuului kellot,
me vuoden toiveista juteltiin
ja mitä ne antaa pellot.
Mut siihen puheemme pyörikin,
mik' on mielessä aina meillä:
hän myös oli joukon jatkona
niillä Pietarin turhilla teillä.
Hän kulki kuin peijaissaatossa
ja vieläkin ääneensä itki,
hän näki sen hintelän ruhtinaan,
joka vaunuissa kiiteli pitkin. -- --
Suurkaupungin humu se haihtui pois
ja taakse ne tornit jäivät,
taas auraan ja ohjiin tarttui hän
ja tuli ne poutapäivät.
Ja toivat ne toivon tullessaan
ja elämän uskon ne toivat,
viel' onhan vuosia vastassa
ja kohtalot muuttua voivat.
Ja raiskaa se ruoste ja koikin syö
ja murtaa ne ihmisenki,
mut tähtiä tuikkii, jos sammuukin
ja pysyy se elämän henki. --
-- Hän antoi sen suuren kätensä,
tuli salainen silmistä päilyi
ja tarhasta kellot kalkatti
ja täysinä tähkät häilyi.
Kesällä 1899.