Ja Herra heitti mun kulkemaan
ja Herran viha on suuri,
tie luisun liukas on maalimaan,
ma harhaan korvessa koditonna,
oon pedon kammo ja ihmiskonna
ja merkki otsalla polttaa vaan:
"käy kiron kimmassa päällä maan!"
Mut kussa synnin on juuri?
Ma muistan Eedenin aamukoin,
-- on onni Eedenin suuri, --
siell' luonnon lauluissa unelmoin,
nyt astun murheessa hiekkamerta
ja pilven liepeillä nään ma verta,
maan kukat hurmeita vuodattaa
ja koko maalima punertaa. --
Mut kussa synnin on juuri?
Oi, Habel, Habel, sua rakastin,
kuin pientä veljeään suuri,
sun yli purojen kuljetin
ja ruokopillillä sulle soitin,
ma murhahimoni silloin voitin;
miks lasten lauluihin hiipi kyy
ja tuli kateus, synnin syy?
Mut kussa synnin on juuri?
Ja Habel sylissä lepäsi,
-- lie sylissä autuus suuri, --
ja emo nuorinta hyväili,
mut minut hyljäsi yöhön syyttä,
ma etsin metsien ystävyyttä
ja kysyin: kohdust' on kirot kait,
mut kustas, emoni, vihat sait?
Mut kussa synnin on juuri?
Ja ääni pilviä pitkin soi,
-- on Herran kauhistus suuri --
ja pitkäisen leimaus sanan toi:
"Ken tappaa Kainin tai Kainin nostaa,
sen Herra seitsemän kertaa kostaa!"
Ja katso, kalliot pirstaantui
ja virrat uusihin uomiin ui. --
Mut kussa synnin on juuri?
Näin Herra heitti mun kulkemaan,
on eessäin maalima suuri,
käyn Nodin laaksohon lauhkeaan,
ma majan laitan ja suvun siitän
ja vihan viljat ma kostain niitän,
siis viha viihtyköön päällä maan,
sen kirot kimmo ei milloinkaan!
Mut kussa synnin on juuri?