1.
Lennä pieni peipponen!
Lennä pieni peipponen,
kiidä kultas kanssa kahden,
kevättuuli leppoinen
vie sun yli Suomenlahden
Suomenmaalle!
Levitä nyt siipesi,
saata hellä viesti multa,
koivuun laita töllisi,
laula silloin lintukulta
Suomenmaalle!
2.
Eräälle suomalaiselle.
Sa täällä kuljet niinkuin mustalainen
ja majaa muutat sinä yhtenään,
et tahdo olla suora suomalainen,
et synnyinmaastas tahdo tietääkkään.
Se sulla menee vaskikopeekasta,
sen herjaavasta katseestasi näin
ja uuteen uskoon käännät omaa lasta
ja vieraan eessä seisot paljain päin.
Niin arkunpohjille sa kasaat kultaa,
sen menettää voit niinkuin kuntoskin,
kun silloin poljet maasi hylkymultaa,
se sua, kurjaa, ruokkii silloinkin!
Novgorod, 19/4 97.
3.
Kotoista kaihoa.
Krimin tuulen tanssiessa
yli laajan Venäjän maan,
satakielen soittaessa
lehdon lempilaulujaan
kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
koska taas nään sen Suomenimaan?
Kevään näin jo kruunussansa
alta pilven väikkyvän,
vapahana kahleistansa
Ilmenjärven läikkyvän;
Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
koska taas nään sen Suomenimaan?
Jäät jo lähti Volhovista
Laatokalle laulamaan,
kellot Jurjevluostarista
kaikui yli vihreen maan.
Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
koska taas nään sen Suomenimaan?
Aattelin, oi, nuori Suomi
viel' on talvi verhossaan,
eikä tuoksu kielo, tuomi,
eikä laula peippokaan.
Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
koska taas nään sen Suomenimaan?
Kun ma kotipuoleen joudan
käen huilunhuminaan,
saaren suojaan ruuhen soudan,
hennon vuokon poimin vaan.
Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
koska taas nään sen Suomenimaan?
Novgorod, keväällä 1897.
4.
Yli rajan.
Jytky, jytky höyryn tahti,
kaivattu, kaunis Suomi on tuolla,
tuossa on lehto ja tuossa on lahti,
täällä on ihana kuolla!
Täällä myöskin elää tahdon,
rakkailta rannoilta kieleni kuulen,
lainehet laulavat sauhussa vahdon,
kisoissa Karjalan tuulen.
Tuolla ilma painoi mieltä,
maa oli laakea varjossa pilven,
tääll' on niinkuin pilvien tieltä
näkisin kultaisen kilven.
Tuossa seisoo harjun mäki,
siinä se seisoi kummissansa,
luvatun maansa kun vihdoinkin näki
kulkeva Kalevan kansa.
On kuin vedet vilkastuisi,
on kuin harjukin päätään nyökkäis,
sumuinen ilmakin puhdistuisi,
laaksohon metsät hyökkäis...
Kotona, kesällä 1897.