Itke, itke nurmen nukka,
valittele vaivainen,
soios pieni kellokukka
heinänpäissä heiluen!
Kuule kuinka syksyn keijut
pasuunata toitottaa,
varvut, korret värähtävät,
keltalehdet liplattaa!
Kuule kuinka köyhät purot
huuhtoo sammalpolkujaan,
kosket kolkkaa kumeasti
huokaellen huolissaan!
Pois on mennyt päivän silmä,
pois on mennyt ilo muu,
hallavalla taivahalla
yksin kiertää kaihon kuu.
Jäiskö jäähän rakkaat pellot,
joihin touvot kylvettiin,
sammaltuisko auran jäljet,
joista paljon toivottiin?
Mitä itkee nurmen nukka
niinkuin hiljaa kuihtuis pois,
miksi luonnon rinta huokaa
niinkuin rikos tehty ois?
Sitä itkee nurmen nukka,
vaikeroipi vaivainen:
tuli hurtta huovinmaalta,
raiskas nuoren neitosen.
Syttyköhön kuiva sammal,
missä riehui pakkohäät,
kiljukohon kivet, kannot,
joilla liehui hunnunpäät!
Siksi itkee hento lapsi,
sitä miehet miettii vaan,
sitä itkee kerjäläinen
mierontietä kulkeissaan.
Kootkoon taivas kaikki kaijut
yhteiskuoroon korkeimpaan,
vyöryköön se satasiivin
merten taa ja maalimaan!
Kuulkaa maat ja kuulkaa kansat
hätärummun kuminaa,
nuoren kansan käsi nousee,
kouristuu ja vavahtaa!
Silmä harhaa, syttyy, raukee,
etsii, välttää kiusaajaa,
katsoo kauvas, korkealle,
vastaust' ei mistään saa. --
Helmikuussa 1899.