Saul istui purppurapatjoillaan
ja Herralta kasvonsa peitti,
hän oli niin kalpea kasvoiltaan,
pahat henget kaarsivat kulmillaan,
Saul nuoren heimon heitti.
Hän unohti rauhan ja rakkauden,
jonka valalla vannoi ja antoi,
hän kuunteli naurua narrien
ja hyljäsi neuvot hurskaiden,
Saul surua sairasta kantoi.
Ja maassa pyhästi itkettiin
ja suru oli mökissä aivan
ja palatsin portille riennettiin,
siihen toivon suureen Jerusalemiin,
jotta loppuisi vaino ja vaiva.
Saul istuu mykkänä patjoillaan,
hän ei kuule, mitä kansansa pyytää
ja holvit on onttoja holvia vaan,
on neuvonantajat vitsaus maan,
ulos joukon ne joutavan syytää.
Ja kansa se maahan katseensa loi
ja palasi raukein mielin
ja tabernaakelin pasuunat soi,
ne valheista, vaaroista vaikeroi
kuni haljeten, huutavin kielin.
Se soitto sorahti maalimaan
ja kierteli punaista merta
ja pilvipatsas se pimitti maan,
yhä pasuunat huusivat huoliaan:
Saul janoo sotaa ja verta!
Mut Herran ääni kuului pilvipatsaan päältä:
Missä viipyy David, laulajaruhtinas ylväs,
voittaja oman verensä ja maaliman ilo ja pylväs?
19/3 99