Afrikan tummien neekerien pitäminen orjina, oli ollut Amerikan
yhteiskunnan ikävä haitta ja häpeällinen toimi, sotien niinhyvin
vapaan yhteiskunnan perustussääntöjä, kun jumalallisiakin lakeja
vastaan. Kun näitten kukoistavien valtioitten yhteislait laadittiin ja
ne Yhdysvaltain perustuslaiksi hyväksyttiin, niin jonkinlaisena
hätäkeinona on pidettävä, että orjuus sai perustuslajeissa ollenkaan
suojaa ja tunnustusta. Tahdottiin senverran myöntyä Etelävaltalaisten
kiivaisiin vaatimuksiin orjuuden suhteen, että perustuslajeessa
sallittiin orjuus 20 vuodeksi, toivossa, että sillä ajalla se
itsestään häviää. Orjista oli niin suuri hyöty Etelän suurille
pumpulikasvattajille, ettei kysymystäkään orjien vapauttamiseen
sallittu Etelässä enempi ottaa. Pumpuli alkoi tulla maailmassa
yleiseen käytäntöön, ja sen kysyntä kasvoi. Niinpä kun nuo
kaksikymmentä vuotta olivat kuluneet ja orjuuskysymys tuli
valtiopäivien ratkaistavaksi, huomattiin heti, että se kysymys jakaa
Liittovallat kahteen suureen osaan, orjuutta puoltaviin eteläläisiin
ja sitä vastustaviin pohjoisvaltioihin. Sovinnon toivossa laadittiin
uusi orjuutta koskeva laki “Missouri kompromissi”, jossa määrättiin
orjuuden rajaksi 36°—30 aste, jota pohjoisempana ei orjia saa pitää.
Tämä raja eroitti Pohjois- ja Etelävaltiot toisistaan.
Kun oikeus alentuu vääryyden kanssa sovittelulle, syntyy siinä aina
epäonnistunut ja turmiollinen sovinto. Niinpä kävi Missourin
sovittelunkin. Sen tarkoitus oli rauhoittaa ja tasoittaa välit, mutta
juuri tuosta samaisesta sovittelusta tuli todellinen loukkauskivi.
Orjuuskin vaan pakkasi pohjoisemmaksikin, ja kun joku territori pyrki
valtioiksi, astui ensimmäisenä esiin kysymys, orjavaltiona vaiko
vapaana? Jos orjavaltiona, niin silloin sitä vastusti
Pohjoisvaltioitten edustajat, jos vapaana, silloin oli vastassa Etelän
edusmiehet ja senaattorit. Tällaista kinaa, riitaa ja toisinaan
myrskyäkin oli Liittovaltain valtiopäivillä useina kymmeninä vuosina.
Tuolla vuosien 1850 ja 1860 välillä taistellaan järjestynyttä
aatteellista taistelua orjuuden poistamiseksi. Erityisiä seuroja
syntyy sitä varten. Saarnatuoleista ja puhujalavoilta tuomitaan
orjuus. Etevät valtiomiehet Summer, Lincoln, Greeley y. m. ajavat
vapauden asiaa.
Marraskuulla 1860 olivat taas nuo Amerikan tärkeimmät vaalit,
tasavallan presidentin valitseminen neljäksi vuodeksi kerrallaan.
Republikaaninen puolue asetti ehdokkaakseen rehelliseksi tunnetun,
kautta maan kuuluisan orjien puoltajan, entisen “airastenkiskojan”
Abraham Lincolnin Illinoisista. Rehellisyys maan perii, sanoo
sananlasku. Se loistava voitto, joka lankesi Lincolnin osalle näytti,
että kansa pohjaltaan seisoi rehellisyyden ja oikeuden puolella.
Presidentiksi pääsi pitkästä aikaa republikaanien ehdokas, ja
valtioasian ehdoton määräämisvalta, joka oli ollut demokraateilla
parisen vuosikymmentä siirtyi nyt tasavaltalaisille, joiden huomatuin
mies, Lincoln, astui ohjaamaan valtiolaivaa.
Mutta tässä ennen niin vankassa valtiovenheessä oli nyt ammottava
aukko. Tuskin saapui tieto Lincolnin voitosta noihin Etelän tulisiin
valtioihin Caroliinaan ja Georgiaan, kun heillä oli suunnitelmansa
valmiina erota kokonaan Yhdysvalloista, ja muodostaa Etelävaltioitten
yhteisliiton. Näin surkeasti tapahtuikin. Samalla kun Etelävallat
järjestäytyvät, samalla siirtyivät taitavimmat upseeritkin
kapinallisten puolelle ja sielläpä säilytettiin suurimmat
sotatarpeetkin, ja varastohuoneet. Ilmeistä oli, että syntyy
veljessota, syntyy taistelu, johon johti luonnolliset syyt.
Yhdysvallat katsoivat luopuneita valtioita kapinoitsijoiksi, jotka
olivat asevoimalla masennettavat. Taistelua eivät kumminkaan alkaneet
Yhdysvallat, vaan juuri kapinoivat, luopuneet valtiot itse,
valloittamalla Yhdysvaltain asevaraston ja linnoituksen Fort
Sumpterin.
Tämän aikakautemme raskaimman ja enimmän uhria vaativan veljessodan
vaiheita ei käy edes suuremmissakaan kaarekkeissa kuvaamaan, sillä
niin monipuoliset ovat sen vaihtelevat asianhaarat. Olkoon kumminkin
sanottu, että Etelävallat tuntuivat alkuvaiheina olevan voitolla, joka
vaan lisäsi kuormaa ja toi murhetta presidenttinä olevalle
Lincolnille. Me jotka tänään juhlien muistelemme suuren isänmaan
ystävän ihmeellistä edistymistä, saatamme pian arvella sen olleen
paljasta riemukulkua. Mutta muistammehan Lincolnin lapsuuden aikaiset
valkeudet. Vielä suurempaa pontevuutta, miehuutta, kestävyyttä ja
luottamusta Jumalaan tarvittiin niinä vaikeina sotavuosina, jona
Lincoln johti kansansa hallitusta, samalla kun sota-asioitakin.
Sodan raivotessa tulisemmin, tuon sodan, jonka suoranaisena
synnyttäjänä oli ollut orjuuden kirousta tuottava pahe, epäkohta, sai
lopuksikin sellaisen sysäyksen, että sen täytyi väistyä oikeuden
tieltä, poistua kristikansan keskuudesta. Tuolla merkillisellä uuden
vuoden julistuksellaan vuonna 1863 irroitti Abraham Lincoln kuuden
miljoonan orjan kahleet ja teki heidät vapaiksi kansalaisiksi, joilla
oli yhtäläiset oikeudet kuin muillakin ihmisillä. Tämä oli
suuremmoinen historiallinen ennätys, joka samalla antoi Lincolnille
kunniakkaan sijan maailman sivistyshistoriassa.
Kun Abraham Lincolnin ensimmäinen virkakausi, neljä vuotta alkoi
täyttyä ja pidettiin taas presidentin valitsemisäänestys, niin Lincoln
sai hämmästyttävän äänten enemmistön 400 000 äänellä, ja valittiin
uudelleen Yhdysvaltain presidentiksi marrask. 8 p. 1864. Sotaa
jatkettiin, vaikkakin voitto oli jo alkanut huomattavasti kallistua
orjien vapauttajain Pohjoisvaltojen puolelle. Olisi siis ollut syytä
odottaa Etelän taipuvan, mutta he olivat hekin harvinaisen sitkeitä.
Nimpä toista virkakautta alkaessaan lausuikin Lincoln: “Pyrkikäämme
eteenpäin täydentääksemme alkamaamme työtä, vihaamatta ketään,
tunnollisuudella kaikkia kohtaan, horjumattomalla luottamuksella
siihen oikeuteen, jonka ylimmäinen valvoja on Jumala. Ahkeroikaamme
kansan haavojen parantamista, pitäkäämme huolta niistä, jotka kärsivät
taistelun kauhuutta, heidän leskistään ja orvoistaan; harrastakaamme
kaikkea, mikä saattaa turvata oikeata, kestävää rauhaa meidän ja
kaikkien muitten kansojen välillä”.
Keväällä v. 1865 murtui lopuksikin Etelävaltioitten voimakas
vastustus, kun niitten paras kenraali, urhoollinen Robert Lee antautui
Richmondin luona Pohjoisvaltioitten taitavalle piirittäjälle kenraali
Grantille. Sota oli niellyt enemmän kun puoli miljoonaa asekuntoista
miestä, siis hirveän ihmishukan.
Syytä oli riemuun. Suuri tehtävä oli suoritettu. Kaikkialla kiitettiin
tarmokasta ja oikeuksista tinkimätöntä, mutta samalla lempeää
presidentti Lincolnia.
Mutta ilon ollen ylimmällään tulee kun salamoivalta taivaalta
järisyttävä tieto — tieto siitä, että suuri isänmaan ystävä on
salamurhaajan kautta saanut marttyyri kuoleman. Muutamat liittoutuneet
eteläiset panivat toimeen tämän raa'an teon. Abraham Lincoln kuoli
huhtik. 15 p:nä 1865.
Miehen sellaisen kuin Abraham Lincolnin merkitys tulee selväksi vasta
aikojen kuluessa, kun se asia, jonka edestä sankari taisteli, harrasti
ja kuoli, kirkkaana ja selvänä nousee näkyviin historian taivaalta. —
Kansat siunaavat sellaisen miehen muistoa.