Minä palasin hitaasti sisäsuojiin. Bara Ranin huone nähtävästi
veti minua jälleen puoleensa. Minussa eli vastustamaton halu saada
tuntea, että tämä elämäni oli kyennyt koskettamaan jonkin toisen
elämänsoittimen kieltä, joka vastasi minulle täyteläisin, lämpimin
äänin. Olemassaoloansa ei voi täysin tuntea, jos etsii sitä vain omasta
itsestänsä — sen täyttymys on löydettävä ulkopuolelta.
Kun tulin kälyni huoneen ovelle, astui hän ulos ja sanoi: »Minä
pelkäsin sinun viipyvän kauan tänäkin iltana. Olen sentään käskenyt
valmistaa sinulle illallista kohta kun kuulin sinun tulevan. Se tuodaan
heti.»
»Minä haen sillävälin kaapistani rahasi, jotta ne ovat valmiina»,
sanoin minä.
Kun kuljimme huoneeseeni, kysyi kälyni, oliko poliisitarkastaja
tuonut mitään tietoa ryöstöstä. Minua ei oikein haluttanut ryhtyä
yksityiskohtaisesti kertomaan, kuinka rahat oli tuotu takaisin.
Vastasin siis vältellen: »He touhuavat kovin sen asian vuoksi.»
Tultuani pukuhuoneeseeni ja vedettyäni esille avainkimppuni minä
huomasin, että renkaasta puuttui kassakaapin avain. Kuinka typerän
hajamielinen minä olinkaan! Vielä tänä aamuna olin avannut suuren
määrän arkkuja ja lipastoja ollenkaan huomaamatta, että tuo avain oli
poissa.
»Mihin onkaan avaimesi joutunut?» kysyi kälyni.
Minä en osannut sitä hänelle sanoa, kaivelin vain edelleenkin
taskujani. Minä etsin yhä uudelleen samoista paikoista. Meille
molemmille selvisi, etten ollut avainta huomaamattani kätkenyt. Joku
oli varmaan ottanut avaimen renkaasta. Mutta kuka? Kuka muu olikaan
voinut käydä tässä huoneessa?
»Älä ole huolissasi», sanoi kälyni. »Syö ensin päivällistä. Sen on
varmaan ottanut haltuunsa Tšota Rani huomatessaan kuinka hajamieliseksi
olet käynyt.»
Mieleni oli kumminkin sangen rauhaton. Bima ei ollut koskaan ennen
ottanut avaimiani minulle asiasta mainitsematta. Hän ei ollut nyt läsnä
päivällistä syödessäni: hän kestitsi Amuljaa omassa huoneessaan. Kälyni
aikoi kutsua hänet, mutta minä pyysin jättämään sen tekemättä.
Olin vast'ikään päässyt aterialta, kun Bima astui huoneeseen. Olisin
mieluummin ollut avaimesta puhumatta Bara Ranin läsnäollessa, mutta
viimeksimainittu kysyi heti Biman nähtyään: »Tiedätkö, rakkaani, missä
kassakaapin avain on?»
»Se en minulla», kuului vastaus.
»Enkö sitä sanonut!» huudahti kälyni riemuissaan. »Tšota Ranimme ei ole
ollenkaan välittävinään ryöväyksistä, mutta ryhtyy kumminkin kaikessa
hiljaisuudessa varokeinoihin.»
Biman kasvojenilme ei aavistuttanut hyvää. »Älkää nyt välittäkö
avaimesta», sanoin minä. »Minä otan rahat kaapista tänä iltana.»
»Niin asia siirtyy taaskin tuonnemmaksi», virkkoi Bara Rani. »Miksi et
ota rahoja nyt heti, muistaissasi, ja lähetä rahastoon?»
»Minä olen ne jo ottanut», sanoi Bima.
Minä säpsähdin.
»Missä ne sitten ovat?» kysyi kälyni.
»Minä olen ne käyttänyt.»
»Kuulehan tuota! Mihin ihmeessä oletkaan käyttänyt niin paljon rahaa?»
Bima ei vastannut. Minä en kysynyt enempää. Bara Rani näytti aikovan
huomauttaa vielä jotakin, mutta hillitsi itsensä. »No, silloinhan on
kaikki oikein», virkkoi hän vihdoin minuun katsahtaen. »Minä tein aivan
samoin mieheni pikkurahoille. Minä tiesin varsin hyvin, ettei ollut
syytä jättää niitä hänen haltuunsa — hänen lukemattomat loiseläjänsä
olisivat kuitenkin ne häneltä vieneet. Sinussa on samaa vikaa, rakas
veli! Kuinka monta keinoa teillä miehillä onkaan, kun tahdotte päästä
rahoistanne! Me voimme ne teille pelastaa vain varastamalla ne
itsellemme. Tulehan nyt! Sinun täytyy nukkua!»
Bara Rani vei minut huoneeseeni, mutta minä tuskin tiesin, minne
astelin. Saatettuaan minut vuoteeseeni hän istuutui viereeni ja virkkoi
hymyillen Bimalalle: »Anna minulle yksi _pan_ leipomiasi, Tšota kulta!
Mitä — eikö sinulla enää ole? Oletpa sinä oiva emäntä! Lähetä sitten
hakemaan minun huoneestani!»
»Oletko jo syönyt päivällistä?» kysyin minä huolestuneena.
»Aikoja sitten», vastasi hän. Niin ei nähtävästi ollut laita.
Hän jäi istumaan vuoteeni viereen jutellen kaikenlaista. Palvelustyttö
tuli ilmoittamaan Bimalle, että hänen päivällisensä oli valmis ja jo
jäähtymässä, mutta hän ei näyttänyt tuota kuulevankaan. »Mitä, etkö ole
vielä aterioinut? Mitä ihmettä? On jo kovin myöhä.» Bara Rani lähti
vieden Biman mukanaan.
Minä voin arvata, että nuo kuusituhatta rupiaa ja yhtä suuri varastettu
summa olivat jonkinlaisessa yhteydessä toistensa kanssa. En kumminkaan
ole utelias tietämään, millainen tuo yhteys on. En tiedustele sitä
milloinkaan.
Sallimus hahmottelee elämäämme suurin piirtein — sen tarkoituksena on,
että me itse sitä viimeistelemme, muovaamme sen lopulliseen muotoon
omaa makuamme noudattaen. Minä olen aina pyrkinyt Luojan säätämiä
linjoja noudatellen ilmaisemaan elämäni muovaamisessa jotakin suurta
aatetta. Tuohon pyrkimykseen olen kuluttanut koko ikäni. Yksin Hän,
joka katsoo sydämeemme, tietää, kuinka vakaasti olen suistellut
himojani ja alinomaa tukahduttanut itsekkyyttäni.
Vaikeus on siinä, ettei elämämme kuulu yksin meille. Me emme kykene
sitä hyvin muovaamaan ilman ympäristömme avunantoa. Senvuoksi olin
aina uneksinut saavani Bimalan auttajakseni. Minä rakastin häntä koko
sielullani, ja siksi uskoin varmasti unelmani toteutumiseen.
Sitten minä huomasin, etten kuulukaan niihin ihmisiin, jotka voivat
vaivattomasti houkutella ympäristöänsä sellaiseen muovaustyöhön. Minä
olen saanut elämän kipinän, mutta en kykene sinkoamaan sitä eteenpäin.
Ne, joille olen antanut kaikkeni, ovat sen ottaneet, mutta minut itseni
he ovat hyljänneet.
Koettelemukseni on ankara. Kun kipeimmin kaipaan avunantajaa, jätetään
minut oman itseni varaan. Sittenkin minä jälleen lupaan kestää tämänkin
koettelemuksen. Niinpä tahdon vaeltaa yksin ohdakkeista polkua aina
elämäni matkan loppuun saakka...
Olen alkanut ajatella, että minussa on kaiken aikaa piillyt taipumus
tyrannimaisuuteen. Tavallaan väkivaltainen oli haluni valaa Bimalan ja
itseni välinen suhde kiinteään, selvään, ehdottomaan muotoon. Ihmisen
elämä ei ole tarkoitettu jäykkään kaavaan valettavaksi. Ja jos yritämme
muovata hyvää ikäänkuin se olisi pelkkää ainetta, niin se kostaa meille
kamalasti kadottamalla elämänsä.
Vasta nyt on minulle selvinnyt, että asteittainen vieroittajamme on
ollut juuri väkivaltaisuuteni. Bimalan elämä, joka ei päässyt kohoamaan
luonnolliseen korkeuteensa minun sitä painostaessani, korvasi häviönsä
uurtamalla rantapengermäänsä. Hänen täytyi varastaa nuo kuusituhatta
rupiaa, koska hän ei voinut olla avomielinen, koska tunsi, että minä
eräissä asioissa en mitenkään suostunut häntä ymmärtämään.
Minunlaiseni ihmiset, joita jokin aate pitää valloissaan, sointuvat
ainoastaan niihin, jotka voivat taipua sopeuttamaan mielipiteensä
meidän vakaumuksiimme. Ne, jotka eivät sitä voi, tulevat kanssamme
toimeen vain meitä pettelemällä. Meidän vääjäämätön itsepintaisuutemme
se ajaa teeskentelemättömimmätkin väärille teille. Yrittäessämme
muovata itsellemme auttajaa me tärvelemme naisen.
Kunpa voisin alkaa uudelleen alusta! Niin, silloin minä kulkisin
yksinkertaisuuden tietä. En yrittäisi kahlehtia elämänkumppaniani
aatteilla, vaan soittelisin rakkauteni hilpeätä huilua ja kysyisin:
»Rakastatko minua? jos rakastat, niin kasva vain, uskollisena
itsellesi, rakkautesi valossa! Toteutukoon voitokkaana Jumalan
suunnitelma, joka sinussa on, ja joutukoot minun suunnitelmani häpeään!»
Mutta voiko suuri parantaja Luontokaan lääkitä sitä haavaa, jonka
viimeaikaiset kasautuneet väärinkäsitykset ovat meidän väliseen
suhteeseemme iskeneet? Se, suojaava harso, jonka peitossa Luonnon
hiljaiset voimat vaikuttavat, on repeytynyt. Haavat on sidottava —
emmekö voi sitoa haavaamme rakkaudellamme ja eikö voi koittaa se päivä,
jolloin naarmu on häipynyt näkymättömiin? Eikö ole liian myöhäistä?
Me olemme menettäneet ylen paljon aikaa väärinkäsityksiin, olemme
tarvinneet koko ajan tähän asti oppiaksemme vihdoin ymmärtämään —
kuinka pitkän ajan tarvitsemmekaan korjataksemme asian? Ja jos haava
tosiaankin paranee — voiko sen aiheuttama hävitys tulla koskaan
korvatuksi?
Ovelta kuului hiljainen rasahdus. Kääntyessäni katsomaan näin Bimalan
pujahtavan ovesta ulos. Hän oli nähtävästi odottanut kynnyksellä,
epäröinyt, astuisiko sisään vai ei, ja oli vihdoin päättänyt kääntyä
takaisin. Minä hypähdin seisaalleni, kiiruhdin ovelle ja huusin: »Bima!»
Hän pysähtyi, mutta ei kääntynyt. Minä menin hänen luoksensa, tartuin
hänen käteensä ja vein hänet takaisin huoneeseemme. Hän heittäytyi
pielukselle ja nyyhki nyyhkimistään. Minä en virkkanut mitään, istuin
vain hänen vieressään pidellen hänen kättänsä.
Kun kiivas tuskan purkaus oli ohi, hän nousi istualleen. Minä aioin
sulkea hänet syliini, mutta hän työnsi käteni takaisin ja polvistui
eteeni kunnioittavasti koskettaen otsallaan jalkojani kerran
toisensa jälkeen. Minä vedin nopeasti jalkani pois, mutta hän kietoi
käsivartensa niiden ympäri ja sanoi nyyhkyttäen: »Ei, ei, ei, sinä et
saa vetää pois jalkojasi! Salli minun sinua palvella!»
Minä annoin hänen tehdä mielensä mukaan. Ei ollut minun asiani häntä
estää, ei ollut asiani tuntea omantunnonvaivoja, sillä enhän minä ollut
hänen palvelemansa jumala.